Mikä on suhteesi uskontoihin? Onko uskonnolle mielestäsi sijaa nykymaailmassa? Onko olemassa "objektiivisesti" parempaa uskontoa kuin muut? Esimerkiksi näitä kysymyksiä on mahdollista pohtia täällä.
Olen itse lähinnä agnostikko. Oma suhtautumiseni uskontoihin on pehmentynyt vanhemmiten. Se, onko uskonnoille sijaa nykymaailmassa, on hyvin monitahoinen kysymys: ensinnä pitäisi varmaan kysyä, että voidaanko niistä päästä eroon, jos haluttaisiin. Objektiivinen paremmuus on sekin monitahoinen kysymys: periaatteessa uskontoja voisi vertailla toisiinsa valitsemalla kriteeristön, mutta se että onko valittu kriteeristö mielekäs lienee kovasti mielipidekysymys.
- - -
Joskus 2000-luvun taitteessa eräällä nettipalstalla uskonto vs ateismi -ketjussa koin "herätyksen". Aloin pohtia sitä, että miksi minä jankkaan muiden mukana jumaluuksien olemassaolosta tai -olemattomuudesta, kun uskonnollisilla liikkeillä on kuitenkin mitattavia tosielämän vaikutuksia. Kaltaiselleni luonnontieteilijälle kysymys siitä, onko jumaluuksia olemassa ei ole oikeastaan mielekäs. Tajusin, että ihan suotta olen arvioinut uskontoja niiden ideologisen sanoman pohjalta, eihän sillä ole tosimaailmassa juuri vaikutusta, kun taas uskonnollisuudella ylipäätään on vaikutuksia, ja minun pitäisi pohtia uskontoja niiden vaikutusten kautta, ei niiden ideologian kautta.
Uskonnoista keskusteltaessa en näe kovin mielekkäänä käsitellä niitä yhtenä isona könttinä. Sellaisessa käsittelyssä päädytään virhepäätelmiin ja ikuisuusväittelyihin. Varmaan länsimaiselle ateistille se kipein kohta on kristinusko, josta on vaikea saada aikaiseksi hyvää keskustelua.
Minusta on parempi purkaa uskontoja paloiksi. Uskonnoista voidaan purkaa yksilön kokemuksia, yhteisöllisiä elementtejä kuin institutionaalisia elementtejä: esimerkiksi hengelliset kokemukset, yhteisöllisyys, tarve kuulua johonkin, vastausten saaminen mieltä painaviin kysymyksiin, vertaistuki, on maailmanselitysmalli (ei aina kokonainen, mutta usein jonkinlainen; miksi maailma on sellainen kuin on), on auktoriteetit jotka määrittelevät sisältöä, monia tämän kaltaisia asioita.
Uskonto on siis kokonaisvaltainen paketti. Ateistilla on taipumusta sanoa, että ne ovat tällaisia "koko kansan huumeita". Minä puolestani sanoisin, että ihmiseen vetoavalla aatteella on taipumusta alkaa rakentua kokonaisvaltaisemmaksi. Ensin aate vetoaa yksilöön, yksilö etsii samanhenkistä seuraa, jos samanhenkisiä on paljon, syntyy "seurakunta", jos se laajenee lisää, tulee virallisemmat auktoriteetit, kokoukset ja puheenjohtajat, jos vielä lisää, siitä alkaa muodostua instituutio ja niin edelleen. Uskonnolliset liikkeet eivät siis synny valmiina kokonaispakettina, vaan hiljalleen täydentyvät kattamaan elämän osa-alueita.
- - -
Tiede ja uskonnot ponnistavat itse asiassa samasta ihmisen tarpeesta. Ihmisellä on miltei pakonomainen tarve tietää asioille syy. Miksi jotain tapahtuu? Tämä on tietysti selviytymisen kannalta ihan olennainen juttu, että pystyy yhdistämään syitä ja seurauksia. Jos aikoo saada aikaiseksi mitä tahansa järjellisesti käyttäytyvää entiteettiä - luonnollinen tai keinotekoinen - niin sen on pakko pystyä yhdistämään syitä ja seurauksia.
