Uskotko Jumalaan?

[Wäinö#16]

Kokemukset uskosta tai uskonnottomuudesta ovat useimmiten subjektiivisia kokemuksia ja liian helposti puolin ja toisin rakennellaan olkiukkoja toisen toivosta tai toivottomuudesta ja sen perusteista. Ainoa "järkevä" maailmankatsomus on mielestäni agnostismi, kaikki muu on enemmän tai vähemmän uskoa johonkin. Jos ihmisellä olisi kaikkeen vastaus, niin silloin ei varmastikaan tarvittaisi enää uskontoja tai ainakin ne olisi helppo kuitata huuhaana. Näin ei kuitenkaan ole, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan, vaan ihmisellä tulee aina olemaan ne isot kysymykset maailmankaikkeudesta ja omasta ihmisyydestään. Itse en näe uskoa ja tiedettä ollenkaan ristiriidassa, vaan molemmat pyrkivät saman totuuden lähteille tai ainakin näin tulisi olla. Ja tiede on aivan loistava väline taistelussa taikauskoa vastaan ja puristamaan uskostakin sen oleellisen. Monelle uskovaiselle se voi varmasti olla kivulias prosessi, mutta varmasti myös sen arvoinen.

 

[Sanainen arkku]

Ihmisen elämä alkaa päivästä yksi ja päättyy päivään viimeinen. Yhden ihmiselämän merkitys maailmankaikkeudessa on mitätön. Merkityksellinen, ainutkertainen jne... Bullshit.

Jos henkilö X ei koskaan olisi syntynyt, kukaan ei häntä kaipaisikaan. Puhtaasti hyvää ja kaunista elämässä on äärimmäisen vähän. Kirjoitan tätä viestiä rakastamani vesistön äärellä. Tuulee lämpöisesti. Aurinko paistaa. On kertakaikkiaan hyvä olla. Silti tämänkin hetken menettää kohta. Jos jään tähän istumaan, parin tunnin päästä on nälkä. Muutaman tunnin päästä kylmä.

Ei tämä nyt niin hienoa ole että voisi kokea olevansa jotain suurta. Tämänkin hetken voisin tehdä jotain mitä minun täytyy tehdä myöhemmin. Eli periaatteessa elämän hienoimmat hetket ovat vahingollista ajankäyttöä.
Tosi hieno ja arvokas on ihmisen elämä.

No, itse kysymykseen onko Jumalaa vai ei. Näkökulmakysymys, jossa tieteellinen fakta on epäolennaista. Niin kauan kun Jumala on olemassa subjektiivisena, jopa varmana asiana ihmisille ja Se vaikuttaa elämässä, Junala on.

En ymmärrä, miksi sitä ei voi vaan hyväksyä olosuhteena, kuten joudumme hyväksymään talven kylmyyden ja yön valonpuutteen.
Jumalan subjektiivinen olemassaolo lohduttaa, rauhoittaa ja jopa suojelee elämää. Mikä siinä on väärää?
Itse koen, että uskomalla en menetä mitään. Ja kuten aiemmin todettu, tämä on minun kohdallani tosipaikassa punnittu.

Uskontojen vihamielisyys on hokema. Suomessa vuonna 2014 saa helposti kuvan jossa antiuskonnolliset ovat vihaisia jollekin epämääräiselle. Kohteetonta vihaa ja kohteellista pilkallisuutta. Kumpikaan ei tuota hyvää energiaa kantajalleen.

Uskotaan tai ollaan uskomatta. Kukin tahoillaan, kukin tavallaan. Junaa voi myös vaihtaa. Kumpaankin junaan käy sama matkalippu. Pääteasemia joko on tai ei. Matka on joka tapauksessa totta jokaiselle. Vai onkohan kaikki sittenkin kuvitelmaa? Jos on, niin kenen?

 

[Ostoskassi]

Lisäksi jos Jumala on kerran kaikkivaltias niin hän sinut tappaa ja samassa pitäisi kiittää anoa pääsyä Jumalan läheisyyteen? Ei aukea tuo tai ei ainakaan yhtään lohdullisesta tunnu, mutta tuo kai vaatisi kokee tämän elämän vain välivaiheena johonkin suurempaan. Se taas kuulostaa lähinnä sellaista johon antipsykoottiset lääkkeet olisivat hyvä apu.

