Mainos

U20 MM-kisat 2018–2019: Suomi

  • 222 593
  • 1 037
Tila
Viestiketju on suljettu.

IceWalker

Jäsen
Suosikkijoukkue
HJK, K-Kissat, PiTa
Näkisin kuitenkin yhtenä syynä myös kasvutarinan puutteen. Jos pelitapa on jo valmiiksi sisäistetty ja alkusarjapelit voitetaan poikkeuksetta, pelaajilla on vähemmän tuskailua ja sitä kautta vähemmän kasvuun potkivia tekijöitä turnauksen aikana. Yleensä juuri vastoinkäymiset herättävät ja vahvistavat joukkuetta. Voisi sanoa, että joukkue pääsee alkusarjassa liian helpolla, ja tuudittautuu alkusarjasta saatuun hyvän olon tunteeseen. Kun ratkaisupelit alkavat, joukkue ei olekaan henkisesti valmis siihen, että muutkin joukkueet nostavat tasoaan ja saavat pelitapansa toimimaan, eikä joukkue myöskään pysty kasvamaan yhteen joukkueena samaa vauhtia kuin ne maat, joiden pelaajilta on vaadittu hieman haastavampaa kasvuprosessia alkusarjassa.

Vuodesta 2013 tähän vuoteen Suomi on voittanut 3 mestaruutta ja pelannut neljä turnausta alle odotusarvojen (en tarkoita, että odotuksena olisi ollut aina mitali). Yhtä kaikki, Suomen tapa tuo mieleen Matti Heikkisen hiihdot. Usein alle odotuksien, mutta joskus huippusuoritus. Täydellistä on/ off-urheilua. Tämä kielii siitä, että huippusuoritus vaatii täydellistä onnistumista, myös joukkueena. En väitä, että tämä olisi kaikille yhteinen tapa menestymiseen.

Ruotsin tilastot ovat todella oudot U20-kisoissa. Ruotsin materiaali ei ollut koskaan huonoa (2008-19), mutta se ei kaikilta osin ole ollut pääkilpailijoiden (USA, Kanada, Venäjä, myöh. Suomi) veroista. Medelsvensson tekee keskiarvosuorituksen. Alkusarjassa hän pelaa vailla paineita tutulla pelitavalla ja voittoja tulee. Siitä hän saa päähänsä, että samaan tapaan jatketaan päätyyn saakka, 2012 se onnistuikin.

Jossakin tapauksessa varmaan kasvutarinan puute selittää jotakin: kuten tänä vuonna tuo selitys voisi olla aktuelli. Päästiin helpolla alkusarjassa, saatiin 4-0 johto USAa vastaan, menetettiin se ja kuitenkin voitettiin. Psykologisesti varmaan pelaajat alkoivat itsekin uskoa haltijatarkummiin, joka tuo voitot joka pelistä. Sveitsiä vastaan ei lainkaan latauduttu peliin, ajateltiin, että voitto tulee suuremmin yrittämättä. Ei tullut, tuli katastrofi. Toisissa tapauksissa materiaaliselitys toimii hyvin, kuten silloin kun Ruotsi on pelannut finaalissa ja hävinnyt paremmalleen. En usko, että yhdelläkään joukkueella olisi finaalissa asennevaikeuksia: jännittämistä toki, mutta sama vaiva on kummallakin puolella. Peli on varovaista.

Suomen kasvutarina voi toimia selityksena menestykselle, mutta on toisaalta ollut neljä epäonnistunutta kasvutarinaa. Vastoinkäymiset kasvattavat joukkuetta, mutta ne voivat viedä myös täydelliseen epäonnistumiseen. Syyt tähän löytynevät ehkä pukukopista: löytyykö johtajia, miten valmennus käsittelee painetilanteita. Onko joukossa ns. mätiä omenoita? Pelitapa on materiaalin jälkeen kaikkien selityksien pohjalla, mutta kun pelitapa on sisäistetty, löytyy muita kandidaatteja. Suomen menestys tänä vuonna kieli erittäin hyvästä asenteesta pelaamiseen, ei luovutettu, ei menetetty hermoja, pelikuri oli hyvää, vaikka esitykset voisivatkin ailahdella finaaleissa.

Summa summarum, hyvä materiaali on välttämätön ehto menestykselle, mutta riittäviin ehtoihin voi hyvin sisällyttää sisäistetyn pelitavan ja erilaiset psykologiset tekijät sekä kasvutarinan, joka yhdistelee edellämainittuja selityksiä.
 