Evoluutio on tässä asiassa kuitenkin suurpiirteinen. Selviytymisen kannalta usein riittää, että syy-seuraus -suhde on sinne päin, joissain asioissa niillä ei ole lainkaan merkitystä. Tarve syylle on kuitenkin sen verran polttava, että ihminen on tyytyväinen keksittyynkin syyhyn, jos parempaa ei ole tarjolla. Esimerkiksi ukkosen selittäminen (miksi ukkonen tulee, miksi salama lyö, mihin salama iskee, yms) ei ollut menneen ajan ihmisille oikein mahdollista, joten Thor tai Zeus sen syynä oli riittävä selitys.
Lisäys: On huomattava, että ihminen on eräänlainen "korrelaatiokone". Ihminen kuten muutkin eläimet ehdollistuu eli liittää kaksi tapahtumaa yhteen korrelaatioksi. Meille on hyvin luontevaa nähdä korrelaatiot implikaatioina eli syy-seuraus -suhteina. Tämä on yleensä selviytymisen kannalta ihan riittävä ominaisuus: osaamme vaikkapa yhdistää ympäristön tekijöitä kalasaaliin laatuun ja määrään ihan korrelaation kautta.
- - -
Koska uskon, että ihmisen ajattelulle ei tarvita yliluonnollista selitystä, niin silloin tietysti ajattelen myös niin, että pohjimmiltaan ihmisen aivot on redusoitavissa maksimissaan Turingin koneeksi: ei ole kuitenkaan millään muotoa välttämätöntä, että aivojen tarvitsee yltää edes sille laskentatasolle (eli että ne kykenisivät ratkaisemaan minkä tahansa laskennallisen ongelman). Tällöin luonnollisesti myös aivot noudattelevat laskettavuuden vaatimuksia ja niiden toimintamekanismit on käsitettävissä algoritmien kautta.
Myöhäinen lisäys: On varmasti ihmisiä, jotka vierastavat aiheen tarkastelua tästä näkökulmasta. Nämä samat ihmiset pystyvät silti tarkastelemaan matematiikkaa geometrisesta näkökulmasta. Tässä tarkastelussa on kyse samasta asiasta.
MINIMAX: Minimax on algoritmi tai ehkä oikeammin paradigma, jota käytetään pelejä pelaavissa algoritmeissa. Missä tahansa pelissä, itse asiassa valtaosassa sellaisia kyberneettisiä järjestelmiä joiden on pystyttävä reagoimaan ympäristön tapahtumiin ja itse asiassa missä tahansa etenemisreittiä hakevassa järjestelmässä, keskeisessä roolissa on teknisin termein sanottuna staattinen evaluaattori. Tietokoneiden pelialgoritmeissa staattinen evaluaattori antaa usein yksittäiselle pelitilanteelle yksikäsitteisen numeerisen "hyvyysarvon", mutta sen ei tarvitse olla tällainen: pohjimmiltaan tilanteen arvioinnille riittää se, että se pystyy vertailemaan kahta eri tilannetta toisiinsa ja päättämään, kumpi niistä vaikuttaa paremmalta.
Ei ole mitään epäselvyyksiä siitä, etteikö kuka tahansa meistä pyörittele näitä tilanteita monella tasolla mielessään, siis arvioi niin pienissä kuin isoissa asioissa kuin lyhyellä ja pitkällä aikajänteellä, että missä tilanteessa nyt ollaan, mikä voisi olla paremmin, mikä huonommin, tai että jos jotain tapahtuu, niin meneekö tilanne parempaan vai huonompaan suuntaan.
Pelialgoritmien toinen osa on pelipuun avaaminen. Se tarkoittaa sitä, että pelialgoritmi tekee pelisiirron "virtuaalisesti" omassa päässään. Siirto johtaa uuteen tilanteeseen ja se arvioidaan. Siirtovaihtoehtoja punnitaan sen pohjalta, että miten tilanne muuttuu siirron seurauksena ja miltä tuo uusi tilanne vaikuttaa: paremmalta vai huonommalta.
Erikoisuus minimaxissa verrattuna hakualgoritmeihin on se, että osan siirroista tekee joku toinen, eikä pelaajalla itsellään ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, minkä siirron vastustaja tekee. Kun hakualgoritmin hakuavaruus on mekanistinen, pelialgoritmeilla siirtojen takana on "älykäs entiteetti" pyrkimässä kohti omaa päämääräänsä (joka on usein ristiriidassa pelaajan tavoitteiden kanssa).
