Haluan vielä tarttua tuohon kysymykseen uskoon ja rakkauteen.
Luulen ymmärtäväni mitä viime kädessä haet takaa tuolla tekstillä, mutta siltikin koen tuon rinnastuksen ontuvaksi monella tapaa. Toteat asian kyllä itsekin.
Tämä nyt menee ehkä hiukan filosofiselle puolelle, mutta tuskinpa tuo niin haittaa, kun katsoo tämän ketjun sisältöä ylipäänsä.
Olet erittäin oikeassa siinä, kun sanot, että käsitettä "rakkautta" ei voi konkreettisesti käsitellä ja se konkretisoituu lähinnä tunneasioissa.
Syy minkä takia kukaan ei kyseenalaista termiä "rakkaus" on se, että harva uskomattoman harva lähtee asiaa pohtimaan pintaa syvemmältä. Se on erittäin pinnalla oleva termi, se on kaikkien tiedossa jne. Kuitenkni sen syvällisempi pohtiminen on tietyssä määrin aikamoinen tabu. Luulen, että se johtuu siitä, että se _halutaan_ pitää sellaisena. Se termi on erittäin romantisoitu, se halutaan pitää jotain elämää suurempana, jonain sellaisen jonka jokainen voi saada ja se on tavoiteltavan arvoinen. Se on monelle mahdollisesti elämän puuttuva "se". Sille ei ole mitään eksaktia määritelmää, kuitenkin jokaisella on siitä enemmän tai vähemmän selvä käsitys. Juuri tämän takia se toimiikin erittäin hyvänä savuverhona, koska se koetaan yksinomaan positiivisena asiana. Tuskin kukaan voisi kyseenalaistaa rakkauden "hyvyyttä"? Kuitenkaan kukaane ei sitä osaa kunnolla määritellä.
Jos tarkastellaan rakkautta tunteeseen ja suhtautumiseen toiseen ihmiseen, niin se voi saada hyvinkin erilaisia konkreettisia ilmenemismuotoja. Joku voi olla toiseen syystä tai toisesta niin riippuvainen, että kuvailee tätä tunnetta sitten "rakkautena", joku voi tuntea mielihyvää siitä, että toinen on itseensä riippuvainen ja täten voi sanoa rakastavansa toista. Ehkä kaikkein karmivinta on tämä varsinkin viihdeteollisuuden muodostama käsitys rakkaudesta, joka on sitten romantisoitu yleisesti tavoiteltavaksi käsitykseksi. Tarkoitan tällä erittäin kilseisiä lauseita tyyliin "En voi elää ilman sinua", "Olet elämäni ainoa valonlähde". En tiedä olenko vain ajatusmaailmaltani erilainen, mutta mielestäni tuollaiset lauseet ovat todella surullisia, enkä haluaisi, että kukaan joutuu sanomaan tai kuulemaan vastaavaa. Onko riippuvuus tosiaan jotekin tavoiteltava tila, vaikka se kiedottaisiin rakkauden savuverhoon? Tiedostan toki, että tuollaiset lauseet voivat olla jonkinlaisia metaforia, mutta vastaavanlaista tapahtuu jatkuvasti ihan arkielämässäkin. On hyvin yleistä esim. parisuhteen päätyttyä uhata itsemurhalla, koska "ei oo mitään syytä elää enään". Kaikkein karmivinta asiassa on se, että moni todellakin kietoo tuollaisen tilanteen "rakkaudeksi" tehdäkseen siitä jotenkin hyväksyttävämpää. En tarkoita, että nämä olisivat ainoita käsityksiä kyseisestä termistä. Lähinnä halusin havainnollistaa sitä, millaisia asioita tuohon verhoon voidaan kietoa.
Terveempi käsitys rakkaudesta (mielestäni) kuitenkin pohjautuu lähinnä tunteisiin arvostuksesta, kunnioittamisesta ja välittämisestä. Kuitenkaan jonkun asian/henkilön arvostaminen, kunnioittaminen tai edes välittäminen ei kuitenkaan todellakaa tarkoita automaattisesti rakastamista, tämä lienee itsestäänselvyys. Voidaan myös sanoa, että on monenlaista rakkautta. Ainakin toivon, että yhden ihmisen rakkaus äitiinsä eroaa hänen rakkaudesta aviopuolisoonsa, vaikka samoja piirteitä tässä "rakkaudessa" voikin olla.
Kuten todettua niin rakkauden määritteleminen on käytännössä hyvin vaikeaa. Kaikilla siitä on omanlaisensa käsityksensä. Missä määrin rakkaus esim. on ihan primitiivitunteita? Tällä tarkoitan ihan lajiselviytymisen kannalta tärkeitä tunnetiloja. Muistaakseni ollaan tehty tutkimuskin, että ihan hormoonitasolla on selvä muutos elimistössä vuoden ajan "rakastumisesta" alkaen, eli siis parisuhteen alkamisesta. Vuoden jälkeen sitten tilanne "normalisoituu". Tämä on kyllä hyvin todettavissa ihan arkielämässä. Yleensä tämä "alkuhuuma" kestää sen vuoden verran, jonka jälkeen parisuhde mitä yleisemmin alkaa rakoilla ja lopulta katkeaa. On myöskin loogista ajatella tuota vuoden "huuma-aikaa" jälkikasvun kannalta. Ihminenhän odottaa sen n. yhdeksän kuukautta. Eli lajiselvitymisen kannalta on hyödyllisempää, jos vanhemmat muodostavat vahvemman tunnesiteen jälkikasvuun kuin jälkikasvun toiseen vanhempaan.
Nämä siis lähinnä omia mietitnöjäni asiasta. Kehoitan muutes miespuolisia palstalaisia keskustelemaan naisten kanssa käsitteestä "rakkaus" ihan näin primitiivisenä ilmiönä. Jostain syystä hameväki ei oikein tykkää siitä, että termin ympäriltä riisutaan se romanttinen verho, hehheh.
Kuitenkin aasinsillalla haluan ottaa esille muutaman kysymyksen koskien ketjun aihetta.
Kristillien dogmin mukaanhan "kaikkia lähimmäisiä kuuluu rakastaa" ja käytännössähän tämä tarkoittaa kaikkia maailman ihmisiä..
Haluaisinkin kysyä palstan uskovaisilta, että miten te koette termin "rakkaus"? Kaikkia kuuluu siis rakastaa, eli mitä tämä käytännössä tarkoittaa?
Luulen, että saan vastauksia "kunnioittaa, välittää, arvostaa" jne. Onko kaikki tällaiset asiat kuitenkin sellaisia, jotka ovat _jokaisessa_ ihmisessä perustaltaan? Pitääkö siis ihmisiä rakastaa siitä huolimatta, että he elävät moraalisesti ja eettisesti täysin hyväksymättömästi? Jos asia on näin, niin ihmettelen todella suuresti, jos taas ei, niin eikö tuo puhe "lähimmäisen rakkaudesta" ole pelkkää sanahelinää ja höttöä, jota toistetaan ihan vain sen takia, että saataisiin itsellensä hyvä omatunto? Vai kuuluuko tämä rakastaminen jotenkin ansaita? Mikä arvo sitten on kaikkilla noilla termeillä "kunnioitus, arvostaminen" yms. Jos niitä ei mitenkään pidä ansaita, vaan ne sisältyvät jo ihmisen käsitteeseen? Ovatko kaikki maailman ihmiset sellaisia?
Myönnän, että viimeinen kappale on hieman sekava, mutta toivon, että joku palstan uskovaisista saisi poimittua siitä punaisen langan ja vastattua.