Itse olen miettinyt tätä kaikkivaltias ja kaikkivoipaisuus hommaa myös. Varsinkin Amerikassa (ääri)uskovaiset kovaan ääneen julistavat kuinka homous on syntiä ja kuinka se ei ole "as God intended". Samaan aikaan Jumala loi kaiken (myös homot) ja kaikkivoipaisuudellaan kykenisi poistamaan kaikki homot maapallolta, tavalla tai toisella.

Eikö nämä oman elämänsä päivi räsäset ymmärrä tätä ristiriitaa, vai mistä on kysymys?

Enkä nyt vaadi, että homojen tulisi päästä kirkossa naimisiin, mutta en kyllä keksi yhtäkään hyvää syytä miksi heillä ei pitäisi olla samoja oikeuksia kuin heteroilla. Minulle on aivan sama missä homot hilluvat, sillä minun elämäni ei muutu tästä mihinkään suuntaan. Mielestäni kuitenkin tasa-arvoisessa Suomessa olisi hyvä myös edetä koko ajan kohti (tavoittamattomissa olevaa) täydellistä tasa-arvoa.

 

[ms.qvist]

Voisi tulla aika toisenlaiset prosentit, jos tutkittaisiin kuolemansairaiden, heidän omaistensa tai vastikään jonkun omaisensa menettäneiden keskuudessa. Ihmisen on suhteellisen helppo huudella voimainsa tunnossa "ei ole mitään Jumalaa". Kuoleman edessä ateismi punnitaan.

Olen menettänyt omaisia ja olen menettänyt kavereita, mutta toistaiseksi heidän kuollessa - osa oli sellaisia kolmikymppisiä - en ole kokenut mitään tarvetta lähestyä jumalaa tai jumalia missään kirkkokunnassa tahi uskonnossa.

En myöskään kokenut tarvetta saada jumala omaan elämääni maatessani itse kuolemaa odottaen sairaalassa tehostetussa tarkkailussa - ei kuitenkaan teholla. Kenties tämä jumalan hylkääminen tässäkin tilassa johtui siitä, että olin varma siitä mitä haluan ja ettei ollut mitään odotuksia tulevasta - oli vain toive, että elämä päättyy.

Kuten olen ketjussa todennut monta kertaa. Minulle elämä on hyvin yksiselitteinen tapahtuma, se alkaa syntymästä ja se päättyy kuolemaan - tässä koko komeus. Ei mitään ennen syntymää mutta ei myöskään mitään sen jälkeen. Ei ole tarvetta kummallekaan, merkityksellistä on vain se miten elämänsä elää ja pyrkii elämään sen siten, että kuollessaan on tyytyväinen elämäänsä. Tämän olen oppinut sen jälkeen kun viimeksi sairaalassa makoilin tajunnan taso kaiken aikaa heiketen ja pulssin hiljalleen hiipuessa.

Nyt pyrin elämään elämäni ensisijaisesti siten, että se täyttää omat tarpeeni ja uskon, että kun olen itse elämääni tyytyväinen osaan myös antaa "hyvää" (suhteellinen käsite) muillekin. Tärkeintä on se, että minulla on hyvä olla ja kun minulla on hyvä olla heijastelee se vääjäämättä lähipiiriinkin.

vlad.

 

[El Lude]

Jos ei olisi iankaikkisuusoletusta, ainoa rationaalinen ihmisteko olisi itsetuho.

Kylläjoo. Yhden "rationaalisen henkilön" väittämä muuttuu absoluuttiseksi faktaksi? Kas kun ei perinteinen premissilause: "Jos Ranskan kuninkaalla on parta, niin kaikilla miehillä on parta"...

 

[Sanainen arkku]

Olen menettänyt omaisia ja olen menettänyt kavereita, mutta toistaiseksi heidän kuollessa - osa oli sellaisia kolmikymppisiä - en ole kokenut mitään tarvetta lähestyä jumalaa tai jumalia missään kirkkokunnassa tahi uskonnossa.
vlad.

Tietenkin on näin. Tämä palsta ei kuitenkaan ole mikään kovin hyvä todiste yleisestä. Terhokodin ylilääkäri (muistaakseni) sanoi jossain haastattelussa että kuolemaa lähestyvillä (Terhokodin tapauksessa useimmiten syöpään kuolevia) voi olla paljon kipuja, mutta pitkän kokemuksensa perusteella hänelle oli muodostunut käsitys että enemmän kuin sairauden tuska ihmisiä tuntuu vaivaavan epävarmuus kuolemanjälkeisestä.

