Uskotko Jumalaan?

[Yläpesä]

Huomannet näiden esimerkkien (sekä tietysti Oululaisen lestadiolaisuuden, Baxterin jne) välityksellä että kyllä - nämä asiat ne vain tunkevat läpi keskusteluun jossa niillä ei pitäisi olla mitään tekemistä.

Jos trauma on sillä tasolla että mikä tahansa mitä tahansa uskoa kohtaan esitetty kritiikki tai ivakin koetaan omakohtaisena hyökkäyksenä niin heikoilla ollaan. Eikös (kristillisessä) uskossa kuitenkin ole pääsääntöisesti kyse oman minän ja sen jumaluuden välisestä suhteesta? Hieman samansävyisesti on kovin vaikea keskustella Israelin valtion toimista ja käyttäytymisestä, kun keskustelu heti väännetään uskonnolliseksi ja kritiikki juutalaisvastaiseksi.

 

[taisto-74]

Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, Taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan, meidän Herraamme. Niinkuin kunnon kristityn pitääkin.

 

[Juicey]

Jos trauma on sillä tasolla että mikä tahansa mitä tahansa uskoa kohtaan esitetty kritiikki tai ivakin koetaan omakohtaisena hyökkäyksenä niin heikoilla ollaan. Eikös (kristillisessä) uskossa kuitenkin ole pääsääntöisesti kyse oman minän ja sen jumaluuden välisestä suhteesta? Hieman samansävyisesti on kovin vaikea keskustella Israelin valtion toimista ja käyttäytymisestä, kun keskustelu heti väännetään uskonnolliseksi ja kritiikki juutalaisvastaiseksi.

Ei kyse ole mistään traumasta, eikä hyökkäys ole suoraan "omaa itseä" kohtaan vaan vakaumusta jonka itse jakaa. En minä ota uskontoa pilkkaavia viestejä henkilökohtaisesti, mutta ne loukkaavat vakaumustani jonka taas koen henkilökohtaisesti loukkaavana tai provosoivina.

Samalla tavalla tapahtuu jos ilmoitan ykskantaisesti että Jumalaan uskovat ovat parempia ihmisiä ja loput joutavatkin palaa helvetissä - mieluiten vaikka heti. Seuraa sivutolkulla henkilökohtaisesti otettuja missioita todistaa usko vääräksi, sillä tässä on menty monen ihmisen vakaumus-alueelle. Sama loukkaava efekti tällä on toiseenkin suuntaan.

 

[ms.qvist]

Ah, mutta erilaiset keskustelupalstat ovatkin sitten nyky-ilmiönä asia aivan erikseen jossa uskossa oleminen on jo liki kriminalisoitu ja uskovaksi tunnustautuminen johtaa välittömästi sekä alatyylin huomautuksiin uskosta ja uskovista että siihen että omaa uskoa saa jatkuvasti olla perustelemassa ja puolustelemassa erinäisille nimimerkeille - joten vaikka joku olisikin ärsyyntynyt ovella käyvästä jehovasta, niin toisaalta ei tuo oma pesä ole yhtään sen paremmassa siivossa. Sanoisin että jopa huonommassa, kun en itse ole kokenut uskonnon tuputtamista vuosiin.

No, toki internet on silti vain internet, mutta kyllä se kasvavia asenteita kuvastaa.

Toki helppo sanoa, että "älä osallistu", mutta toisaalta mitä hittoa täällä sitten hengailee jos ei ole tarkoitustakaan osallistua erinäisiin keskusteluihin.

Ilmeisesti ymmärrämme eritavalla nämä internetin keskustelupalstat ja mahdolliset ketjut joissa käydään keskustelua uskonnosta, uskomisesta ja kaikesta mikä uskontoon liittyy. Näissä mielestäni jokainen lähtee tasaviivalta liikenteeseen ja jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä - tietty jollain tasolla on hyvä kunnioittaa toisia mutta tosiasioista on kyettävä puhumaan niiden oikeilla nimillä.

