Urheilun perusajatus

[Afan]

Olis aika puuduttavia kisoja, jos mukaan menee/paasee vaan ne, joilla on voittomahikset ja/tai voittofiilikset.

Makihypyssa meilla ei olis kun yks jannu mukana.

Puolittain ohi aiheen: kummalla ei mielestäsi olisi voittomahdollisuutta, Janne Ahosella vai olympiahopeamitalisti Matti Hautamäellä?

Itse asiasta olen kanssasi kutakuinkin samaa mieltä, vaikka esimerkkisi karrikoituja ovatkin.

 

[Mats Bedö]

Hautamaella. Han ei lahtenyt voittamaan kisaa. Olis kuulemma ollu tyytyvainen top5:eenkin.

Turha jatka! ;-)

 

[Troy]

Ai ei vai? No miten nuista lumilautailijoistakin aina joku voittaa olympialaisissa, vaikka niitä tuskin ketään kovin kauheasti harmittaisi 2. tai 6. sija?

edit: Hieman OT, mutta ei täysin: Aloin juuri katsomaan Conanin haastattelua tältä päivältä ja eka asia jonka Conan sanoi oli "I always have low expectations of everything. Thats part of my personality". Mitenkähän hän on menestynyt niinkin hyvin odottamalla aina huonointa kaikessa? Taitaapi olla urheilussa ja elämässä aikalailla sama onko optimisti vai pessimisti, se mitä saa aikaan on kiinni jostain ihan muusta.

No tämä otettakoon poikkeuksena, koska siinä kaikilla on samanlainen höntsäily asenne.

Edit: Niin ja tuohon Conan asiaan sen verran, että ei tässä ole kyse mistään optimismista tai pessimismistä. Tässä on kyse tahdosta. Halusta voittaa.

 

[pernaveikko]

Sain vaimon lähes raivoihinsa sanoessani mielipiteeni tällaisesta.Saatana, tyytyminen johonkin sijoihin 6-10 on huippu-urheilun syöpä!!!

Sitä en tiedä mitä olympialajien säännöt määräävät, mutta ehkä samaa kuin ravikilpailuissa. Voittoon ei (tietenkään) tarvitse pyrkiä, vaan parhaaseen mahdolliseen sijoitukseen.

 

[Troy]

1timer: Tässä ei ollut kyse siitä, että pääseekö mukaan ne joilla on voittomahikset/voittofiilikset. Mukaan pitää päästä juuri ne urheilijat joita siellä mukana nytkin on eli parhaat. Nyt vain peräänkuulutan sitä, että siellä kisassa pitää ottaa se gameface päälle ja lähteä voittamaan eikä sillä tavalla, että no katsellaan nyt jos vaikka kasin sakkiin pistelis menemään. Jos Hautamäki on sanonut, että ennen kisaa olisi ollut tyytyväinen viidenteen sijaan niin arvostus laski ainakin minun silmissäni saman tien. Tosin hyppääjien puolustukseksi täytyy sanoa, että heillä asia on vähän erilainen kuin esim. hiihtäjillä. Joillekin on varmasti parempi, kun on mahdollisimman paineeton olotila. Niin ja kisan jälkeen pitää ehdottomasti olla tyytyväinen mitalisijaan ja miksei hyvällä suorituksella tuleeseen huonompaankin sijaan, mutta jos jo lähdöstä lähdetään tähtäämään sijalle 10. niin on se aika perseestä. Erityisesti sellaisissa lajeissa kuin hiihto. Ja erityisesti sellaisissa kisoissa kuin olympialaiset.

 

[V-man]

Jos Hautamäki on sanonut, että ennen kisaa olisi ollut tyytyväinen viidenteen sijaan niin arvostus laski ainakin minun silmissäni saman tien.

Hautamäki Iltalehdessä: "Kyllä tässä hymy on herkässä. Tavoitteena oli mitali, mutta aina se osaa yllättää, minkälaisen fiiliksen se nostattaa, Hautamäki iloitsi".

