Lukiessani viestisi minulle tuli ensinnä mieleen ajatus, että minut on ymmärretty totaalisen väärin. Antaako asian olla näin vai vastatako jotain? Vastaan jotain, kuinka syvälle se sitten menee on aivan toinen asia.
Minä miellän tämän ketjun "tehtäväksi" ymmärryksen lisäämisen molemmin puolin, vaikkei ketjun perustajalla ihan yhtä ylevää päämäärää ehkä ollutkaan mielessään (missä muuten luuraavat ketjun perustaja ja vaikka ekalla sivulla kirjoittaneet?). Mutta tuohon kommenttiisi, ymmärrät siis paremmin miksi rusinapullalaiset uskovat tavallaan, mutta et ymmärrä yhtään paremmin miksi he ylipäätään uskovat Jumalaan? Tai ymmärrät ehkä, että se tuo heille jotain turvaa, lohdutusta, päämäärää elämään jne., mutta mielestäsi tuo on tavallaan kuin turvautumista huumeisiin tai johonkin muihin todellisesta elämästä pakokeinon antaviin menetelmiin?
Uskoisin, että tietyllä tasolla ymmärrys on lisääntynyt tämän ketjun myötä. Minullakin ymmärrys "rusinat pullasta" -uskon suhteen mutta toki jo sitä ennen olen ymmärtänyt tietyllä tavalla ne syyt miksi joku ihminen uskoo. Tai toisaalta miksi ei usko. Syyt ovat perustaltaan hyvin henkilökohtaisia mutta tietty yhtenenväisyyksiä löytyy kummaltakin puolen, löytyy samoja syitä miksi joku uskoo tai löytyy samoja syitä miksi ei usko mutta käänteisinä malleina, mutta yksilölliset tapahtumat siihen miksi uskoo tai ei usko ovat sitten ne merkityksellisimmät eron tuovat tekijät. Ei ole samanlaista uskovaa ja ei-uskovaa vaan jokaisen henkilökohtainen tarina on erilainen. Omaa tarinaani siinä eräässä viestissäni hiukan valotin ja siinä toin myös osaltaan esille sen miksi alan olla väsynyt pitkäkestoiseen keskusteluun ja miksi on vedettävä henkeä.
On kenties liian suorapuheista väittää, että uskonto on huumeiden korviketta mutta kenties se antaa samanlaisia tuntemuksia kuin trippi, mutta huomattavasti pidempikestoisena prosessina - vuosien ja vuosikymmenten mittaisena prosessina, jollei usko vaihdu epäuskoksi. Koska en ole koskaan uskonut mihinkään yliluonnolliseen (paitsi joulupukkiin), minun on vaikea kuitenkaan pukea sanoiksi täsmällisesti niitä tuntemuksia joita usko ihmisessä voi aiheuttaa ja aiheuttaakin. Sinä kenties osaat paremmin kertoa näistä tunteista, ja niitä olet tässä ketjussa sivuten maininnut.
Sen sijaan, että katsoisivat ympärilleen, jumalia ei näy, ja lukisivat tieteen todistukset, ei sielläkään mitään, joten jokaisen pitäisi pärjätä omillaan ja "deal with it"? Miten ymmärrät esimerkiksi käsitteen "Jumala löytyy ihmisen sydämestä"? Lähtisitkö tekemään sydämenpoistoleikkausta, tutkimaan sydämen läpikotaisin ja jollei sieltä löytyisi muuta kuin kvarkkeja, leptoneita, Higgsin bosoneita ja tyhjiön energiaa, niin toteaisit, että ei se Jumala siellä sydämessä asusta? Ajatteletko joka päivä vaikka Red Wingsien kauden kokoonpanoja asenteella, että siellä ne elektronit värähtelevät aivoissani ja alkuaineet tuottavat kemikaaleja jotka lisäävät tunteitani? Olisi jännä elää uskottoman tai uskonnottoman ihmisen sisällä päivän ja kokea, miten he jäsentävät ja käsittelevät loogisesti kaikkea aistiensa välittämää "tietoa". Ja varsinkin "tunteita". Ehkä tuo Enqvistin teos sitten auttaa tässä asiassa minuakin...