Jos mielipiteet ovat perusteltuja niin minusta tällaisissa ketjuissa on loppujen lopuksi sama kumpaa mieltä itse uskonnosta on - tärkeintä on se, että kykenee käymään rehellistä ja avointa keskustelua, ja ottamaan huomioon, että vastaan voi tulla kärkeviäkin mutta samalla perusteltuja mielipiteitä joko puolesta tai vastaan.

Näissä ketjuissa joissa käydään avointa keskustelua jokaisen on oltava valmis siihen, että tulee näitä eriäviä mielipiteitä. Sen sijaan jos joku perustaa vaikkapa tänne ketjun "Täällä palvomme jumalaa" niin ainakaan minulla ei ole tarvetta osallistua keskusteluun jollei ehdottomasti olla sitä mieltä, että eriäviä mielipiteitä kaivataan mukaan.

vlad.

 

[peruspata]

Jos mielipiteet ovat perusteltuja niin minusta tällaisissa ketjuissa on loppujen lopuksi sama kumpaa mieltä itse uskonnosta on - tärkeintä on se, että kykenee käymään rehellistä ja avointa keskustelua, ja ottamaan huomioon, että vastaan voi tulla kärkeviäkin mutta samalla perusteltuja mielipiteitä joko puolesta tai vastaan.

vlad.

Perusteltua puhetta kuuntelee aina mielellään. Yleensä näissäkin asioissa metsä vastaa samaan tyyliin kuin sinne huudetaan.

Puolueetonta näkökulmaa uskonasioihin on vaikeaa muodostaa, sillä sitä joko uskoo tai ei. Itse kuulun siihen osaan, joka uskoo, ja voin sanoa sen tekevän elämäni onnelliseksi. Siitä huolimatta, että usko ei ole mikään taikatemppu, mikä poistaa elämästä kaiken epämiellyttävän, vaikeudet ja vastoinkäymiset.

 

[olkikuukkeli]

Ei kyse ole mistään traumasta, eikä hyökkäys ole suoraan "omaa itseä" kohtaan vaan vakaumusta jonka itse jakaa. En minä ota uskontoa pilkkaavia viestejä henkilökohtaisesti, mutta ne loukkaavat vakaumustani jonka taas koen henkilökohtaisesti loukkaavana tai provosoivina.

Mikä on pilkkaa ja mikä "pelkkää kritiikkiä"? Kyllä minä ainakin voin asettaa oman uskonnollisen näkemykseni arvosteltavaksi. Mielestäni kaikki tulee voida asettaa kyseenalaiseksi. Tämä ketju on sitä paitsi tarkoitettu uskonnollisuudesta väittelyyn, joten en näe siinä ongelmaa :)

Uskonnon voi toisaalta nykyisen tiedon valossa helposti asettaa myös naurunalaiseksi ja itse jopa nautin esimerkiksi edellisen sivun esimerkkien kaltaisesta standup-komiikasta. Toisaalta ymmärrän kyllä, että leikinlasku itselle haudanvakavasta asiasta voi tuntua pahalta. Eikä vähiten siksi, että monesti huumorin säilä osuu kipeään paikkaan(=oikeaan?).

Eli lyhyesti: uskontojärjestelmää, maailmankatsomusta tulee voida kritisoida ja siitä pitää jopa voida laskea leikkiäkin. Sen sijaan oikeasti jopa vaaralliset ja typerät väitteet tyyliin: "kaikki uskovaiset ovat hulluja", "ateistit ovat moraalittomia" jne. vaativat todella tukevan selityksen taakseen, eikä lausuntoa sellaisenaan voi pitää hyväksyttävänä. Ad hominem-argumentointi ei muutenkaan kuulu asialliseen väittelyyn/keskusteluun.

 

[Juicey]

Eli lyhyesti: uskontojärjestelmää, maailmankatsomusta tulee voida kritisoida ja siitä pitää jopa voida laskea leikkiäkin. Sen sijaan oikeasti jopa vaaralliset ja typerät väitteet tyyliin: "kaikki uskovaiset ovat hulluja", "ateistit ovat moraalittomia" jne. vaativat todella tukevan selityksen taakseen, eikä lausuntoa sellaisenaan voi pitää hyväksyttävänä. Ad hominem-argumentointi ei muutenkaan kuulu asialliseen väittelyyn/keskusteluun.