Toki mainitun lääkärin asiakaskunta on syntynyt jatkoaikalaisia edeltäneillä vuosikymmenillä, oletettavasti, mikä vaikuttaa näkökulman muodostumiseen yllämainitun kaltaiseksi.

 

[jussi_j]

... ihmisiä tuntuu vaivaavan epävarmuus kuolemanjälkeisestä.
...

Melko luonnollista, jos lääkäri antaa vain yhden vaihtoehdon, on miettiä, että mitähän muita vaihtoehtoja tässä vielä olisi.

 

[Amerikanihme]

Yhdysvalloissa sen näkee leffateattereissa...

Vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta lähin esityspaikka minkä löysin olisi ollut San Diegossa huhtikuun alussa. Sinne asti en sentään olisi pelkästään leffan katsomisen takia lähtenyt. Ehkä se tulee youtubeen tai vastaavaan jossain vaiheessa katsottavaksi.

 

[Sanainen arkku]

Melko luonnollista, jos lääkäri antaa vain yhden vaihtoehdon, on miettiä, että mitähän muita vaihtoehtoja tässä vielä olisi.

Niin. Pointti oli kuitenkin se, että ko. lääkäri piti tätä "tuskaa" potilaille fyysisiä kipuja suurempana ongelmana viimeisillä metreillä. Moni meistä tietää, ettei syöpään kuolevan viimeiset viikot ole välttämättä lainkaan helppoja fyysisestikään.

 

[olkikuukkeli]

Niin. Pointti oli kuitenkin se, että ko. lääkäri piti tätä "tuskaa" potilaille fyysisiä kipuja suurempana ongelmana viimeisillä metreillä. Moni meistä tietää, ettei syöpään kuolevan viimeiset viikot ole välttämättä lainkaan helppoja fyysisestikään.

Mitä tämä tarkkaan ottaen kertoo Jumalan olemassaolosta?

 

[jussi_j]

Niin. Pointti oli kuitenkin se, että ko. lääkäri piti tätä "tuskaa" potilaille fyysisiä kipuja suurempana ongelmana viimeisillä metreillä. Moni meistä tietää, ettei syöpään kuolevan viimeiset viikot ole välttämättä lainkaan helppoja fyysisestikään.

Ehkä toiseen ongelmaan on lääke ja toiseen ei mitään yleispätevää hoitoa. Kivunlievityksen äärikeino lienee nukutus ja voisi helposti kuvitella, että pelkkä nukutuksen mahdollisuus toimii takaporttina kun tietää, että kipua ei ole pakko sietää.

Itsekään en tajua miten tämä liittyy jumalaan, mutta ihan positiivinen piirre uskonnoissa, mikäli se helpottaa jonkun viimeisiä hetkiä.

 

[Morgoth]

Itsekään en tajua miten tämä liittyy jumalaan, mutta ihan positiivinen piirre uskonnoissa, mikäli se helpottaa jonkun viimeisiä hetkiä.

Lisäksi uskoon tulo tuntuu usein olevan ainoa keino raitistua osalle ihmisistä. Miksi niin monesta ex-päihteiden väärinkäyttäjästä tulee vielä melko innokkaaasti uskostaan saarnaavia? Kenties Jumalan työtä tai sitten riippuvuuden korvaamista toiselle.

 

[Tarinankertoja]

Miksi niin monesta ex-päihteiden väärinkäyttäjästä tulee vielä melko innokkaaasti uskostaan saarnaavia?

Ovat saaneet avun ja päässeet irti helvetistään, ja haluavat autaa muita pääsemään omastaan. Aika luonnolinen inhimillinen piirre.

Joskus toki tämä piirre näyttää sitten sen pahemman puolensa kun olettaa että "miten minä toimisin = kaikki toimisivat" ja jos tämä ajattelu on jollain auktoriteetillä, syntyy pahaa jälkeä.

Ei sinänsä uskontoon liityen vaan ihan yleisesti, uskonnot toki mukaan lukien.

 

[Sanainen arkku]

Mitä tämä tarkkaan ottaen kertoo Jumalan olemassaolosta?

Voi olla, että olentoa "Jumala" ei ole, mutta psykologisena ilmiönä "hän" on olemassa ja auttaa monia ihmisiä kohtaamaan sen, mitä ei voi ymmärtää.