Suosikkijoukkue
Broadstreet Bullies, Scott Stevens, Wendel Clark
Tuo oli samaan aikaan myös kiusallista. Tai en tiedä onko kiusallinen oikea termi kuvaamaan tuntojani, mutta jotain epämiellyttävää siinä oli. Miettikää nyt, isä näkee muutaman päivän ikäisen lapsensa ensimmäistä kertaa ja koko kansan todistaa tätä näytelmää.

Toisaalta pitää suhtautua asiaan positiivisesti: Lapsi oli ihan käypäinen olemaan Ahokkaan eikä suinkaan naapurin Mohammedin (viitaten siihen Leevi&Leavingsin biisiin). Ja toisekseen Ahokas oli ihan kirkkain silmin eikä "mennyt eteenpäin" kuten eräs T.Jutila muutama vuosi sitten eikä suorittanut koneesta tullessaan mitään P.Nurmisen ilmaveivejä.
 
Suosikkijoukkue
Broadstreet Bullies, Scott Stevens, Wendel Clark
Vuodesta 2013 tähän vuoteen Suomi on voittanut 3 mestaruutta ja pelannut neljä turnausta alle odotusarvojen (en tarkoita, että odotuksena olisi ollut aina mitali). Yhtä kaikki, Suomen tapa tuo mieleen Matti Heikkisen hiihdot. Usein alle odotuksien, mutta joskus huippusuoritus. Täydellistä on/ off-urheilua. Tämä kielii siitä, että huippusuoritus vaatii täydellistä onnistumista, myös joukkueena. En väitä, että tämä olisi kaikille yhteinen tapa menestymiseen.

Ruotsin tilastot ovat todella oudot U20-kisoissa. Ruotsin materiaali ei ollut koskaan huonoa (2008-19), mutta se ei kaikilta osin ole ollut pääkilpailijoiden (USA, Kanada, Venäjä, myöh. Suomi) veroista. Medelsvensson tekee keskiarvosuorituksen. Alkusarjassa hän pelaa vailla paineita tutulla pelitavalla ja voittoja tulee. Siitä hän saa päähänsä, että samaan tapaan jatketaan päätyyn saakka, 2012 se onnistuikin.

Jossakin tapauksessa varmaan kasvutarinan puute selittää jotakin: kuten tänä vuonna tuo selitys voisi olla aktuelli. Päästiin helpolla alkusarjassa, saatiin 4-0 johto USAa vastaan, menetettiin se ja kuitenkin voitettiin. Psykologisesti varmaan pelaajat alkoivat itsekin uskoa haltijatarkummiin, joka tuo voitot joka pelistä. Sveitsiä vastaan ei lainkaan latauduttu peliin, ajateltiin, että voitto tulee suuremmin yrittämättä. Ei tullut, tuli katastrofi. Toisissa tapauksissa materiaaliselitys toimii hyvin, kuten silloin kun Ruotsi on pelannut finaalissa ja hävinnyt paremmalleen. En usko, että yhdelläkään joukkueella olisi finaalissa asennevaikeuksia: jännittämistä toki, mutta sama vaiva on kummallakin puolella. Peli on varovaista.

Suomen kasvutarina voi toimia selityksena menestykselle, mutta on toisaalta ollut neljä epäonnistunutta kasvutarinaa. Vastoinkäymiset kasvattavat joukkuetta, mutta ne voivat viedä myös täydelliseen epäonnistumiseen. Syyt tähän löytynevät ehkä pukukopista: löytyykö johtajia, miten valmennus käsittelee painetilanteita. Onko joukossa ns. mätiä omenoita? Pelitapa on materiaalin jälkeen kaikkien selityksien pohjalla, mutta kun pelitapa on sisäistetty, löytyy muita kandidaatteja. Suomen menestys tänä vuonna kieli erittäin hyvästä asenteesta pelaamiseen, ei luovutettu, ei menetetty hermoja, pelikuri oli hyvää, vaikka esitykset voisivatkin ailahdella finaaleissa.

