Nyt aloitetaan sitten seuraavat neljä vuotta kestävä jossittelu. Aloitan Howard Deanistä.
Olisiko aidosti erilainen, kansanomainen ja äärimmäisen suorapuheinen Dean ollut sittenkin parempi vaihtoehto? Liian asiallinen ja jäykkä Kerry ei missään vaiheessa pystynyt riepottelemaan kunnolla Yrjöpussia, joka antoi moiseen elämää suuremmat mahdollisuudet. Demokraatit ovat kuin bändi, jolla on seuraava ongelma: albumilla voi olla vaikka kuinka vetäviä biisejä, mutta singleiksi valitaan aina jotakin yhdentekevää. Kerry ei ollut huono ehdokas, mutta kuitenkin liian yhdentekevä. Mistä uusi Clinton? Vai olivatko hänenkin voittonsa ennen kaikkea Ross Perot'n ansiota?
Lisäksi voi jossitella demokraattien kampanjatyylistä. Olisiko yhdistelmä Dean ja republikaaninen über-loanheitto ollut resepti voittoon? Bushin juntan taktiikka on ollut vastustajan yletön mustamaalaaminen keinolla millä hyvänsä jo siitä asti, kun Bush kukisti vuoden 2000 esivaaleissa erittäin hienon ehdokaskandidaatin John McCainin, jossa olisi suorastaan valtiomiesainesta. McCain ajettiin alas äärimmäisen härskillä kampanjalla, jossa ei ollut asiaa pätkän vertaakaan. Pitkään Vietnamissa sotavankina ollutta ja siellä kidutettu McCain vedettiin vammoistaan naurunalaiseksi ja hänellä vihjailtiin olevan vietnamilainen äpärälapsi, jos oikein muistan.
On surullista, jos kokonaisvaltainen mustamaalaus yhdistettynä yliyksinkertaiseen junttiehdokkaaseen on se syötti, jolla amerikkalainen äänestäjä hurmataan. Mutta jos mikään muu ei auta, täytyy demokraattien ottaa ensi vaaleissa mallia Yrjöpussista. If you can't beat them, join them (or at least copy them).
PS. Että olisi jotakin positiivistakin: Yrjöpussista seuraava velipoika, Jeb Bush, ei kuulemma ole kiinnostunut presidentiksipyrkimisestä. Ehkä siis vältymme pussipressalta aina seuraavaan sukupolveen saakka (vaikka ovathan Jebin jälkeen reservissä vielä Neil ja Marvin).