Ei tule kyllä äkkiseltään mieleen yhtään suomalaista olympiaurheilijaa, jolle vain kulta olisi kyllin hyvää. Ahonenkin on varmasti iloinen jos saa henkilökohtaisen olympiamitalin, samoin Manninen, Palander ja lätkäjoukkueet.

 

[Troy]

Hautamäki Iltalehdessä: "Kyllä tässä hymy on herkässä. Tavoitteena oli mitali, mutta aina se osaa yllättää, minkälaisen fiiliksen se nostattaa, Hautamäki iloitsi".

Ei tule kyllä äkkiseltään mieleen yhtään suomalaista olympiaurheilijaa, jolle vain kulta olisi kyllin hyvää. Ahonenkin on varmasti iloinen jos saa henkilökohtaisen olympiamitalin, samoin Manninen, Palander ja lätkäjoukkueet.

Kuten tuossa edellä totesinkin niin mitaliin PITÄÄ olla tyytyväinen kenen tahansa. Kyse on nyt siitä, että mitä siitä kisasta lähdetään hakemaan. Mielestäni esimerkiksi kaikilla Suomen hyppääjillä pitää olla tavoitteena voitto, mutta jos sieltä tulee pronssimitali sen voiton sijaan niin ei se sen arvoa millään tavalla himmennä.

 

[Lawless]

Kuten tuossa edellä totesinkin niin mitaliin PITÄÄ olla tyytyväinen kenen tahansa. Kyse on nyt siitä, että mitä siitä kisasta lähdetään hakemaan. Mielestäni esimerkiksi kaikilla Suomen hyppääjillä pitää olla tavoitteena voitto, mutta jos sieltä tulee pronssimitali sen voiton sijaan niin ei se sen arvoa millään tavalla himmennä.

Miksi mitaliin pitäisi olla tyytyväinen, jos voittoa lähdetään hakemaan (eli se on tavoite)? Kyseessähän on huonompi tulos kuin mihin on pyritty. Jos tavoitteena on voitto, tavoitetta ei voi myöskään ylittää, koska voittajan edelle ei taida sijoittua ketään.

 

[Twite]

Vai mitä luulette,että olisi käynyt viime kesän MM-kisojen pituushyppyfinaalissa Evilälle jos kaveri olisi asennoitunut hommaan näin?
Tai miten olisi käynyt World Cup:issa jos Summasen asenne olisi ollut tällainen?
Olisiko Suomi vastoin kaikkia odotuksia pelannut finaalissa?

Evilä ei voittanut. Suomi ei voittanut. Asennoituivat väärin.

Tässä on nyt puurulat ja vellilät sekaisin.
1) Tavoitteenani on tänään sijoittua Olympiakisoissa 15 parhaan joukkoon.
2) Tavoitteenani on 4 vuoden päästä sijoittua Olympiakisoissa 15 parhaan joukkoon.

Onhan noilla asioilla melkoinen ero.

 

[Lawless]

Otetaan nyt vaikka kuviteltu esimerkki: Suomalainen, keskimäärin 30:nneksi maailmancupin kisoissa sijoittunut hiihtäjä, ottaa tavoitteekseen voiton. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hänen on pidettävä jo alusta alkaen todella kovaa vauhtia omaan tasoonsa nähden. Tämä todennäköisesti johtaa siihen, että hiihtäjä jossakin vaiheessa väsähtää todella pahasti ja sijoittuu esim. 50:nneksi tai keskeyttää kokonaan. Toinen vaihtoehto on se, että hiihtäjä ottaa tavoitteeksi sijan 15 parhaan joukossa. Tämä tarkoittaa selvästi pienempää parannusta vauhdissa omaan tasoon nähden. Todennäköisyys sille, että väsähtäminen tapahtuu, on paljon pienempi.