Olet täsmälleen oikeassa, samoin vlad viestissään jossa mainitsee että asioista on voitava puhua avoimesti ja erilaisia näkemyksiä on oikeus tuoda esille. Näin on. Näin esitettynä uskontokeskustelut säilyisivät aina asiallisina, mutta toisaalta aika harvoin olen itse nähnyt tällaisen ketjun pysyvän puhtaasti asiallisena keskusteluna uskosta tai uskonnoista, vaan aika nopeasti alkaa löytä näitä etupäässä provosointiin keskittyviä puheenvuoroja jotka nopeasti vetävät läskiksi koko keskustelun. Kyse ei nyt kuitenkaan ole tästä uskonto-ketjussa tapahtuvasta keskustelusta, vaan siitä kuinka uskonnolliset asiat nousevat esille "muualla" tapahtuvassa keskustelussa, en muista esim. Paul Baxter -keskustelusta kovinkaan monta neutraaliksi tai perustelluksi laskettavaa hänen vakaumukseensa viitannutta viestiä. Nämä väärässä paikassa vastaantulevat "keskustelut" ärsyttävät ja tuntuvat nimenomaan siltä kuin joku sinnikäs mormoni piirittäisi kaupungilla jehova-porukan odottaessa ovella. Erona se, että näihin uskoon ja uskontoon pilkallisesti suhtautuviin viesteihin törmää huomattavasti useammin kuin mormoneihin tai jehoviin.

 

[Vanha Len]

Kyllä minä ainakin voin asettaa oman uskonnollisen näkemykseni arvosteltavaksi. Mielestäni kaikki tulee voida asettaa kyseenalaiseksi. Tämä ketju on sitä paitsi tarkoitettu uskonnollisuudesta väittelyyn, joten en näe siinä ongelmaa :)

Miksi asettaa oma henkilökohtainen usko arvosteltavaksi...tai miksi se pitäisi jonkun muun kyseenalaistaa? Uskohan on jokaisen oma asia ellei sillä ole populistisia päämääriä. Ja miksi omasta uskosta pitäisi yleensäkään väitellä?

 

[girlzilla]

Miksi asettaa oma henkilökohtainen usko arvosteltavaksi...tai miksi se pitäisi jonkun muun kyseenalaistaa? Uskohan on jokaisen oma asia ellei sillä ole populistisia päämääriä. Ja miksi omasta uskosta pitäisi yleensäkään väitellä?

Periaatteessa kaiken minkä tuo julki, antaa samalla arvosteltavaksi. Koen jollain tapaa, että kun olen kertonut omasta uskostani esimerkiksi tällä keskustelupalstalla, olen jollain tavalla velvoitettu puolustamaan ja selittämään sitä myös. Jos usko on ihmisellä täysin henkilökohtainen asia josta hän ei ikinä puhu, ei hän myöskään koskaan joudu siitä keskustelemaan.

Ehkä sitä vain toivoisi, että välillä kaikkea ei kärjistettäisi niin täydellisesti. Jokainen uskovainen ei yritä käännyttää, jokainen uskovainen ei usko Raamattuun, jokainen uskovainen ei usko että ainoastaan esimerkiksi kristinuskon kautta voi päästä taivaaseen jne. Myöskään jokainen ateisti/agnostikko ei ole dissaamassa jokaista uskovaista idiootiksi. Jos minä olisin järjettömän herkkä uskoni suhteen, en rakastaisi yli kaiken Bill Maheria ja hänen ohjelmaansa, koska en kestäisi vitsejä mitä hän uskonnosta heittää. Se ei voi loukata minua. Jos se loukkaisi, oma uskoni olisi aika heikolla pohjalla.

Uskonnot ovat silti mielenkiintoisia, siksi niitä lähdin yliopistoon opiskelemaankin. Uskonnot ovat järjettömän suuri osa historiaamme ja ennen kaikkea kulttuurihistoriaamme.

Joskus jopa tuntuu, etten ole itse varsinaisesti uskovainen. Ajattelen usein samalla tavalla kuin idolini Bill Maher; "I'm not an atheist, I'm not a believer. I really don't know."