Tilanne hanskataan siten, että staattista evaluaattoria käytetään arvioimaan tilannetta vastustajan kannalta. Teknisesti esimerkiksi shakin kaltaisissa nollasummapeleissä vastustajan siirron kohdalla evaluaattorin tulos käännetään ympäri: mitä paremmalta tilanne vaikuttaa vastustajan mielestä, sen huonommalta se näyttää pelaajan mielestä. Minimax-algoritmin nimi tulee tästä: toinen osapuoli pyrkii maksimoimaan staattisen evaluaattorin arvon, toinen puolestaan minimoimaan sen. Vuoropohjaisessa pelissä pelipuuta avatessa joka toinen siirto pyrkii maksimiin, joka toinen siirto minimiin (mallintaen vastustajan tavoitetta pyrkiä itselleen parhaaseen tilanteeseen omilla siirroillaan).
Toisin sanoen, pelialgoritmi kirjaimellisesti astuu vastustajan saappaisiin arvioidessaan sitä, mitä vastustajan kannattaisi tehdä.
- - -
Ihmisellä on voimakas taipumus inhimillistää asioita (niin eläviä, elottomia kuin abstraktejakin). Syyt ja seuraukset nähdään sillä tavalla, että niiden takana on jonkinlainen entiteetti, jolla on persoonallisuus, tarpeet, tahto ja tavoitteet. Jos pelto kärsii kuivuudesta, on keksittävä, millainen ajatteleva taho on sateiden takana ja millä tavalla tämä taho saadaan tuomaan sateet paikalle. Pitääkö se tanssimisesta? Haluaako se uhrilahjoja? Jos sateet olisivat minun vallassani, mitä tahtoisin ihmisten tekevän?
Minä katson, että inhimillistämisen syy on minimax-paradigmassa eli sillä, että tilanteiden kehitystä arvioidaan katsomalla niitä vastustajan silmistä: "Jos minä olisin hän, niin mitä minä tekisin?" Menen niinkin pitkälle, että esitän, että kaikki eläimet tekevät näin. Uskon esimerkiksi, että koira "koirastaa" ihmisen, se pyrkii arvioimaan ihmisen käyttäytymistä pitämällä tätä päänsä sisällä koirana. Saalistaja arvioi saaliinsa mahdollisuuksia asettumalla (tiedostamattaan) sen nahkoihin, saalis tekee samoin.
En usko, että meillä on mitään mahdollisuuksia päästä tästä ominaisuudesta eroon, ja sitä kautta meidän voi olla mahdoton päästä eroon esimerkiksi salaliittoteorioista ja sen kaltaisista järjestelmistä.
- - -
Minimax-algoritmiin liittyy eräs jännittävä ominaisuus. Kehittelin aikoinaan erääseen peliin algoritmia. Kehitystyön yhteydessä peluutin eri kehitysversioita toisiaan vastaan ja tarkkailin staattisen evaluaattorin antamia tuloksia pelin eri vaiheissa. Ajatukseni oli sen kaltainen, että pystyisinkö staattisen evaluaattorin antaman tuloksen pohjalta arvioimaan sen paremmuutta, tai jopa niin, että staattisen evaluaattorin tuloksen derivaatta (tai jokin muu käytöksen piirre) kertoisi algoritmille itselleen, milloin se on menossa oikeaan ja milloin väärään suuntaan. Ylipäätään siis vain olin kiinnostunut siitä, miten evaluaattorin tulos käyttäytyy pelin edetessä.
Pelitilanteen hyvyysarvo käyttäytyy itse asiassa niin, että heikompi algoritmi (eli se, jonka staattinen evaluaattori ei osaa pelitilanteesta huomioida pelin voittoon tarvittavia elementtejä yhtä hyvin kuin vastapuoli) ajattelee pitkään olevansa voitolla. Itse asiassa pelialgoritmi vaikuttaa väliin ihan huokailevan, että jopas vastustaja teki typerän siirron, eli peli etenee sen mielestä paremmin kuin tämä olisi odottanut (eli siis vastustaja valitsee sellaisia siirtoja, jotka algoritmin mielestä eivät ole siihen tilanteeseen parhaita mahdollisia; algoritmi yllättyy positiivisesti).
Algoritmin kannalta pelitilanne vain yhtäkkiä romahtaa. Yhtäkkiä se huomaa ajautuneensa umpikujaan, josta se ei enää pysty pyristelemään ulos, vaan kaikki siirrot johtavat yhä heikkenevään asemaan ja väistämättömään tuhoon.