Kumpi vaihtoehto siis on parempi? Ei menestyminen ole pelkästä tahdonvoimasta kiinni. Liian kovat tavoitteet johtavat epäonnistumisiin. Jatkuva epäonnistuminen tuskin on hyväksi urheilijalle. Myönnän kuitenkin, että on olemassa sellaisia "luupäitä" (hyvässä merkityksessä), joilla voitontahto on niin suuri, että he voivat ihan hyvin asettaa tavoitteksi voiton (oli se sitten kuinka epärealistista tahansa) ja suhtautuvat tappioon niin että "täältä vielä noustaan, perkele!". Mutta kyseiset "luupäät" ovat harvassa.

 

[Troy]

Otetaan nyt vaikka kuviteltu esimerkki: Suomalainen, keskimäärin 30:nneksi maailmancupin kisoissa sijoittunut hiihtäjä, ottaa tavoitteekseen voiton. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hänen on pidettävä jo alusta alkaen todella kovaa vauhtia omaan tasoonsa nähden. Tämä todennäköisesti johtaa siihen, että hiihtäjä jossakin vaiheessa väsähtää todella pahasti ja sijoittuu esim. 50:nneksi tai keskeyttää kokonaan. Toinen vaihtoehto on se, että hiihtäjä ottaa tavoitteeksi sijan 15 parhaan joukossa. Tämä tarkoittaa selvästi pienempää parannusta vauhdissa omaan tasoon nähden. Todennäköisyys sille, että väsähtäminen tapahtuu, on paljon pienempi.

Siis mikä tässä asiassa on nyt niin vaikeaa? Ei sen hiihtäjän tarvitse jakaa voimiaan päin persettä vaikka se asettaa tavoitteekseen voiton. Hiihtää niin hyvin kun voi hyvällä vauhdinjaolla, mutta lähtee siitä, että voittoa tavoitellaan. Jos parin kilometrin jälkeen näyttää siltä, että se venäläinen on kertakaikkiaan liian kova niin sitten se on, mutta jos sen asian myöntää jo ennen starttia niin sitten ei koskaan tule menestymään missään.

Kumpi vaihtoehto siis on parempi? Ei menestyminen ole pelkästä tahdonvoimasta kiinni. Liian kovat tavoitteet johtavat epäonnistumisiin. Jatkuva epäonnistuminen tuskin on hyväksi urheilijalle. Myönnän kuitenkin, että on olemassa sellaisia "luupäitä" (hyvässä merkityksessä), joilla voitontahto on niin suuri, että he voivat ihan hyvin asettaa tavoitteksi voiton (oli se sitten kuinka epärealistista tahansa) ja suhtautuvat tappioon niin että "täältä vielä noustaan, perkele!". Mutta kyseiset "luupäät" ovat harvassa.

Rehellisesti sanottuna minulle on ihan sama onko se hiihtäjä 15. vai 50.

Täällä ei kukaan (tai en ainakaan minä) ole edelleenkään käsittääkseni väittänyt, että menestyminen olisi pelkästä tahdonvoimasta kiinni. Täällä olen ainakin minä sanonut, että menestyminen on MYÖS tahdonvoimasta kiinni. Liian kovia pitkän tähtäimen tavoitteita tai treenitavoitteita voi asettaa ja se ei ole fiksua, mutta silloin kun kisataan pitää uskoa itseensä ja kykyihinsä. Kisaan on lähdettävä täysillä.

Niin ja tuonne aiempaan kommenttiin sen verran, että en näe mitään ongelmaa miksi ei voisi olla tyytyväinen pronssimitaliin vaikka olisi lähtenyt voittamaan.

 

[Twite]

Siis mikä tässä asiassa on nyt niin vaikeaa? Ei sen hiihtäjän tarvitse jakaa voimiaan päin persettä vaikka se asettaa tavoitteekseen voiton.

Sama kysymys itsellesi. Se esimerkissä mainittu keskimäärin sijalle 30 mc-kisoissa osallistunut hiihtäjä ei voi tavoitella voittoa mitenkään muuten kuin jakamalla voimansa päin persettä, omiin kykyihinsä nähden siis.