 

[Vanha Len]

Koen jollain tapaa, että kun olen kertonut omasta uskostani esimerkiksi tällä keskustelupalstalla, olen jollain tavalla velvoitettu puolustamaan ja selittämään sitä myös.

Tätä en voi ymmärtää...miksi omaa uskonnollista näkemystä pitää puolustella tai selitellä?

 

[girlzilla]

Tätä en voi ymmärtää...miksi omaa uskonnollista näkemystä pitää puolustella tai selitellä?

Koska puhun siitä avoimesti ja osallistun keskusteluun. Toki voi olla tiukkana ja sanoa että minä en selitä tätä millään tavalla kenellekään, mutta itse en koe sitä hyvänä keskusteluna.

 

[Vanha Len]

Toki voi olla tiukkana ja sanoa että minä en selitä tätä millään tavalla kenellekään, mutta itse en koe sitä hyvänä keskusteluna.

Niin ja tämä keskustelu korostuu siinä tilanteessa jos ei oikein itsekään tiedä mihin uskoo.

 

[girlzilla]

Niin ja tämä keskustelu korostuu siinä tilanteessa jos ei oikein itsekään tiedä mihin uskoo.

Varmaankin, mutta samassa tilanteessa on varmasti suurin osa uskovaisista. Eihän usko voi olla varmaa, siksi sitä sanotaan uskoksi. En näe kuitenkaan mitään pahaa siinä, että keskustellaan asioista, kyseenalaistetaan, kysellään ja tehdään johtopäätöksiä. Se on aina kannattavaa. Ja kaikkien iloksi/harmiksi uskonto on asia joka herättää aina tunteita ihmisissä, siksi tämäkin ketju on niin pitkä. Mutta siinä ei ole mitään pahaa, että välillä kyseenalaistaa sitä mihin uskoo. Ja se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä/uskovaista, jos joskus sanoo että nyt en tiedä.

 

[olkikuukkeli]

Tätä en voi ymmärtää...miksi omaa uskonnollista näkemystä pitää puolustella tai selitellä?

Eihän sitä periaatteessa tarvitsekaan, mutta tämän aiheen alla niin lienee tarkoituskin tehdä? Jokainen sitten päättää omasta osallistumisestaan keskusteluun.

 

[Vanha Len]

Eihän usko voi olla varmaa, siksi sitä sanotaan uskoksi.

Mä kutsuisin tuota epävarmuudeksi. Itse tiedän mihin uskon ja se riittää. Ei epävarmuuttaa eikä selityksiä. Minusta usko on tiedostamista ja silloin jos uskot niin asia on sinulle kirkas. Siksi juuri sitä kutsutaan uskoksi. Usko voi horjua ja se on epävarmuutta.

 

[girlzilla]

Mä kutsuisin tuota epävarmuudeksi. Itse tiedän mihin uskon ja se riittää. Ei epävarmuuttaa eikä selityksiä. Minusta usko on tiedostamista ja silloin jos uskot niin asia on sinulle kirkas. Siksi juuri sitä kutsutaan uskoksi. Usko voi horjua ja se on epävarmuutta.

Minulla tähän epävarmuuteen vaikuttaa varmasti hyvin vahvasti nuori ikäni, koska opin ja kehityn koko ajan lisää (kuulostipa tyhmältä), enkä tiedä mihin suuntaan elämäni on menossa. Uskon että vanhempana olen varmempi kaikesta, mutta nyt haluan pitää mieleni vielä hyvin avoimena kaikelle.

 

[Andrei]

Tähän kysymykseen voisi siteerata suurta suomalaista kirjailijaa, Kari Hotakaista.

Lyhyesti: En.
Vähän pidemmin: En todellakaan.

 

[Viljuri]

(snips) Joskus jopa tuntuu, etten ole itse varsinaisesti uskovainen. Ajattelen usein samalla tavalla kuin idolini Bill Maher; "I'm not an atheist, I'm not a believer. I really don't know."

Jos olen yhtään ymmärtänyt asiaa, niin kansankirkkomme parissa on piispoja (jopa arkki-), pappeja ja paljon muita sellaisia, joilla on vastaavia ajatuksia, eikä vain pelkästään herätysliikkeiden kiusaksi. Tosin nuorempi papisto on kokenut tälläiset pohdinnat hieman uhaksi asemalleen, mutta iän myötä näkemyskin kasvaa, yleensä.