En usko oikeastaan hetkeäkään mihinkään "kasvutarinoihin". Ruotsia ja USA:ta vastaan alkusarjassa oli ehkä liikaa puristusta ja pakottamista. Mutta viimeistään Kanadapelin kahden älyttömän munkin kautta saatiin jatkopaikka ja hyvä flow päälle. Flown lisäksi joukkueen valmennusjohto oli kokolailla hyvin kartalla mitä menestyminen vaatii noin taktisesti ja pelaajamateriaalikin oli keskimääräisesti parempi kuin monena aikaisempana vuonna. Siitä huolimatta että Tolvanen pelasi odotuksiin nähden aivan vihkoon.
Tolvasen odotettiin olevan se jäätävä viimeistelijä, joka voittaisi mahdollisesti koko turnauksen pistepörssin ja MVP palkinnon ja VÄHINTÄÄN joukkueen sisäisen pistepörssin...
 

Salama44

Jäsen
Kyllä Suomen tasoitusmaalissa Kanadaa vastaan puolivälierissä vajaa minuutti ennen pelin loppua oli sama tunne kuin niillä kuuluisilla Ruotsin Hannu Hanhilla. Niin pienestä oli kiinni ettei Suomi olisi päässyt edes pelaamaan mitalista.
 

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Kyllä Suomen tasoitusmaalissa Kanadaa vastaan puolivälierissä vajaa minuutti ennen pelin loppua oli sama tunne kuin niillä kuuluisilla Ruotsin Hannu Hanhilla. Niin pienestä oli kiinni ettei Suomi olisi päässyt edes pelaamaan mitalista.

Tuskin kukaan on siitä eri mieltä, etteikö Suomi tuossa Kanada-ottelun lopussa ollut onnekas. Loppuhetken tasoitus usean pompun kautta, mailan katkeaminen kanukilta varmassa maalipaikassa ja Suomen voittomaali kanukin mailan varren kautta. Olihan siinä järjetöntä munkkia. Toisaalta taas mielestäni Suomi oli ainakin hieman epäonninen siinä mielessä, että kanukit johtivat peliä lopussa. Suomi peliä kuitenkin hallitsi.

Mutta pienestähän se oli kiinni, kuten nyt arvata saattoi Kanadaa vastaan pelattaessa. Heikko peli Ruotsia vastaan ja Luukkosen imuripäivä jenkkejä vastaan alkusarjassa olivat kääntyä kohtalokkaiksi. Onneksi tästä kuitenkin Suomi selvisi.
 

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
En usko oikeastaan hetkeäkään mihinkään "kasvutarinoihin". Ruotsia ja USA:ta vastaan alkusarjassa oli ehkä liikaa puristusta ja pakottamista. Mutta viimeistään Kanadapelin kahden älyttömän munkin kautta saatiin jatkopaikka ja hyvä flow päälle. Flown lisäksi joukkueen valmennusjohto oli kokolailla hyvin kartalla mitä menestyminen vaatii noin taktisesti ja pelaajamateriaalikin oli keskimääräisesti parempi kuin monena aikaisempana vuonna. Siitä huolimatta että Tolvanen pelasi odotuksiin nähden aivan vihkoon.
Tolvasen odotettiin olevan se jäätävä viimeistelijä, joka voittaisi mahdollisesti koko turnauksen pistepörssin ja MVP palkinnon ja VÄHINTÄÄN joukkueen sisäisen pistepörssin...

Minusta se "kasvutarina" kuvaa Suomen menestyneitä joukkueita oikein hyvin. Suomella on lähes poikkeuksetta pelitavallisesti kehno alku turnaukseen. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että joukkue saadaan lopullisesti kokoon vasta juuri ennen turnausta, alussa on jännitystä ja Suomen pelitapa, Meidän peli, vaatii pelaajilta "insinöörimäisempää" pelaamista kuin kilpailijoiden pelitavat. Siksi Suomen peli turnauksen alussa on kaukana valmiista, vähän kuin Bambi liukkailla jäillä.

Turnauksen edetessä peli tuppaa Suomella paranemaan kaikista joukkueista eniten. Pelitapa alkaa tulla enemmän selkäytimestä, jolloin yhteispeli paranee, mikä puolestaan johtaa ajoittain jopa jonkinlaiseen flow-tilaan. Lopulta Suomen peli on parantunut turnauksen edetessä dramaattisesti verrattuna vaikkapa Kanadaan tai Ruotsiin, joilla peli vaikuttaa varsin valmiilta heti alussa, mutta se ei kehity niin voimakkaasti.