Jos hän hiihtää järkevästi voimansa jakaen se ei ole voitontavoittelua koska vauhtinsa ei yksinkertaisesti riitä. Tahdonvoimalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

 

[Hemingway]

Siis mikä tässä asiassa on nyt niin vaikeaa? Ei sen hiihtäjän tarvitse jakaa voimiaan päin persettä vaikka se asettaa tavoitteekseen voiton.

Mikäköhän meteli täällä nousisi, jos Suomen joukkueen jokainen jäsen ilmoittaisi, että voittamaan lähdetään? Jos Tami Kiuru tai ym.-hiihtäjät olisivat ennen kisoja ilmoittaneet, että vain voitto on tavoitteena, niin yleinen hilpeys olisi ollut suurta, koska jokainen vähänkin urheilua seuraava tietää, ettei kehitys voi yhtäkkiä hypätä yhden kisan aikana. Jos maailmacupissa hiihtää sijoille 30-40, niin samoista sijoista taistellaan myös olympialaisissa. Ei auta yhtään, vaikka urheilija asettaisi tavoitteekseen voiton.

Ehkä tätä asiaa voisi verrata uralla etenemiseen. Jos vastavalmistunut kauppatietelijä X haluaa Nokian pääjohtajaksi, hänen ei kannata hakea tehtävään suoraan, vaan kerätä vähitellen kokemusta, opetella asioita ja kasvattaa kompetenssiaan ja vasta sen jälkeen pyrkiä suurille palleille. Onnistuneen lopputuloksen edellytyksenä on kehitys ja omien rajojen tiedostaminen, koska vain ne tunnistamalla voi kasvaa kohti parempaa.

 

[dali]

Jos vastavalmistunut kauppatietelijä X haluaa Nokian pääjohtajaksi, hänen ei kannata hakea tehtävään suoraan, vaan kerätä vähitellen kokemusta, opetella asioita ja kasvattaa kompetenssiaan ja vasta sen jälkeen pyrkiä suurille palleille.

Vertauksesi ontuu.

Yritysmaailmassa on ensin nuoleskeltava pikkumulkkuja, että pääsee suurten pallien makuun. Urheilussa lahjakkuus ja peräänantamaton harjoittelu riittää useimmiten :)

 

[Lawless]

Ei sen hiihtäjän tarvitse jakaa voimiaan päin persettä vaikka se asettaa tavoitteekseen voiton. Hiihtää niin hyvin kun voi hyvällä vauhdinjaolla, mutta lähtee siitä, että voittoa tavoitellaan. Jos parin kilometrin jälkeen näyttää siltä, että se venäläinen on kertakaikkiaan liian kova niin sitten se on, mutta jos sen asian myöntää jo ennen starttia niin sitten ei koskaan tule menestymään missään.

Tuskin kukaan tuollaista myöntää, vaikka olisi kuinka huono urheilija kyseessä. Mutta kuten sanoit, se riittää urheilijalle, että tekee parhaansa. Niinpä siis väittämässä "Teen parhaani" ei ole mitään vikaa.

Rehellisesti sanottuna minulle on ihan sama onko se hiihtäjä 15. vai 50.

Niin minullekin, mutta hiihtäjälle itselleen tuskin on. Ja sehän se tärkeintä onkin, ei urheilijan pidäkään urheilla muiden kuin itsensä takia yksilölajeissa.

Liian kovia pitkän tähtäimen tavoitteita tai treenitavoitteita voi asettaa ja se ei ole fiksua, mutta silloin kun kisataan pitää uskoa itseensä ja kykyihinsä. Kisaan on lähdettävä täysillä.

Itseensä uskominen ei ole mitenkään ristiriidassa sen asian kanssa, että asettaa jonkin sijoituksen tavoitteekseen. Uskoiko Eddie Edwards kykyihinsä? Ilmeisesti uskoi, kun jaksoi niinkin monessa kilpailussa olla mukana, vaikka noista kyvyistä ei kyllä minun televisiooni asti näkynyt mitään.