Osalle ihmisistä pelkkä perinne on tärkeää, yhdistettynä ihan empaattisiinkin asioihin tai sitten ei. Kaikessa on puolensa, eikä varmasti ole sinällään mikään oman ajattelun tai varsinkaan älykkyyden osoitus, mikäli mainosmateriaalien syvyyden omaavista meemitehtaista kuten lehdistöstä papukaijamaisesti muutaman virkkeen ulkoa opetelleet väittäisivät toista, hieman muoti-ilmiöitä muistuttavilla tavoilla.

Julistava ateisti ei eroa juurikaan oman uskonkäsityksensä ylivertaisuudesta julistavaan saarnamieheen, molemmilla on muiden ihmisten näkövinkkelistä katsottuna ketunhäntä kainalossa. Molempien ajatustoiminta on sammunut tai jäänyt toiseksi kiihkolle "lähestystehtävänsä" edessä.

Disclaimer: Itse olen apateisti, tieteellisen maailmankuvan järjestelmällisesti omaksuneena, eikä nykyisen tietämättömyytemme aukkoihin mahdu edes kaikenkattavia salaliittoja tai häiriintyneiden ihmisten ufo-havaintoja, mistään yliluonnollisesta puhumattakaan. Itse harrastan sellaista itsepetosta, että luulen jopa joskus tajuavani jostakin jotain, ja olen varmasti väärässä, mutta jokainen tyylillään.

 

[Taito-Ojanen]

Mä kutsuisin tuota epävarmuudeksi. Itse tiedän mihin uskon ja se riittää. Ei epävarmuuttaa eikä selityksiä. Minusta usko on tiedostamista ja silloin jos uskot niin asia on sinulle kirkas. Siksi juuri sitä kutsutaan uskoksi. Usko voi horjua ja se on epävarmuutta.

Tuossa kommentissa kiteytyy se, miksi monet uskovat. Se tuo elämään varmuutta. Todella harva länsimaalainen julistaa uskovansa siksi, että tuntee uskon tuovan lisää epävarmuutta elämään tai lisäävän elämän lohduttomuuden tunnetta.

Miksi juuri varmuuden saaminen olisi uskoa tai sitä kirkkautta? Länsimaalaisista Kierkegaard määritteli oikeaksi uskoksi nimenomaan sen, että tajuaa kaiken epävarmuuden ja lohduttomuuden, eikä omasta pelastumisestaan voi olla muuta kuin epävarma. Uskoa on juuri se, että siitä huolimatta uskoo selviävänsä, eikä mikään varmuuden saaminen. Ihminen, joka saa uskosta elämäänsä lisää varmuutta uskosta ei Kierkegaardin mukaan ymmärrä uskosta mitään, vaan hakee siitä vain henkilökohtaista hyötyä. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että ihminen, joka uskoo elämänsä olevan varmaa, ei ymmärrä elämää.

Tämä ei ole hyökkäys Vanhan Lenin vakaumusta kohtaan, vaan toisenlaisen näkemyksen esilletuonti.

 

[mjr]

Tuossa kommentissa kiteytyy se, miksi monet uskovat. Se tuo elämään varmuutta.