Miksi sitten nuoret kuitenkin ovat sukeltaneet kolme kertaa kuuteen vuoteen? Ei ole pelattu täysimääräistä Meidän peliä, vaan on esimerkiksi kiskottu Rautakorven hyökkäyspään pelipaikattomuutta tai viime vuoden Ahokkaan pystysuunnan tuuppausta. Ja onhan siellä ollut ajasta jälkeenjäänyt Jortikkakin säheltämässä. Toisaalta nuorilla pelin taso myös Meidän pelin sisällä vaihtelee aikuisia enemmän, koska kyseinen pelitapa vaatii mielen viileyttä ja fiksuutta. Ja nuorilla muutenkin mielialat vaihtelevat enemmän äärimmäisyydestä toiseen.
 

PJ

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tulevat Mestarit
Minusta se "kasvutarina" kuvaa Suomen menestyneitä joukkueita oikein hyvin. Suomella on lähes poikkeuksetta pelitavallisesti kehno alku turnaukseen. Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, että joukkue saadaan lopullisesti kokoon vasta juuri ennen turnausta, alussa on jännitystä ja Suomen pelitapa,

Tästä on hyvä ottaa kiinni. Suomen pelitapa ja tapa pelata jääkiekkoa on erittäin vaativa. Erityisen vaativa suoritus on, kun yhdistetään hidas kontrolloitu lähtö, nopea tempoinen peli ja pieni kaukalo. Taktisesti helpommalla pääsee klassisella keskialue tukkoon-riisto-pitkä päätyyn-halukkaat perään tyylisellä pelillä. Rytmityksen löytäminen ei ollut helppoa mestareillekaan.

USAn viime vuosien menestystä selittää myös juniorien yhteispelaaminen joukkueissa. Tätä voimavaraa korostetaan liian vähän ja olen hieman pohtinut pitäisikö meidänkin kuitenkin hyvän leirityksen lisäksi pelata enemmän joukkueena tai jopa parina joukkueena. USA saa merkittävää etua tuosta yhteistyöstä, jossa he kokoavat kärjestä osan ikäluokkaa yhteiseen harjoitteluun. Lisäksi harjoittelua voidaan ohjata aivan toisella tavalla. Nykymallimme on kuitenkin parempi, jos seuroissa tehdään hyvää työtä. Ilokseni olenkin seurannut seuratyön kehitystä, jossa on otettu todella merkittäviä kehitysaskelia viime vuosina. Suomalainen juniorisarjakiekko on hyvällä tasolla, vaikka parannettavaa löytyy. Tämä voitto on myös tunnustus siihen suuntaan.

Ja vielä Jatkoajan pojille, kritiikki ilman sisältöä on vain tylsää. Kirjoittaja voi olla tarpeettoman ylikriitinen ja näin tehdä itsestään tahattomasti hölmön. Hyvän kirjoittajan ei täydy olla jatkuvasti etsimässä vain puutetta, se syö kirjoittelun jatkumoa, kun on vain kritiikissä kiinni. Paljon hyvääkin mahtui taas kirjoitteluun ja intohimo lajiin kuin lajiin on hyvä asia.
 

PJ

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tulevat Mestarit
Oivallinen suoritus. Hienoa, edelleen pölyn jo hieman laskeuduttua. Todellinen kasvutarina ja nousu Kanadan kokoisen kuilun partaalta mestaruuteen. Lämpimät onnittelut kaikille mestaruuteen vaikuttaneille. Tämä oli hieno tarina ja loppu oli kultainen.

Todellinen suomalaisen kiekon voittohan tämä on. Tuo ottelu kannattaa muistaa, jos joskus epäilee voiko oma joukkue nousta voittoon vaikeuksista ja voittavatko suomalaiset vai eivät kansana. Kyllä voi ja suomalaisethan aina lopulta tietysti voittavat :)

Hyvään tarinaan kuuluvat aina myös vaikeudet. Ensimmäinen Jenkkipeli oli aallon pohja ja oikeastaan ainut varsinaisesti heikko ottelu joukkueelta. Se peli hävittiin monella osa-alueella aivan pystyyn, myös huolestuttavasti taktisesti oltiin hankalan paikan edessä. Jenkkien prässipeli pienessä kaukalossa oli kisojen yksi kovimmista joukkuesuoritteista, aivan huikea pyöritys ja mieletön voima kaukalossa. Myös Jenkkien ylivoima oli erittäin korkealla tasolla, jopa vertailukelpoinen ammattimiesten peleihin. Kummatkin kovan selkeän tuloksellisen harjoittelun tuotetta. USA:n joukkue oli erittäin osaava ja hyvin treenattu, se lisäksi muodostui huippuyksilöistä.