Niin ja tuonne aiempaan kommenttiin sen verran, että en näe mitään ongelmaa miksi ei voisi olla tyytyväinen pronssimitaliin vaikka olisi lähtenyt voittamaan.

En minäkään näe siinä mitään ongelmaa. Totesin vain, että jos tavoitteena on voitto, niin hopea tai pronssi ei ole tavoitteen saavuttamista (= epäonnistumista, vaikkakaan ei kovin suurta). Se ei tarkoita sitä, etteikö siihen voisi olla tyytyväinen. Harva vain pystyy olemaan tyytyväinen epäonnistumiseen.

 

[Troy]

Sama kysymys itsellesi. Se esimerkissä mainittu keskimäärin sijalle 30 mc-kisoissa osallistunut hiihtäjä ei voi tavoitella voittoa mitenkään muuten kuin jakamalla voimansa päin persettä, omiin kykyihinsä nähden siis.

Jos hän hiihtää järkevästi voimansa jakaen se ei ole voitontavoittelua koska vauhtinsa ei yksinkertaisesti riitä. Tahdonvoimalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Koeta nyt ymmärtää, että kyse on asennoitumisesta ei siitä mikä on todellisuutta ja miten vauhdinjako ja muut suoritukselliset asiat pitää suorittaa. Kyse on vaan itsensä psyykkaamisesta parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Sen, että asettaa itselleen tavoitteekseen voiton ei pitäisi muuttaa suoritusta muutoin kuin sillä tavalla, että urheilija antaa todellakin kaikkensa. Se, että hän ilmoittaa päässeensä tavoitteeseensa sijoituttuaan 15. herättää ainakin minussa epäilyksen, että kuinka korkealle hän olisi sijoittunut jos tavoite olisi ollut ylempänä.

 

[Troy]

Mikäköhän meteli täällä nousisi, jos Suomen joukkueen jokainen jäsen ilmoittaisi, että voittamaan lähdetään? Jos Tami Kiuru tai ym.-hiihtäjät olisivat ennen kisoja ilmoittaneet, että vain voitto on tavoitteena, niin yleinen hilpeys olisi ollut suurta, koska jokainen vähänkin urheilua seuraava tietää, ettei kehitys voi yhtäkkiä hypätä yhden kisan aikana. Jos maailmacupissa hiihtää sijoille 30-40, niin samoista sijoista taistellaan myös olympialaisissa. Ei auta yhtään, vaikka urheilija asettaisi tavoitteekseen voiton.

Ei sitä tarvitse ilmoittaa missään eikä elvistellä mediassa, että nyt muuten voitetaan. Riittää, että tekee itselleen selväksi, että nyt jos koskaan on se tilaisuus taistella voitosta. En halua kuitenkaan kuulla urheilijan suusta sitäkään, että tavoite on sijat 5.-15. Urheilija voi sanoa kysyttäessä vaikka, että lähtee tekemään parasta mahdollista suoritusta.

 

[Troy]

Tuskin kukaan tuollaista myöntää, vaikka olisi kuinka huono urheilija kyseessä. Mutta kuten sanoit, se riittää urheilijalle, että tekee parhaansa. Niinpä siis väittämässä "Teen parhaani" ei ole mitään vikaa.

Ei olekaan, mutta väittämässä "teen parhaani, joka muuten on sija 15." on.

Niin minullekin, mutta hiihtäjälle itselleen tuskin on. Ja sehän se tärkeintä onkin, ei urheilijan pidäkään urheilla muiden kuin itsensä takia yksilölajeissa.

No periaatteessa olen samaa mieltä, mutta kyllä näkisin olympiaurheilijan olevan jossain määrin tilivelvollinen myös "työnantajaansa" kohtaan.

