Miten tämä sama päättömyys vaan toistuu tässä joka sivulla. Ateismi ei ole vakaumus, vaan sen puute. Sen puute ei voi olla voimakkaan vakaumuksellista.
Yhtä lailla ateismi on elämänkatsomuksellinen valinta, jota täytyy itselleen perustella ja jota täytyy pönkittää, ellei ole uskossaan... anteeksi, uskonsa puutteessa, täysin satavarma ja tinkimätön.
Harva kuitenkin on mustavalkoisesti joko-tai-asteikolla joko äärivakaumuksellinen tai täysin vakaumukseton. Enemmistö ateisteiksi tunnustautuviksi liikkuu kuitenkin hieman harmaalla alueella, jossa agnostismin ripaus on aina olemassa. Tai sitten ajattelussa on kuitenkin ripaus taikauskoa: isot kysymykset kuten jumalat ja tuonpuoleiset kielletään, mutta luistin solmitaan aina vasemmalta puolelta ennen peliä, koska jospa sitä nyt kuitenkin jotain kauheaa tapahtuisi, jos ei solmi.
Kenenkään ei pitäisi kauheasti loukkaantua siitä, että joku rukoilee heidän puolestaan, koska ei siitä mitään haittaakaan ole missään tapauksessa. Jos jumalaa yms. ei ole, niin siinäpä sitten rukoilee. Jos Jumala on, niin kenties rukouksesta saa kuolemanjälkeisiä plussapisteitä. Jos rukouksen kuulee suuri kurpitsa, joulupukki tai Pekka Siitoimen haamu, niin eipä sekään mitään muuta. Sitten on tietysti eri asia, jos rukoilija yrittää pakottaa toisen väkisin rukoilemaan kanssaan tai yrittää rajoittaa tämän toimia.
Olen havainnut, että eniten näistä rukouksista, rukoilijoista ja Suvivirsien satunnaisviittauksista jumaluuksiin loukkaantuvat ne ihmiset, jotka ovat elämänkatsomuksessaan niin epävarmoja, että he tuntuvat pelkäävän oman filosofisen korttitalonsa luhistumista jos joku vanha isoäiti sanoo rukoilevansa heidän puolestaan. Jos ei oikeasti mihinkään usko ja on epäuskossaan vahva, niin ei silloin jaksa piitata lillukanvarsista tai esirukouksista sen enempää kuin piittaisi muustakaan taikauskosta.
Minä en usko kristinuskon Jumalaan tai sen eri variaatioihin. En usko myöskään vakiintuneiden uskonnollisten järjestelmien valtarakenteisiin ja höpönlöpöön, enkä usko taivaspaikkani määräytyvän aneiden, synnintunnon tai muunkaan seurauksena. Tuskin kukaan minun puolestani nyt on rukoilemassakaan, mutta jos on, niin sen kuin rukoilee. Suvivirsikin menee mukavasti kevätlukukauden rituaalisena päättäjäisseremoniana, eräänlaisena liminaalitilaan kuuluvana riittinä, jossa siirrytään luokka-asteelta toiselle ja/tai arjesta juhlaan ja lomaan.
Silti en ole niin ylimielinen, että voisin julistautua sataprosenttiseksi ateistiksi, joka varmuudella tietää - tai siis uskoo - miten asiat ovat. Luonnontieteet ja tieteellinen maailmankuva ohjaavat käsityksiäni, mutta samalla tiedostan, että tieteellinen maailmankuva ei ole koskaan valmis. Arthur C. Clarken oivallisen mietelauseen mukaan tarpeeksi kehittynyttä tiedettä ei voi enää erottaa taikuudesta, joten en lähde suoralta kädeltä teilaamaan kaikkia ilmiöitä, joita ei voi selittää tämänhetkisen tiedon mukaan tai joista ei vain tiedetä tarpeeksi.
Olen siis ennemmin taipuvainen agnostismiin. Sen tiedän, että mitään en voi varmaksi tietää - paitsi sen, että erilaiset aatteella ratsastajat ja muille äärilinjan näkemyksiään tyrkyttävät fanaatikot ovat yhtä rasittavia ja vastenmielisiä, oli kyse sitten uskonnollisista hihhuleista tai vinksahtaneimmista vapaa-ajattelijoista, joilla on tapana ammattiloukkaantua milloin mistäkin. Nämä ääripäät saisi kerätä yhteen johonkin reality-ohjelmaan, jossa osapuolet voisivat päästää toisensa päiviltä sillä aikaa kun välinpitämättömän maltillinen sekulaarienemmistö jatkaisi elämäänsä ilman Raamatun tuputtajia tai Raamattua lattialle pudottelevia heppuleita.