Iankaikkisuusoletus ja Jumala liittyvät täysin olennaisella tavalla yhteen. Kun keskustellaan "Jumalan" asemasta suhteessa ihmiselämään, näitä kysymyksiä ei voi sivuuttaa. Ne ovat asian kovaa ydintä, syy joka "elättää" jumalia vielä tänäkin päivänä ja tulevaisuudessa.

 

[Tarinankertoja]

Voi olla, että olentoa "Jumala" ei ole, mutta psykologisena ilmiönä "hän" on olemassa ja auttaa monia ihmisiä kohtaamaan sen, mitä ei voi ymmärtää.

No tämä on juuri sitä "rusinat pullasta" uskomista. Jokainen kehittää itselleen mieluisan jumaluuden johon uskoo... Ei siinä mitään, mutta eikö olisi sitten rehellistä tunnustaa, että kyseinen jumaluus ei ole esim kristinuskon kuvaama jumala? Tai Isalmin? Tai yksikään Hindujumalista? Se on sekoitus nykyajan humanismia täydennettynä omilla uskomuksilla siitä mitä ei tiedä tai ymmärrä.


Ei kai kukaan voi väittää ettei jumaluuksia ole olemassa ihmisten mielissä, siitähän nyt on osituksena uskonnot isoista maailmanuskonnoista aina heimouskontoihin. Isompi osa uskonnoista on kuollut historian hämärään kuin niitä on olemassa tätä nykyä. Siinä kun uskoo omaan jumalansa, se saattaa olla lähempänä jotain meikäläistä metsänhenkeä kuin kristittyä jumalaa.


Mutta ei, näinhän se ei käytännössä mene, vaan ne jotka uskovat jumalaan siirtävät ne omat uskomuksensa sen lähimmän kulttuurillisen ison uskonnon sateenvarjon alle ja puolustavat tätä uskoa "omanaan" ja tässä on se asia, mikä aiheuttaa ne ongelmat. Dogmien, joihin edes itse ei oikeasti usko puolustetaan ilman että mikään järkiväite pääsee läpi ja näin hidastetaan yhteiskuntine kehitystä.. ajatellaan nyt vaikka Suomessa tapetilla olevaa seksuaalivähemmistökeskustelua joiden tasa-arvon esteenä seisovat nimenomaan uskonnolliset ihmiset.. ne jotka seisovat Kristinuskon rivissä, mutta kun tarkemmin kyselee, niin eivät usko juuri mihinkään mitä raamattu kertoo... paitsi että homot on iljetys.


Tuossa ”Uskonnottomat” leffan lopputeksteissä (leffan paras osuus btw) yksi kommentoija sanoi mainiosti, että eihän ne uskovat edes itse usko myytteihinsä. Että vaikka se pappi kuinka kertoo iänkaikkisesta elämästä ja että kohta näette rakkaanne uudelleen, niin saattoväki sen kun itkee. Ei kukaan itke, kun läheinen lähtee laivalla englantiin, koska ihminen tietää että näkee tämän uudelleen taatusti, samanlainen reaktiohan pitäisi olla hautajaisissa, jos oikeasti uskoo että 5 vuoden kulutta taas tavataan.. mutta ei ,itketään sitä menetystä tietoisena että enää ei tavata.

 

[Sanainen arkku]

No tämä on juuri sitä "rusinat pullasta" uskomista. Jokainen kehittää itselleen mieluisan jumaluuden johon uskoo... Ei siinä mitään, mutta eikö olisi sitten rehellistä tunnustaa, että kyseinen jumaluus ei ole esim kristinuskon kuvaama jumala?

En kertonut omasta uskostani, vaan tarkastelin "jumaluutta" sosiologisemmin. Oma uskoni on hyvinkin täsmällinen, joskin suvaitsevainen suhteessa toisten näkemyksiin.

 

[jussi_j]

.... Oma uskoni on hyvinkin täsmällinen, joskin suvaitsevainen suhteessa toisten näkemyksiin.

Mitähän se vanha testamentti sanoo suvaitsevaisuudesta vääräuskoisia kohtaan?

Juuri luin jostain, että kun mooses oli saanut käskynsä kuten "älä tapa" niin hän usutti joukkonsa tappamaan jonkun kylän. En tiedä onko tosi tarina, mutta uskottava.