Ja varmuuden lisäksi myös lohtua. Pari kuukautta sitten oli karu uutinen, jossa äitinsä kanssa päiväkodista palannut 3-vuotias juoksi auton alle ja kuoli. Näin suht. tuoreena isänä nuo lapsia koskevat onnettomuus-uutiset jotenkin osuvat turhankin tarkasti silmään. Turma pääsi tapahtumaan, kun vastaan oli tullut äidin tuttu ja tämä oli muutaman sanan vaihtanut yleensä rauhallisella kadulla. Nyt omassa maailmankuvassani tämä tapahtumaketju on lukemattomien sattumien summa, joka tuo yhteen tuon auton ja tuon lapsen juuri väärällä hetkellä. Maailma on satunnainen ja julma paikka, joka päivä on käänteinen lottoarvonta – jos on huonoa tuuria, mitä tahansa on mahdollista tapahtua läheisillesi ja itsellesi. No, mutta jos olisinkin traditionaalinen kristitty niin ensinnäkin ajattelisin, että tuo onnettomuus ei olisi sattuma vaan Jumalan kaitselmuksen lopputulos – tutkimattomat ovat Hänen tiensä. Toiseksi voisin lohduttautua sillä, että tuota pientä lasta odottaa ikuinen riemu taivaassa ja että jonain päivänä tulen vielä näkemään hänet siellä itsekin. (Tietysti jotkin tulkinnat edelleen ajattelevat, että jos lapsi ei ole kastettu niin hän viruukin iankaikkisessa kidutuksessa – ja tietysti on mahdollista esimerkiksi epäuskon kautta myös itsekin joutua tähän rakastavan Jumalan valmistamaan ikuisuuden kestävään sadistiseen rangaistukseen.) Niin tai näin, on maailma kuitenkin mittaamattomasti lohdullisempi (vaikkakin sitten hyvin todennäköisesti vain fiktiivisesti) – tunnustan kyllä että itse vierastan uskontoa, kun sitä käytetään lähinnä tällaisen helpon lohdun lähteenä. Maailma on syytä nähdä ilman mitään värilaseja.

 

[Ted Raikas]

Niin tai näin, on maailma kuitenkin mittaamattomasti lohdullisempi (vaikkakin sitten hyvin todennäköisesti vain fiktiivisesti) – tunnustan kyllä että itse vierastan uskontoa, kun sitä käytetään lähinnä tällaisen helpon lohdun lähteenä. Maailma on syytä nähdä ilman mitään värilaseja.

Toisaalta, onko se väärin? Mielestäni jokainen saa tuntea ihan miten haluaa, kunhan ei aiheuta harmia muille. Se, että uskoo kuolemansa jälkeen näkevänsä rakkaansa ja tuttunsa ei ole millään lailla väärää ja muilta pois.

Tietysti jos jonkun toisen surun hetkellä tulee jauhamaan moisia, luvaten taivaspaikkaa ja ties mitä, se voi ensinnäkin loukata toista ja vaikuttaa surun vähättelyltä. Tässä kohtaa tosin kyseessä lienee tuo mainitsemani "harmin aiheuttaminen" toisille. Pitäisi osata olla jotenkin hienovarainen.

Silti, en näe, että kenelläkään olisi kompetenssia ruveta määrittelemään, minkälainen uskominen on oikein ja sopivaa ja tuo elämään sisältöä ja toivoa.

Mielestäni onnellisuuteen pyrkiminen on aina hyvästä, onneksi siihen on annettu erilaisia työkaluja.

 

[mjr]

Toisaalta, onko se väärin? Mielestäni jokainen saa tuntea ihan miten haluaa, kunhan ei aiheuta harmia muille. Se, että uskoo kuolemansa jälkeen näkevänsä rakkaansa ja tuttunsa ei ole millään lailla väärää ja muilta pois.

Tietysti jos jonkun toisen surun hetkellä tulee jauhamaan moisia, luvaten taivaspaikkaa ja ties mitä, se voi ensinnäkin loukata toista ja vaikuttaa surun vähättelyltä. Tässä kohtaa tosin kyseessä lienee tuo mainitsemani "harmin aiheuttaminen" toisille. Pitäisi osata olla jotenkin hienovarainen.

Silti, en näe, että kenelläkään olisi kompetenssia ruveta määrittelemään, minkälainen uskominen on oikein ja sopivaa ja tuo elämään sisältöä ja toivoa.

Mielestäni onnellisuuteen pyrkiminen on aina hyvästä, onneksi siihen on annettu erilaisia työkaluja.

Jaa, tämä on tietysti subjektiivinen mielipide, mutta itselleni on jostain syystä tärkeää olla välttämättä myös maailmassa olemiseen liittyvää tuskaa ja menetystä. Ei haluaisi millään tavoin tylsyttää tätä huikeaa kokemusta ja etsiä lohtua puhtaasta toiveajattelusta. Toki onnellisuuden voi saavuttaa ties miten, mutta taidanpa oikeastaan pohjimmiltaan ajatella, että autenttinen onnellisuus ei voi perustua itsepetokselle tai pelolle. En sano että näin olisi kaikkien uskovaisten suhteen, mutta kuitenkin suuren osan kohdalla juuri tästä on kysymys. Onko onnellisuus sitten korkein hyvä niin sitäkin sopii miettiä - se ei välttämättä ole ainoa mittari näissä asioissa.