Itseensä uskominen ei ole mitenkään ristiriidassa sen asian kanssa, että asettaa jonkin sijoituksen tavoitteekseen. Uskoiko Eddie Edwards kykyihinsä? Ilmeisesti uskoi, kun jaksoi niinkin monessa kilpailussa olla mukana, vaikka noista kyvyistä ei kyllä minun televisiooni asti näkynyt mitään.

En väitäkään, etteikö urheilija voisi uskoa itseensä vaikka asettaa tavoitteensa alas. Olen kuitenkin sitä mieltä, että aina pitää olla valmiina taistelemaan voitosta ja lähtöviivalla silmissä täytyy siintää voitto. Olipa odotukset mitä vain.

En minäkään näe siinä mitään ongelmaa. Totesin vain, että jos tavoitteena on voitto, niin hopea tai pronssi ei ole tavoitteen saavuttamista (= epäonnistumista, vaikkakaan ei kovin suurta). Se ei tarkoita sitä, etteikö siihen voisi olla tyytyväinen. Harva vain pystyy olemaan tyytyväinen epäonnistumiseen.

Muotoilen asian näin, että jos urheilija sijoittuu pronssille niin hänellä on tulevaisuudessa täydet mahdollisuudet kultaan. Siinä mielessä kullan asettaminen tavoitteeksi ei kai ole ollut väärin ennen kisaakaan. No jotta siinä seuraavassa kisassa tulee sitä kultaa niin jotain korjattavaahan siitä pronssisuorituksesta on löydyttävä. Jos siitä löytyy korjattavaa niin silloinhan se perimmäinen tavoite eli täydellinen suoritus ei ole toteutunut. Eli vaikka pronssi hyvä suoritus onkin niin ei siihen pitäisi täydellisen tyytyväinen ollakaan. Ei tosin pettynytkään.

 

[Lawless]

Koeta nyt ymmärtää, että kyse on asennoitumisesta ei siitä mikä on todellisuutta ja miten vauhdinjako ja muut suoritukselliset asiat pitää suorittaa.

Eli asenne on mielestäsi silloin kohdallaan, jos se on mahdollisimman kaukana todellisuudesta? Itsensä psyykkaaminen on tosin yksilöllistä, joten joillekin tuo epärealistisuus sopii varmasti ihan hyvin. Pääasia, että antaa kaikkensa, siitä ei tingitä.

Se, että hän ilmoittaa päässeensä tavoitteeseensa sijoituttuaan 15. herättää ainakin minussa epäilyksen, että kuinka korkealle hän olisi sijoittunut jos tavoite olisi ollut ylempänä.

En voi väittää, etteikö itsellänikin vastaavia epäilyksiä heräisi, mutta eikö ole positiivista, että voi jopa ylittää tavoitteensa, sen saavuttamisen lisäksi?

 

[Hemingway]

Ei sitä tarvitse ilmoittaa missään eikä elvistellä mediassa, että nyt muuten voitetaan. Riittää, että tekee itselleen selväksi, että nyt jos koskaan on se tilaisuus taistella voitosta.

Eivät urheilijat tyhmiä ole. Kyllä he tietävät, milloin on mahdollisuus taistella voitosta ja milloin ei. Omien mahdollisuuksien tiedostaminen taas on oleellista esimerkiksi vauhdinjaossa. Kun maratonharrastelija lähtee juoksemaan kesän ensimmäistä maratonia, hänen kannattaa suunnitella vauhdinjako omien kykyjensä eikä maailmanennätyksen mukaan. Ihan sama pätee huippu-urheiluun. Holmenin ei ole mitään järkeä juosta ensimmäistä kymmentä kilometriä huippujen mukana, jos hän tietää, että siitä seuraa romahdus ja keskeytys. Parhaaseen tulokseen pääsee, kun suunnittelee suorituksensa suhteessa omiin kykyihin eikä suhteessa parhaisiin.

Mäkihypyssä yliyrittäminen on yleistä. Jos hyppäjä päättää voittaa ja lataa ponnistukseen kaikkensa, niin hyvin todennäköisesti hyppy menee pieleen. Kun sen sijaan yrittää tehdä harjoitellun, rennon suorituksen, hyppy kantaa paljon pitemmälle, vaikka ei huippupituuksiin yltäisikään.