 

[Tarinankertoja]

En kertonut omasta uskostani, vaan tarkastelin "jumaluutta" sosiologisemmin. Oma uskoni on hyvinkin täsmällinen, joskin suvaitsevainen suhteessa toisten näkemyksiin.

En myöskään käsitellyt juuri "sinun" uskoasi, vaan uskoa nimenomaan sosiaalisena ilmiönä.

Kuinka se täysin oma kokoelma hyviä juttuja muunnetaan jumaluudeksi ja sitten sille otetaan joku viite, kuten esim kristinusko, vaikka se jumala mihin uskoo ei ole juuri missään tekemisessä kristinuskon oppien kanssa. Tähän törmää jatkuvasti. Ja se on sosiaalisena ilmiönä se uskomisen ongelma ja sen takia Dawkinsilainen ateismi lähtee siitä, että kaikkea taikauskoa vastaan pitää toimia eikä satuihin uskominen ole kenenkään oma asia, jos (ja defacto kun) se vaikuttaa muidenkin elämään.. kuten se tekee kun ihmiset liittyvät siihen valtauskonton ja nousevat sen puolesta barrikadeille ja vaikuttavat täten yhteiskuntien kehitykseen perustaen toimintansa ja mielipiteensä vuosituhansia vanhoihin teksteihin.

Esim kristinuskon ihan ytimessä olevaan dogmiin, eli syntymään neitsyestä tai saatanaan ei usko 70% suomalaisista ja silti 75% kuuluu kirkkoon

 

[dana77]

Ei tämä nyt niin hienoa ole että voisi kokea olevansa jotain suurta. Tämänkin hetken voisin tehdä jotain mitä minun täytyy tehdä myöhemmin. Eli periaatteessa elämän hienoimmat hetket ovat vahingollista ajankäyttöä.

Miksi pienen ihmisen pitäisi kokea olevansa jotain suurta? Ihme Napeleon-kompleksi. Tulee ihan mieleen se kun äidit pieniä lapsien itsetuntoa kehittääkseen kehuvat heidän erinomaisuuttaan. Mikä lapsien kohdalla tervettä onkin.

En ymmärrä, miksi sitä ei voi vaan hyväksyä olosuhteena, kuten joudumme hyväksymään talven kylmyyden ja yön valonpuutteen.
Jumalan subjektiivinen olemassaolo lohduttaa, rauhoittaa ja jopa suojelee elämää. Mikä siinä on väärää?

Siinähän ei ole mitään väärää, mutta kuten moneen kertaan on todettu, niin siinä on väärää, että subjetiivisen kokemuksen perusteella on oikeutettu vaikka mitä hirmutekoja maailman historiassa.

 

[dana77]

Lisäksi uskoon tulo tuntuu usein olevan ainoa keino raitistua osalle ihmisistä. Miksi niin monesta ex-päihteiden väärinkäyttäjästä tulee vielä melko innokkaaasti uskostaan saarnaavia? Kenties Jumalan työtä tai sitten riippuvuuden korvaamista toiselle.

Addiktio korvataan toisella, vähemmän haitallisella addiktiolla. Monet entiset alkoholistit puolestaan popsivat miniporkkanoita tai karkkeja. En kuitenkaan epäile kummallakaan näistä olevan jumalaista voimaa.

En tiedä voisiko se toimia toisinkinpäin. Joskus olen ehdottanut alkoholia korvaavaksi addiktioksi joillekin uskovaisille, joilla se homma on lähtenyt lapasesta.

 

[Vintsukka]

Voisi tulla aika toisenlaiset prosentit, jos tutkittaisiin kuolemansairaiden, heidän omaistensa tai vastikään jonkun omaisensa menettäneiden keskuudessa. Ihmisen on suhteellisen helppo huudella voimainsa tunnossa "ei ole mitään Jumalaa". Kuoleman edessä ateismi punnitaan.

Terhokodin ylilääkäri (muistaakseni) sanoi jossain haastattelussa että kuolemaa lähestyvillä (Terhokodin tapauksessa useimmiten syöpään kuolevia) voi olla paljon kipuja, mutta pitkän kokemuksensa perusteella hänelle oli muodostunut käsitys että enemmän kuin sairauden tuska ihmisiä tuntuu vaivaavan epävarmuus kuolemanjälkeisestä.