 

[Ted Raikas]

Niin, no en itse odottele, että elämä on yhtä hymyä ja iloa. Suru, tuska ja kipu kuuluu osana elämää ja se myös voi kasvattaa, voi toki viedä hautaankin. Loppupelissä pitäisi vaan hyväksyä pahatkin asiat osana kaikkea. Se ei meinaa, että niitä tulisi hyväksyä tai katsoa läpisormien, mutta ei menetä elämäniloaan jos tapahtuu pahaa jossain. Näin se vaan on mahdollistettu tapahtuvaksi.

Oikeastaan omasta mielestäni perusonnellisuus tulee ihan pienistä jutuista, eikä sen tarvitse välttämättä olla sidoksissa mihinkään jumalallisuuteen tai haaveisiin taivaspaikasta. Maukas aamumysli, auringonpaiste, tuulessa huojuvat lehdet, yötaivas, taivaalla vaeltavat pilvet. Ilo syntyy aika pienistä jutuista.

Noh, itsehän en toisaalta Jumalaan varsinaisesti uskokaan. Minulle taivas ja helvetti on täällä maanpäällä, kokemuksiin noista voi itse varmasti aika paljon vaikuttaa.

 

[olkikuukkeli]

Oikeastaan omasta mielestäni perusonnellisuus tulee ihan pienistä jutuista, eikä sen tarvitse välttämättä olla sidoksissa mihinkään jumalallisuuteen tai haaveisiin taivaspaikasta. Maukas aamumysli, auringonpaiste, tuulessa huojuvat lehdet, yötaivas, taivaalla vaeltavat pilvet. Ilo syntyy aika pienistä jutuista.

Tämä on kyllä ihan totta. Oma perusonnellisuuteni lähti muuten yläliitoon uskonnon hylättyäni. Tosiasioiden myöntäminen ja niihin alistuminen jotenkin vain poisti "kiven sydämeltä". Ei koko ajan sitä riivaavaa oloa kun todellisuus tuntuu sotivan omia uskomuksia vastaan.

Toisaalta uskontokin voi toki olla onnen tai ainakin juuri lohdutuksen lähde. Esimerkiksi vakavasti sairaalta äidiltäni en ikinä menisi uskoa riistämään, lienee hänelle yksi ainoista lohtua tuovista asioista tässä maailmassa - että parempaa olisikin vielä tulossa.

 

[julle-jr]

Mielestäni onnellisuuteen pyrkiminen on aina hyvästä, onneksi siihen on annettu erilaisia työkaluja.

Oletko koskaan miettinyt, että miksi juuri onnellisuus on niin tavoiteltavaa? Eihän onnellisuus tarkoita muuta kuin sitä, että aivoissa on hieman enemmän serotoniinia. Ei sillä, etteikö serotoniini ihan hieno molekyyli olisi, kuten linkittämästäni kuvastakin näkee.

http://www.3dchem.com/imagesofmolecules/Serotonin.jpg

Mutta että miksi omien aivojen serotoniinimäärän maksimointi olisi joku elämän tarkoitus? Loppujen lopuksi tuo molekyyli on bentseenirenkaineen ja lyhyine hiiliketjuineen melko tavallinen molekyyli.

Johtuneeko tämä ajatus kenties siitä, että onnelliset ihmiset ovat yleisesti ottaen vähemmän haitaksi muille ja siten evoluutio on suosinut ajattelua, että onnellisuus on parempi asia kuin onnettomuus? Ihmislajin menestyshän perustuu pitkälti yhteistyökykyyn. Lienevätkö onnelliset ihmiset siis yhteistyökykyisempiä kuin muut ja siten ovat saavuttaneet laumassa hyvän aseman ja lisääntyneet onnettomia enemmän? Tästä on syntynyt kilpavarustelu, jonka johdosta itse kukin pyrkii saamaan onnellisuutta itselleen enemmän ja enemmän.