 

[Troy]

Ehkä tätä asiaa voisi verrata uralla etenemiseen. Jos vastavalmistunut kauppatietelijä X haluaa Nokian pääjohtajaksi, hänen ei kannata hakea tehtävään suoraan, vaan kerätä vähitellen kokemusta, opetella asioita ja kasvattaa kompetenssiaan ja vasta sen jälkeen pyrkiä suurille palleille. Onnistuneen lopputuloksen edellytyksenä on kehitys ja omien rajojen tiedostaminen, koska vain ne tunnistamalla voi kasvaa kohti parempaa.

Jos otetaan kiinni vielä tästä niin näkisin, että kun on päästy sinne olympialaisiin niin ollaan jo siellä Nokian pääjohtajan pallilla parhaiden joukossa. Silloin ei passaa enää treenailla ja kokeilla vaan laittaa täysi rähinä päälle. Olympialaiset on kerran neljässä vuodessa, joten parempi ottaa hetkestä kiinni ja antaa se paras suorituksensa eikä lähteä kasvattamaan kompetenssiaan.

 

[Mace]

Koeta nyt ymmärtää, että kyse on asennoitumisesta ei siitä mikä on todellisuutta ja miten vauhdinjako ja muut suoritukselliset asiat pitää suorittaa. Kyse on vaan itsensä psyykkaamisesta parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Sen, että asettaa itselleen tavoitteekseen voiton ei pitäisi muuttaa suoritusta muutoin kuin sillä tavalla, että urheilija antaa todellakin kaikkensa. Se, että hän ilmoittaa päässeensä tavoitteeseensa sijoituttuaan 15. herättää ainakin minussa epäilyksen, että kuinka korkealle hän olisi sijoittunut jos tavoite olisi ollut ylempänä.

Voi taivas sentään. Kaipaat siis tyhjää retoriikkaa ja itsensä pettämistä? Mitä järkeä on muka-tavoitella sellaista, jonka tietää itsekin mahdottomaksi? Itsensä psyykkaamista ei lainkaan edistä se, että asettaa täysin epärealistisen tavoitteen ja huomaa sen kerta toisensa jälkeen jääneen saavuttamatta. Todella hauska on kyllä tuo käsityksesi tavoitteen asettamisesta, aivan kuin se olisi jotain turhanpäiväistä liirumlaarumia, jolla ei ole mitään kosketusta todellisuuteen. Tietysti tavoitteen pitää olla kova, mutta silti edes jollain tasolla realistinen. Sinä taasen esität sitä, että urheilija valehtelee itselleen ja uskottelee, että kyllä minä tässä voittoa tavoittelen, vaikkei siihen ole minkäänlaista mahdollisuutta. Ei aikuinen ihminen ole niin tyhmä, että valehtelisi itselleen noin pahasti.

Riittää, että tekee itselleen selväksi, että nyt jos koskaan on se tilaisuus taistella voitosta.

Mutta kun kuveilemassasi tilanteessa tuota mahdolisuutta nimenomaan ei ole. Täysin epärealistisesti asetettua tavoitetta ei ole mahdollista saavuttaa, mikä taasen ei varmasti edistä millään tavalla urheilijan suoritusta. Sinulle tuo tavoitteen asettaminen tuntuu olevan jonkinlainen "automaatio", jossa ei oikeasti edes sitouduta siihen tavoitteeseen, vaan se ainoastaan muka-asetetaan, koska pitäähän tavoite aina olla. Tavoitteiden asettamisen idea on kuitenkin nimenomaan siinä, että onnistumisen myötä tavoite on mahdollista saavuttaa (eli kyse on ainakin jossain määrin realistisesta tavoitteesta, johon sitoudutaan oikeasti, ei retoriikan tasolla). Kirjoitustesi perusteella kehoittaisinkin, ettet enää jatkossa puhu tavoitteesta, vaan päiväunesta/unelmasta. Se kuvaa paljon paremmin tuota täysin epärealistista haihatteluasi, jolla ei ole mitään tekemistä huippu-urheilijan järkevän tavoitteen asettamisen kanssa.