Ajatellaan asiaa ihmisen kannalta. Se on hirvittävän vaarallista, että jos tilanteen arvioinnissa on systemaattista puutetta, koska tappio tulee yllättäen puun takaa ja tyhjältä taivaalta. Eli tilanne on vaikuttanut ihan hanskattavalta, kunnes se yhtäkkiä ei enää olekaan sitä, vaan edessä odottaa pelkästään syvä kuilu ja väistämätön tuho!
- - -
Mikä neuvoksi?
Kun vertaillaan ihmistä ja perinteistä tietokoneen pyörittämää pelialgoritmia toisiinsa, niin näillä kahdella on tietty ero. Harjaantunut pelaaja on yleensä parempi arvioimaan pelitilannetta eli pystyy yhdellä silmäyksellä näkemään sen hyvyyden tai huonouden, heikkoudet ja vahvuudet ja jatkomahdollisuudet. Sen sijaan pelipuun avaaminen on harjaantuneellekin pelaajalle usein työlästä. Perinteisesti tietokoneella heikkoudet ja vahvuudet ovat olleet toisin päin: tietokone ei ole niin hyvä arvioimaan pelitilannetta "yhdellä silmäyksellä" eli staattisella evaluaattorillaan, mutta kompensoi sitä sillä, että se pystyy avaamaan pelipuuta nopeasti.
Ero on ymmärrettävä. Biologisena olentona ihmisen tärkein päätöksentekomuoto on pystyä tekemään nopeita päätöksiä. Asioiden syvällisempi perkaaminen on enemmän tahaton sivuvaikutus kuin tarkoitettu ominaisuus. Ihmisen ajattelu rakentuu paljolti sen varaan, että tilanteet pystytään arvioimaan nopeasti ja käsillä olevista toimintavaihtoehdoista voidaan salamannopeasti valita joku tarpeeksi hyvä.
Miten tilanteita ja toimintavaihtoehtoja voidaan arvioida? Arvoilla. Ihminen arvottaa tilanteita ja toimintaa. Mitä paremmin ihminen pystyy jakamaan vaihtoehdot hyviin ja huonoihin, sen nopeampaa on päätöksenteko. Ei nyt pureuduta tämän tarkemmin tähän prosessiin, vaan ohitetaan se parilla lauseella. Tosielämässä tilanteet kehittyvät eli ihmisellä on mahdollisuus korjata tilanteen suuntaa sen kehittyessä. Tosielämässä ei yleensä tarvitse valita sitä optimaalista vaihtoehtoa, joku riittävän hyvistä etenemisreiteistä riittää. Sekin voi riittää, että valitsee vain tasaisen harmaan riskittömimmän vaihtoehdon.
- - -
Arvot siis määrittelevät sitä, miten ihmiset näkevät tilanteen ja millaisin keinoin he tavallisesti etenevät tilanteessa.
Miten tämä liittyy esittelemäämme ongelmaan siitä, että tappio tulee pelitilanteen romahtamisella, niin, että edessä on väistämätön häviö?
Siten, että toisin kuin esimerkiksi shakissa, ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa kanssapelaajiensa pelitilanteiden ja toimintavaihtoehtojen arvottamiseen. Toisin sanoen: ensinnäkin meillä on selviytymisen kannalta tarve omaksua ympärillä olevien ihmisten arvomaailmaa, jotta pystyisimme ennakoimaan heidän käytöstään. Toisekseen, meillä on selviytymisen kannalta tarve saada ympärillä olevat ihmiset arvottamaan asiat samalla tavalla kuin mekin.
Kun kahdella ihmisellä arvotus on samanlainen, niin ikään kuin pelataan samaa peliä. Silloin meidän staattinen evaluaattori toimii oikein: se arvioi vastustajan siirrot oikein. Jos kahdella ihmisellä on erilainen arvotus, niin silloin ihminen seilaa tuntemattomilla vesillä, edessä voi olla ihan mitä vain ja se ihan mitä vain voi tulla ihan yllättäen puun takaa.