Pitikö tämän jälkimmäisen olla joku perustelu edelliseen? Mielestäni epävarmuus kuolemanjälkeisestä ei ole sama asia kuin usko Jumalaan. Eikös se ole oikeastaan päinvastoin? Jos uskoo Jumalaan, ei mitään epävarmuutta pitäisi olla?

Menetin äitini reilu vuosi sitten syövälle, eikä se saanut minua uskomaan jumaliin, yksisarvisiin, Harry Potteriin eikä menninkäisiin. Ei se toki silti sitä tarkoita, etteikö noista joku tai kaikki voisi olla olemassa, mutta en näe mitään syytä uskoa niistä yhteenkään.

 

[olkikuukkeli]

Iankaikkisuusoletus ja Jumala liittyvät täysin olennaisella tavalla yhteen. Kun keskustellaan "Jumalan" asemasta suhteessa ihmiselämään, näitä kysymyksiä ei voi sivuuttaa. Ne ovat asian kovaa ydintä, syy joka "elättää" jumalia vielä tänäkin päivänä ja tulevaisuudessa.

Tämä on varmasti totta. Henkiinjäämisvietti lienee oleellisimpia biologiseen organismiin koodatuista jutuista ja ihminen valitettavasti on niin älykäs, että ymmärtää oman olemassaolonsa rajallisuuden. (Tästä puhuin jo täällä: Eksistentialistinen kriisi – ihmiskunnan suurin tragedia - Jatkoajan keskustelupalsta ) On kulttuurievolutiivisesti hyvin tehokas konsti poistaa kuolema.

 

[Byvajet]

Tässä on paljastava katsaus uskonnollisuuden ja asenteiden yhteydestä. Mitä uskonnollisempi ja henkisesti sivistymättömämpi paikka, sitä tuomitsevampi on ilmapiiri.

Tämä näkyy suomalaistenkin kristittyjen käytöksestä. Mitä vahvempi uskova, sitä jyrkemmät asenteet. Näiden kristittyjen henkinen koti saattaisikin löytyä mustasta Afrikasta tai jostain muslimimaasta.

Muun maailman moraalista Kotimaa24

 

[Sanainen arkku]

Tässä on paljastava katsaus uskonnollisuuden ja asenteiden yhteydestä. Mitä uskonnollisempi ja henkisesti sivistymättömämpi paikka, sitä tuomitsevampi on ilmapiiri.

Tämä näkyy suomalaistenkin kristittyjen käytöksestä. Mitä vahvempi uskova, sitä jyrkemmät asenteet. Näiden kristittyjen henkinen koti saattaisikin löytyä mustasta Afrikasta tai jostain muslimimaasta.

Muun maailman moraalista Kotimaa24

Ajattelin jo vetäytyä keskustelusta, mutta palaan esittämään kysymyksen: olisiko mahdollista, että asia olisikin niin päin että mitä jyrkemmät asenteet henkilöllä on, sitä "vahvemmin kristittynä" sinä (tai muu ulkopuolinen) häntä pidät?

Voisiko olla niin, että junttius näkyy junttiutena myös uskontopuheessa, sivistyneisyys vastaavasti sivistyneisyytenä? Eli sivistynyt ja suvaitsevainen henkilö ei leimaudu ulospäin uskonnolliseksi, vaikka olisi sisäisesti miten syvällisesti kristitty tai muslimi?

 

[Tarinankertoja]

olisiko mahdollista, että asia olisikin niin päin että mitä jyrkemmät asenteet henkilöllä on, sitä "vahvemmin kristittynä" sinä (tai muu ulkopuolinen) häntä pidät?

No tutkitusti koulutustaso on käänteisesti verrannollinen uskonnollisuuteen. Jos pitää koulutustasoa sivistyksen mittana...

Uskonnollisuus korreloi suoraan konservatiivisen elämänkatsomuksen mukaan, tästä on tutkimuksia hur mycke, ja helpompana sellaisena äänestyskäyttäytymisen korrelaatio tähän.

"hauskin" korrelaatio on siinä, että uskonnollisuus korreloi myös rikollisuuteen.. yhtenevästi. Eli ateistit tekee vähemmän rikoksia kuin uskovaiset (tai sitten ateistit koulutetumpina osaavat välttää kiinnijäämistä paremmin).

Kaikista näistä löytyy tutkimuslinkit tästä ketjusta, jotka saat luvan kaivaa itte…