Olen jossain määrin ihan samaa mieltä mm. vladin kanssa, enkä itse henkilökohtaisesti ymmärrä lapsen liittämistä seurakuntaan. Tai ehkä uskonnolliselta perheeltä se on ymmärrettävää jollain tapaa, tai vaikea olisi kuvitella, että tekisivätkään toisin, kun usko on mitä on ja heille se on se ohjenuora. Taas jos ei itse kuulu kirkkoon, tai on sen suhteen täysin välinpitämätön ns. tapauskovainen, niin en kyllä näe miksi lapsi liitettäisiin kirkkoon? Varmuuden varalta, että jos sittenkin on taivas ja helvetti? Noh, kuka mitenkin.
Olen kuitenkin hiukan sitä mieltä, että osan ehkä turhankin "traumatisoitunut" uskonnoista ja siihen liittyvistä asioista. Ei sitä pidä kokea minään jokapäiväisenä uhkatekijänä, etenkään näin vapaamuotoisessa yhteiskunnassa, mitä Suomi on. Olen toki sillä kannalla, että valtionkirkosta pitäisi päästä eroon, mutta en silti nyt uskonnollista kasvatusta ja yhteisöllisyyttä sinänsä vastusta tai halua poistaa, kunhan eivät vainoa ketään ja pyrkivät kuitenkin elämään sovussa. Uskonto on varmasti osalle myös päivittäinen voimavara ja asia jonka vuoksi jaksaa eteenpäin. Itsepetosta tai ei, mutta lopputulos on tärkein.
Olen itse kuitenkin taipuvainen mieltämään samalla lailla kuten LuKi viestissään sanoo, että lapsille usko ns. yliluonnolliseen on helposti ihan luontaista ja ehkä myös tärkeää mm. mielikuvituksen ja yleisen kehityksen kannalta. En sano, että uskomuksia tulisi ruokkia jotenkin erityisesti tai korostaa jotain tiettyjä asioita omat agendat mielessään, jota toki varmasti käy. En kuitenkaan ole myös sitä mieltä, että pitäisi koulia lasta ateistiksi ja kieltää uskomasta johonkin omasta mielessään hölynpölyyn, se ei ole mielestäni vanhempien tehtävä. Johdattelu omiin näkemyksiinä on tuossa kohtaa joka tapauksessa väärä, vaikka se perustuisi kuinka luotettaviin ja perusteltuihin faktoihin (= tiede). Ei lapsi vaan osaa käsitellä niitä asioita puolin eikä toisin, joten paras olisi lapsen kehittyä omien uskomusten kanssa ja reagoida niihin sitä mukaa, kun asiat aukenee elämässä.
Käytäntö kuitenkin todistaa sen (mm. Jatkoaika), että Suomessa kehittyy asioita kyseenalaistavia ja järkeviä ihmisiä, vaikka uskonto meidänkin kulttuurissamme kulkee taustalla muodossa tai toisessa. Eli ei se, että on lapsena joutunut uskonnonopetukseen tai liitetty kirkkoon, automaattisesti aiheuta mitään ongelmia tai aivopesua. Kyllä tietoa saa myöhemminkin ja voi muodostaa omat käsityksensä asioista, se onnistuu vielä suhteellisen myöhäisessäkin vaiheessa elämää.
Olen kyllä itse lapsena elänyt jonkinlaisessa jumalanpelossa hetken, omassa kotona ei uskonnollista kasvatusta ja painotusta toki ollut ja sitä kautta olen ollut onnellisessa asemassa, mutta kouluelämä ala-asteella oli ainakin omana aikanani vielä aika kristillishenkistä. Sitä kautta ja muualtakin olen ehkä omaksunut tiettyä kristillisvastaisuutta, mutta ei se ongelmista suurin ole selvitä ja päästä yli, ellei elä jossain tiiviissä yhteisössä.
Eli pähkinänkuoressa, puollan sitä, ettei lapsia väkisin kasteta kirkkoon ja saateta sen yhteyteen, mutta kummastelen silti sellaista äärimmäisyyksiin menevää traumaattisuutta uskontoa kohtaan. Pidän sitä hivenen fanaattisena käyttäytymisenä.