Jos nyt lähtee peilaamaan vaikka olympialajina olevaa lumilautailua. Ei se nyt varsinaisesti aiheuta henkistä kärsimystä lajina. Ainakaan niin kauan kun ei tartte kuunnella selostuksia tai haastatteluja. Reippaana ulkoilmaharrastuksena varmasti ihan pätevää ja tervettä, smoothia toimintaa. Pronssimitalisti Koskikin heitti haastiksessa, ettei kisoihin sen kummemmin valmennauduta vaan pidetään hauskaa ja lasketaan kavereiden kanssa. Tartteeko tollasta puuhastelua sitten vetää olympialaisiin? Jotenkin tosta ei saa urheiluun kuuluvaa draamaa aikaseksi. Vähän ku koomikot jotka pyrkivät tekemään laatuviihdettä huolimattomin valmisteluin. Se ei näytä hyvältä. Joku heitti että ne eivät olleet ensisijaisesti laskijat jotka lajia olympialaisiin ajaneet. Nuorison parissa suosittu trendikäs laji varmasti hyvä lisäveturi näihin kekkereihin. Pysyykö laji sitten kutakuinkin samanlaisena vai kehittyykö johonkin suuntaan? Taustoja ja kabinettipeliä voisi kyllä jotenkin laittaa paremmin ruotuun ja ilmentämään paremmin lajin henkeä. Aika kovasanaista kritiikkiä kuitenkin kuulunut sekä maailmancupin että olympialaisten epämääräisistä pistelaskuista.
Tieteynlainen kulttuurishokki se oli freestylekin Naganon kisoissa. Mitaleja tuli kuitenkin jännitettyä ja ohan tämä laji kuitenkin jo melko lähellä huippu-urheilua. Janne Lahtela on yksi lajin suurista ja hänen asenteensa jokseenkin kunnioitettava. Rento äijä, joka kuitenkin suhtautuu lajiinsa intohimoisesti, pyrkii kehittymään ja tähtää aina korkeammalle. Toivottavasti onnistuu repaleisen kauden jälkeen uransa viimeisissä Isoissa Kisoissa. Curlingiin tuli tutustuttua Salt Lake Cityssä. Aiemmin laji vaikutti jokseenkin epämääräseltä tissienläpsyttelyltä. Kun niitä matseja sitten rupesi katsomaan, niin kummasti imaisi mukaansa. Nuo olympiarenkaat tekevät ihmeitä. Näissä kisoissa laji vaikuttaa jopa liian jännittävältä, kun tempaa kunnolla seuraamaan. On tietysti lajeja, jotka nuoren historiansa tai suurten tasoerojensa vuoksi menettävät jotenkin uskottavuuttaan. Kuten vaikkapa naisten jääkiekko, jota Mertsi tuli eilen Suomi-USA -pelin aikana kutsuneeksi jääkiekon irvikuvaksi, kun pienetkin kontaktit ja pyllähtämiset johtavat penalttiin. Miesten puolella joukkueita on sentään jokunen enemmän ja kilpailu huipulla sekä tiivistä että äärimmäisen mielenkiintosta. Ja onhan kyseessä sentään The Laji.
Huippu-urheilun perusajatus kai...joku innostuu nuorena jostain itselleen sopivasta lajista, ihan vaan liikunnan riemusta, niin kuin pitääkin. Jossain vaiheessa tulee kuvaan ohjatumpi ja tavoitteellisempi harjoittelu. Lahjakkaimmat, sitkeimmät ja asialleen paneutuvat tempautuvat sitten ison myllyn vietäväksi ja joistain harvoista tulee ammattilaisurheilijoita, ura joka on suhteellisen lyhyt ja arvaamaton. Rakkaus lajiin, liikuntaan ja kilpailemiseen toivottavasti ovat suurimpia eteenpäin vieviä voimia, vaikka rahallinen hyötykin astuu jossain vaiheessa kuvaan. Huipulla urheilija kantaa edelleen vastuun että hedelmät työstään, mutta on samalla myös suuren yleisön kritiikin kohde. Lajivalintakysymys. Kilvoittelulla ja voimainmittaamisella on historiassa käsittääkseni pitkät perinteet; kysymys kaiketikin ihmisen rajojen hakemisen lisäksi suuresta urheiludraamasta ja viihteestä, jota kansa janoaa. Tapahtumille luodaan puitteet ja ennakkoasetelmat, jotka luovat kiinnostavuutta. Tässä oudossa elämässä tavallinen urpo saa kiintopisteitä, pysyvyyttä sekä pääsee valitsemaan puolensa ja kokemaan erilaisia tunnetiloja. Kenties väriä harmaaseen arkeen.
Menipä vaikeaksi. Yksittäisen urheilijan soisi olevan suhteellisen rehellisen sekä tekevän parhaansa. Kätevää, eikö totta? Tietyt reaaliteetit on olemassa eikä kaikista kehity koskaan voittajia, mutta kaikki tehtävissä oleva olisi mielestäni tehtävä, ennen kuin lähtee esiintymään maailman lavoille esmes Suomi-pusakka niskassaan. Heikkouksia täytyy kehittää, rajoja täytyy hakea, periksi ei saisi antaa. Kanervan Ilehän se heitti että se ei riitä että urheilija lähtee tekemään vain parhaansa. Sikäli tuosta lauseesta voi hakea logiikkaa, että jos valmistelut on viilattu viimisen päälle ja olotila on hyvä, niin sitten vaan baanalle tavoittelemaan kuuta taivaalle! Kaikkihan lähtee tekemisestä, pitäisi pyrkiä olemaan kilpailun hetkellä valmis toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Jos sanoo lähtevänsä tekemään parhaansa ja sitten sen myös ennakkoluulottomasti tekee, niin pakkohan sen on riittää. Ennakkoluulottomasti siksi ettei mieltä saisi ainakaan ennakkoon kahlita pessimistisillä odotuksilla. Jos ei hirveitä odotuksia ole, niin ei saisi olla liikoja paineitakaan. Tässä korostan henkisen puolen tekijöitä, joita pystyy varmasti kehittämään. Pään täytyisi kestää. Pitäisi osata sulkea muun ympäriltään ja keskittyä siihen käsillä olevaan hetkeen, tilanteeseen. Selityksiä voi sitten kehitellä kisan jälkeenkin.