 

[Troy]

Eivät urheilijat tyhmiä ole. Kyllä he tietävät, milloin on mahdollisuus taistella voitosta ja milloin ei. Omien mahdollisuuksien tiedostaminen taas on oleellista esimerkiksi vauhdinjaossa. Kun maratonharrastelija lähtee juoksemaan kesän ensimmäistä maratonia, hänen kannattaa suunnitella vauhdinjako omien kykyjensä eikä maailmanennätyksen mukaan. Ihan sama pätee huippu-urheiluun. Holmenin ei ole mitään järkeä juosta ensimmäistä kymmentä kilometriä huippujen mukana, jos hän tietää, että siitä seuraa romahdus ja keskeytys. Parhaaseen tulokseen pääsee, kun suunnittelee suorituksensa suhteessa omiin kykyihin eikä suhteessa parhaisiin.

No minähän olen tässä koko ajan toitottanut sitä, että tällä voittamaan lähtemisellä ei ole mitään tekemistä esim. vauhdinjaon kanssa. Urheilija lähtee tekemään parasta suoritustaan johon kuuluu optimaalinen, valmistautuminen, vauhdijako jne. Voittoon asennoituminen tarkoittaa sitä, että ei kisan aikana ala tyytymään yhtään vähempään mihin omat voimat riittävät. Ottaa itsestään kaiken irti ja todistaa ennenkaikkea itselleen, että ei olisi pystynyt yhtään parempaan.

Mäkihypyssä yliyrittäminen on yleistä. Jos hyppäjä päättää voittaa ja lataa ponnistukseen kaikkensa, niin hyvin todennäköisesti hyppy menee pieleen. Kun sen sijaan yrittää tehdä harjoitellun, rennon suorituksen, hyppy kantaa paljon pitemmälle, vaikka ei huippupituuksiin yltäisikään.

No tästäkin taisin tuolla aiemmin jo todeta, että esim. mäkihypyssä toisille varmasti sopii mahdollisimman paineeton ympäristö.

 

[Milhouse Nixon]

Continuous improvement incrementaalisilla parannuksilla on hylätty konfiguratiivisten kvanttihyppyjen toivossa.

Täältä tähän.

 

[Troy]

Voi taivas sentään. Kaipaat siis tyhjää retoriikkaa ja itsensä pettämistä? Mitä järkeä on muka-tavoitella sellaista, jonka tietää itsekin mahdottomaksi...

Jaahas. Mitenkähän tämän nyt selvittäisi niin, että sen muutkin ymmärtäisivät. Urheilijan primääritavoitehan on aina, olipa kyse harjoituksista tai kilpailusta, täydellinen suoritus. No urheilija lähtee tekemään sitä parasta mahdollista suoritusta ja höllää vasta kun voitto on varmistettu. Tässä siis se miksi minun mielestäni voitto on ainoa mahdollinen tavoite kun puhutaan sijoituksista. Hän ei siis tyydy mihinkään kuudenteen sijaan vaan tähtää kuudennella sijalla ollessaan viidenteen sijaan jne. niin kauan kunnes hän on piikkipaikalla ja ei höllää sielläkään ennenkuin on ylittänyt maaliviivan. Etukäteen voidaan esittää vaikka minkälaisia tavoitteita, mutta urheilijan tulisi lähteä tekemään aina vain parasta mahdollista suoritusta ja loppujen lopuksi tyytyä olemaan vain paras ja silloinkin parhaalla mahdollisella suorituksella.

Edit: Niin ja on ainakin minun urheilu-urallani (vaikkei se ihan olympiatasoa olekaan :)) toiminut olipa se sitten kuinka tyhjää retoriikkaa tahansa.