- - -
On siis hyvin luonnollista, jos ei välttämätöntä, että (1) pyrimme omaksumaan ympärillä olevien ihmisten arvot, (2) pyrimme muokkaamaan ympärillä olevien ihmisten arvot vastaamaan omiamme, (3) tunnemme olomme hyväksi, kun jaamme samat arvot ympärillä olevien ihmisten kanssa, ja (4) tunnemme olomme uhatuksi, jos ympärillä olevat ihmiset arvottavat maailman eri tavalla, (5) arvomaailmallamme on taipumus jyrkentyä sen kehittyessä eli se muuttuu mustavalkoisemmaksi, koska se mahdollistaa yhä nopeammat päätökset (ja meitä miellyttää se, jos pystymme päättämään nopeasti, ehdottomasti ja "oikein").
Menneessä maailmassa ja paikoin nykyisessäkin tämä tarkoittaa sitä, että eri mieltä olevat ihmiset kannattaa karkottaa tai tappaa. He ovat meille uhka, koska emme pysty ennakoimaan heidän tekojaan. Heidän kanssaan ei kannata olla tekemisissä, vaan on parempi pysyä erossa, hylätä, "canceloida" tai muulla tavoin hankkiutua eroon.
Universaalisti tämä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa aate ja arvomaailma loppuviimeksi pyrkii leviämään: kun ihminen omaksuu jonkun aatteen, hänen omiin etuihinsa kuuluu se, että muutkin omaksuvat samat arvot ja aatteet. Ja meidän omiin etuihin kuuluu myös se, että pyrimme omaksumaan ympäröivien ihmisten arvot ja aatteet, jotta pystymme ennakoimaan heidän käytöstään.
Arvot itsessään ovat ihmiselle tärkeitä siksi, kun ne mahdollistavat nopean päätöksenteon. Arvomaailman takia ihminen voi valita vaihtoehdoista salamannopeasti "oikean" ja hylätä "väärät", tarvitsematta sen kummemmin pohtia asiaa.
Absoluuttisessa mielessä meillä ei oikeasti ole mitään mahdollisuuksia tietää, ovatko valintamme oikein vai väärin. Vaikka aivot ovatkin hienostunut kapine, niin ne ovat armottoman vajaita oikeasti käsittelemään todellisuutta kaikkine tekijöineen. Kun pelataan rajallisella kapasiteetilla, niin ihmisen sopeutuma tilanteeseen on se, että yksinkertaisesti vain rajataan vaihtoehtoja, yksinkertaistetaan tilanteet hallittaviksi.
Arvotuksen ristiriidat eivät itse asiassa häiritse meitä juuri lainkaan. Me voimme pelata useampaa erilaista peliä eli eri tilanteissa käyttää eri arvotusta kuin toisissa. Arvotuksen ristiriidat alkavat häiritä vasta sitten, kun aletaan luoda kokonaisvaltaisempaa maailmankatsomusta. Pidämme siitä, että asiat voi paketoida yksinkertaisten "totuuksien" taakse, ja olemme valmiita rukkaamaan toimintamalleja saadaksemme ne istumaan nätisti yhteen. Todellisuus antaa tälle mahdollisuuden, koska useimmiten ei ole pakko valita sitä optimaalisinta vaihtoehtoa, vaan tilanteista voidaan edetä useita erilaisia reittejä pitkin eteenpäin.
Kun arvoja aletaan paketoida aatemaailmaksi, niin usein mukaan tulee myös "paratiisi". Paratiisit tai utopiat ovat aatteen "markkinointimateriaalia". Eli kun teet näin etkä noin, kun kaikki ihmiset tekevät näin eikä noin, niin sitten meillä on tällainen ja tuollainen maailma. Totuus on kuitenkin se, että aatemaailman arvovalintojen ja esitetyn paratiisin välillä ei ole loogista yhteyttä. Se on visio, haavekuva ja fantasia: tuskin koskaan kukaan on koettanut avata pelipuuta niin pitkälle, että pystyisi osoittamaan tämän haavekuvan toteutumisen mikäli pelataan annetuilla arvoilla.
- - -
Olen ateisti, mutta vähän olen lientynyt sen suhteen mitä virkaa uskonnoilla on nykymaailmassa. Ihmisillä kun on taipumusta uskoa johonkin isompaan voimaan tms. niin ehkä on parempi, että uskovat siihen että joku Jumala valvoo heitä kuin siihen, että maailmanlaajuinen liskojuutalaisten salaliitto raiskaa lapsia tunneleissa. Tässähän on näkynyt tietynlaista ihmisten hakeutumista mitä kummallisimpien juttujen pariin kun on hylätty se valtavirtauskonto jostain syystä mikä ikinä onkaan ja sitten päädytty kaikenmaailman kristalliterapioiden, homeopaattien ja muiden kahjojen seuraan puhumattakaan niistä liskojuutalais tyypeistä.
