Varjo nosti 4.1. tämän ketjun ylös ja viikon aikana on 15 sivullista keskusteltu ilmeisen mielenkiintoisesta aiheesta.
Keskustelu käynnistyi ateisti, kansanedustaja Erkki Tuomiojan käyttämän puheenvuoron pohjalta.
Tuomioja suri kovasti sitä, että maailmassa kunnioitetaan kaikkein vähiten uskonnottomien vakaumusta. Radiokeskustelussa teologisen tiedekunnan professori Reijo Työrinojan kanssa Skepsis ry:n varapuheenjohtaja Pertti Laine oli huolissaan Tuomiojan tavoin uskonnottomien asemasta, jota ei arvosteta tarpeeksi.
Uskonnottomia henkilöitä löytyy suhteellisen paljon tänne JA:aan kirjoittajista. Kysynkin, miten te koette Tuomiojan ja Laineen huolen siitä, että vakaumustanne ei arvosteta riittävästi? Miten uskonnottomien asemaa tulisi Suomessa parantaa konkreettisesti?
Kiinnostavaa on tosiaan keskustelu ollut. Välillä oma olo on kuin linjojen väliin eksyneellä - ei oikein tunne kokonaan kumpaakaan osapuolta omakseen. Minusta oikeastaan kaikkien maailmanuskontojen sanomassa on paljon erittäin olennaista puhetta ihmisyydestä ja ihmisen maailmassaolosta. Kaikissa uskonnoissa on virtauksia, jotka tuovat näitä olennaisia asioita esiin. Kristinuskosta löytyy valtaisa armon ja vapautuksen sanoma, joka voisi olla todella vahva este nyky-yhteiskunnan kylmälle materialistiselle kulutukselle ja esineellistämiselle. Mutta eipä sitä tuoda esiin kuin lähinnä marginaalisesti. Siinähän ongelma sitten onkin: kaikista uskonnoista löytyy kyllä eläviä tulkintoja, kristillisyydessä läheisiltä tuntuvat vaikka unitaarit, kveekarit ja täällä Suomessa körttiläisyys, josta itselläni on hyvin läheisiä ja hyviä kokemuksia; mutta myös islamissa on tiettyja sufilaisia virtauksia jotka erittäin olennaisesti puhuvat kokemuksen ulottuvuuksista; eräät hindulaisuuden abstraktit tulkinnat ovat äärimmäisen älyllisesti kompleksisia ja haastavia, puhumattakaan buddhalaisuuden monista koulukunnista, joissa löytyy hämmästyttävän syvällisiä tulkintoja kokemuksesta ja maailmastaolosta.
Mutta 99% (tai enemmän)
käytännön uskonnon harjoittamisesta, konkreettisesta uskonnollisuudesta, muodollisista opeista ja teologioista kokonaan ohittaa nämä uskontojen älyllisesti merkitykselliset osat. Usko on näissä valtavirran tulkinnoissa lähinnä maallisen valtarakenteen, pappisvallan ja ortodoksian, taikauskoinen ylläpitäjä ilman mitään todellista relevanssia inhimilliselle kokemukselle. Hyötysuhde on niin huono, että pitää erikseen miettiä onko siellä pesuveden seassa mitään lasta. Hinta uskonnosta voi olla vähän turhan korkea - samoihin maisemiin kuin mihin nämä uskontojen universaalit ytimet ulottuvat, kohoaa paljon suurempi osa taiteesta ja filosofiasta. Etenkin taide pystyy hämmästyttävän pitkälle välttämään osallisuuden vallankäytöstä ja itsekkäästä manipulaatiosta. Uskovaiset ja heidän dogmansa ovat kyllä lähes poikkeuksetta kaikkein huonointa mainosta uskonnolle. Empiriasta ja järjestä irrallisen enemmän tai vähemmän kirjaimellisen uskon vaatimus on ehkä itsessään väärä lähestymistapa, joka on omiaan vain pönkittämään irrationaalisia maallisia rakenteita. Onko mahdollista koskaan käytännössä erottaa valtavirran uskonnollisuus sokeasta ja tietämättömästä auktoriteettiuskosta?
Mutta silti on pakko jakaa Larkinin käsitys uskonnosta: "a serious house on serious earth". Uskonnot toimivat merkityksellisillä, vakavilla alueilla. Jotka voivat jäädä nykymaailmassa vähän epämiellyttävän autioiksi, jos uskonnot niiltä poistuvat. Meillä on oltava vakava, moraalinen näkökulma kokemukseemme, eikä ole helppoa nähdä sitä kokonaan vakavana ilman jonkinlaista mystistä aspektia. Jokin yksiulotteinen dawkinsilainen materialismi ei ollenkaan tunnu puuttuvan tähän kysymykseen kompleksisen inhimillisen kokemuksemme merkityksestä ja luonteesta. Ei ole ilmeistä, että se edes huomaa koko kysymystä, joka kuitenkin lienee yksi olennaisimmista, ellei jopa olennaisin. Ei ole rationaalista nähdä kokemus kokonaan rationaalisena. Ihmiset eivät ole koneita, ja jos tiede näkee ihmiset vain koneina, se näkee väärin. Eli se seikka, että meillä on tämä tila näille väittelyille ja kiistoille, on pysyvä osa ihmisyyttä (tietenkään ihmisyytemme ei välttämättä ole pysyvää): mitkään empiiriset havainnot tai loogiset päättelyt eivät itsessään tule poistamaan vapauttamme antaa niille oma moraalinen ja eettinen aspekti ja merkitys. Se mistä tämä merkitys syntyy ja miksi se ei ole itsestäänselvä, tulee aina olemaan kiistanalainen ja avoin kysymys, mikä kiistanalaisuus ja avoimuus on siis integraalinen osa kokemuksemme.
Tässä siis erittäin epäselvä ja sekava perustelu sille, miksi on kuitenkin hyvä, että tässä materialistisessa ja persoonattomassa kulutusparatiisissa vielä opetetaan uskontoa kouluissa, jopa osin maltillisen tunnustuksellisesti, ja että meillä on niinkin irrationaalinen instituutio kuin valtionkirkko. On vähän huolestuttavaa, että tämän hyytävän materialismin ja ihmisen näkemisen puhtaasti taloudellisena kulutushyödykkeenä vastaiset arvot lähinnä periytyvät tästä nopeasti unohtuvasta uskonnollisesta taustastamme. Jos yhteiskunnasta tulee lopulta kokonaan materialistinen, "rationaalinen" ja hedonistinen niin pysyvätkö valistuksen ja humanismin arvot voimissaan ilman kristillistä perintöämme, josta ne aikoinaan sangen portaattomasti syntyivät? En ole varma siitä, että vastaus olisi mitenkään itsestäänselvästi myöntävä.
edit: typoja