En nyt tiedä yritätkö jekuttaa minua näillä kysymyksilläsi, mutta varmaan tiedät jo ennalta kuinka ajattelen, joten onko viisasta vastata kovinkaan syvällisesti. En tiedä, joten vastaan nyt muutamalla sanalla, jotta saat edes pienen kiinnekohdan aiheeseen.
Vaikka olen uskonnoton ja elämässäni uskolla ei ole henkilökohtaista merkitystä kuin korkeintaan tapauksissa joissa keskustelen uskosta ja uskonnottomuudestani. Merkitystä sillä on välillisesti niinä hetkinä jolloin pohdiskelen mielessäni uskontoa ja uskomista erilaisilta kanteilta mutta kuten totesin, koska en ole koskaan uskonut mihinkään, on minun täysin mahdotonta täydellisesti kuvitella sitä tunnetta mikä ihmisen valtaa silloin kun hän tulee uskoon ja kun hän uskoo - uskoopa hän sitten mihin tahansa.
Ymmärrän sen, että uskominen ja jumala antavat ihmiselle paljon, se vaikuttaa suuresti heidän tunne-elämäänsä, mutta minun on vaikea kuvitella, että minä saisin suuren suurta tyydytystä uskoessani johonkin. Minulle usko sinänsä on täydellisessä sivuroolissa elämässäni ja termi henkilökohtainen usko on täydellisen olematon ja tuntematon käsite minulle ollut koko elämäni ajan. Ajatukseni kiteytyvät myös hyvin paljon siihen, että ihminen on vastuussa omista teoistaan, niin hyvistä kuin myös pahoista. Toki on olemassa poikkeuksia ja tapauksia joissa ihmisen oma henkilökohtainen vastuu on pienempi mutta keskimääräisesti tarkasteltuna ihminen vastaa itsestään ja teoistaan. Vastuu kannetaan nyt, ei joku kuvitteellinen hetki viimeisellä tuomiolla.
Pakko tunnustaa, että minun henkilökohtaiseen käsitemaailmaan ei kuulu käsitettä "Jumala löytyy ihmisen sydämestä". Minulle sydän on yksinkertaistettuna sydänlihaksen muodostama vertapumppaava elin. Mitään muuta merkitystä sillä ei ole ja niinpä kuvitteellisilla käsitteillä ei ole roolia omassa elämässäni. Toki voisin pohdiskella - ja olenkin pohdiskellut - esille tuomasi kaltaisia teemoja mutta sellaista filosofista jargonia kukaan ei jaksaisi lukea - en edes minä.
En minäkään kaikessa pyri täysin rationaaliseen ja järkiperäiseen selitykseen sille miksi teen kuten teen tai miksi ajattelen kuten ajattelen vaan kykenen työntämään tarvittaessa sivuun sen ja antamaan tunteelle vallan, kuten vaikkapa kannattaessani Red Wingsejä. Toki tiedostan syyn sille miksi kannatan joukkuetta ja jos joukkue ei herättäisi minussa mitään tunnetta - positiivista tunnetta siis - niin enhän minä joukkuetta kannattaisi, ja se kuinka tämä positiivinen tunne aivoissani muodostuu on sitten toisen tarinan paikka. Ei tunne-elämää ja positiivisen tai negatiivisen tunteen syntyä voi muutamalla sanalla kuitenkaan ilmaista, kyse on monimutkaisemmasta prosessista jonka aivokemia saa aikaan.
Tiedän kuitenkin henkilökohtaisesti sen mitä häiriö aivokemiassa saa aikaan ja kuinka tuolloin positiiviset tuntemukset voivat "kuolla" täysin ja tietyssä mielessä tiettyjen negatiivistenkin tuntemusten "kuoleminen" on ikävä asia. Tavallaan ahdistavin tila on se jolloin ei tunne enää yhtään mitään, kaikki menettää merkityksensä - myös elämä itsessään.
Sanoisin kuitenkin, että jos eläisit yhden päivän uskonnottoman ihmisen "sisällä", tuskin suuren suurta eroa omaan elämääsi kokisit. Ainoa puute olisi usko ja uskominen jumalaan, mutta jos eläisit pidemmän aikaa niin voisin kuvitella, että niitä ajatteluun liittyviä eroja alkaisi tulla huomattavasti enemmän ja kykenisit havaitsemaan syitä sille miksi joku on uskonnotton ja kuinka hän persoonana elää.
vlad.