Ajattelen hyvin pitkälle samoin. Mielestäni sota uskontoja vastaan on turhaa, koska jos yhden saa hävitettyä, kaksi syntyy tilalle. Joka tapauksessa uskonnot elävät yhteiskunnan mukana eli muuttuvat, mukautuvat ja sopeutuvat.
Uskonnollisuuden tarkastelu tulisikin ulottaa kulttuuriin.
Niin minustakin. Minua vähän hämmentää uskonnon lokeroiminen omaksi tarkasti rajatuksi laatikokseen ja kiisteleminen siitä, milloin jokin asia on uskonto ja milloin ei, ja millä perusteella mikäkin asia voidaan laittaa uskonto-laatikkoon ja millä perusteella ei.
Lisäys: Itse asiassa uskonto vs ateismi -väittelyissä minulle on muodostunut sellainen mielikuva, että tärkeintä tuntuu olevan se, että määritelmän avulla saa eristettyä kristinuskon häkkiin pieksettäväksi. Usein määritelmää väännetään tarpeeksi kauan, rajataan ja lavennetaan tämän tavoitteen saavuttamiseksi.
Minusta joka ikinen meistä on uskonnollinen, millä tarkoitan sitä, että kuljemme sokean laumatunteen vallassa ja samalla uskomme näkevämme totuuteen, vaikka ulkopuolelta tarkasteltuna käytöksemme on ristiriitaista ja perustelematonta.
Olen tuossa yllä pohtinut tätä asiaa algoritmien ja evoluution kannalta. Olen sitä mieltä, että arvottaminen on ihmiselle selviytymisen kannalta välttämätöntä, koska aivojen laskentakapasiteetti on rajallinen todellisuuden monimutkaisuuteen nähden. Sillä on tiettyjä sivuvaikutuksia, mutten usko, että pystymme koskaan pääsemään niistä irti.
Laumatunne on kehittynyt meihin evoluutiossa. Ihmiseläimen leimallisin piirre on sosiaalinen herkkyys ja sosiaalinen ohjautuvuus, jonka oleellinen osa on uskonnollisuus. Laumatunne on auttanut meitä pärjäämään ryhmänä. Se rakentaa yhteistä (harhaista) todellisuutta, jonka varaan voi rakentaa yhteistyön.
Näen todellakin niin, että arvot ovat ne, jotka yhdistävät ihmisjoukkoa: sellaista "sosiaalista liimaa". On ihmisiä, jotka pitävät arvoja inhimillisyyden ylimpänä muotona. Minä en ajattele niin. Minä ajattelen, että arvot ovat peukalosääntöjä, joilla kevennetään rajallisen ajattelukapasiteetin kuormaa. Ajattelen, että ne ovat sillä tavalla välttämättömiä, kun tuota rajallista kapasiteettia tarvitaan monipuolisesti elämästä selviämiseen, mikrotasolta makrotasolle.
Se, että ihminen haluaa muiden ihmisten ajattelevan samalla tavalla, on minusta lähes väistämätöntä. Yksinkertaisesti vain me haluamme, että meidän ympäristömme, mukaan lukien siinä olevat muut ihmiset, on ennakoitavissa. Me haluamme pystyä ennakoimaan, miten muut ihmiset käyttäytyvät ja reagoivat. Me haluamme, että pystymme lukemaan heidän ajatuksensa, koska he ajattelevat samalla tavalla kuin me.
Pidän ihmisen aatteellisuutta ihan primitiivivaistona eli selkärangasta tulevana tarpeena. Siitä kertoo se, kuinka voimakkaasti reagoimme aatteisiin tunteilla. Eli toisin kuin useat ateistit, en pidä aatteita, ideologioita ja arvoja kehittyneen ajattelun tuloksena, vaan vaistotoiminnan tuloksena.
Onko tämä yhteinen, jaettu arvomaailma harhaista todellisuutta? Ehkä, ei välttämättä. Se on jaettu käsitys, ja se riittää. Sen ei tarvitse olla täydellinen ja se voi elää sen mukaan, miten todellisuus muuttuu, mutta sen tärkein funktio on se, että se on jaettu, ei se, että se on absoluuttisen oikea (mitä se ikinä tarkoittaakaan).