Todella mestaruuden arvoista työtä ja nimenomaan työtä ennen peliä oli toisen sekä samalla ratkaisevan jenkkipelin selkeä voitto. Ottaen huomioon lähtökohdat nousu uuteen peliin oli oivallinen näyttö osaamisesta. Edelleen itse pelin sisällä johtoaseman takaisin ottaminen lopussa oli Mestarien työtä. Mahtava suoritus, upea hetki koko suomalaiselle kiekolle ja osa hienoa jatkumoamme. Tämä Joukkue lunasti paikkansa suomalaisessa kiekkohistoriassa. Kaikki siihen kuuluvat voivat olla terveesti ylpeitä todella kovasta suorituksesta.

Erityisesti Ahokkaan johtama valmennus- ja huoltoryhmä teki todella kovan tempun, unohtumattoman teon. Loistavat voitot kaikista kolmesta pudotuspeleistä oli hieno näyttö voimasta. Sekä Kanadan että USAn lyöminen pienessä kaukalossa oli etukäteen ottaen valtava vuori. Moni olisi palannut selittämään. Voittajat menivät vaikeuksien ohitse ja ylitse.

Tuosta kannattaa olla syystä ylpeä ja jatkaa juhlien jälkeen kovaa työtä, parannettavaa ja kehitettävääkin jäi vielä :)
 
Kyllähän Suomen mestaruus oli suureksi osaksi Rauman Lukon ansiota. Lehtisen huikea alkukausi pakotti Ukia treenaamaan kovempaa ja torjunaan paremmin, koska muutenhan Ahokkaalla olisi ollut joka syy laittaa Lehtinen maaliin, mutta hän ei unohtanut Ukia ihan syystäkään, koska Uki oli pelannut hyvin ja pelasi turnauksessa hyvin. Ilman Lehtisen tsemppaamista ja sitä ajatusta minkä Luukkonen tiesi turnauksen alussa takaraivossaan, että jos koppi ei tartu istuu katsomossa mokke jolta se tarttuu. Siksi Uki, joka on hyvä maalivahti torjui hyvin ja oli tärkeä pala maailmanmestaruudessa. Lehtisen hyvä alkukausi siis tieytyllä tavalla potki Ukia eteenpäin paremmaksi maalivahdiksi.

Ville Heinola pelasi loistavan turnauksen. Kun olen Juhani Tammismaisella näkökulmalla tätä asiaa katsonut niin Ville Heinolan 3-0 maali Slovakiaa vastaan saattoi vapauttaa Suomen peliä koko turnauksen kannalta. Lisäksi Heinolan loistosyöttö Lundelin maaliin Slovakia-pelissä avasi kakkoskentän ja esim Kaapo Kakon peliä. Kanada-peli oltaisiin hävitty ellei Heinola ei olisi loukkaantunut. Koska Heinola on joukkueensa parhaimpia puolustajia ja pukukopissa todella pidetty kaveri niin tämä toi jokaiselle pelaajalle aivosopukoihin ajatuksen "Vittu äijät me voitetaan tää Villen puolesta ja nyt jokaisen äijän täytyy antaa enemmän koska Ville on loukis. Nyt vittu Kanada kaatuu". Suomi siis voitti Kanadan ja tämä oli turnauksen käännekohta.

Myöskään kolmannen Lukko-pelaajan eli Linus Nymanin panosta ei voi häveksyä. Vaikka Nyman ei tehnyt maalia turnauksessa niin heitän tähän kysymyksen? Montako Eeli teki? Niin. Nolla. Linus Nymanin työpanos ja työmoraali teki ketjukavereista eli esim Kuparista ja Heponiemestä parempia pelaajia. Lisäksi kun Nyman pudotettiin 13.hyökkääjäksi tajusi jokainen hyökkääjä, että nyt pitää alkaa pelaamaan.

Ilman Rauman Lukkoa me emme olisi menneet torille! Kiitos Lassi, Ville ja Linus. Te olette tulevaisuus Suomi-kiekolle ja teidät muistetaan. Me ollaan maailmanmestareita! Kiitos Suomen muillekkin pelaajille turnauksesta. Suomi on maailmanmestari. Huhhuh kylmät väreet.
 

Peluuri

Jäsen
Suosikkijoukkue
JoKP
On pääosin sattumaa, että Ahokas on toki ansaitusti nyt juhlittu sankari ja oli vielä suurempi sattuma vuosi sitten, että Ahokas oli näiden samojen ylistäjien mielestä petturi ja luuseri. Tottakai vaaditaan laadukas joukkue, jotta voitaisiin edes suotuisan sattuman avulla voittaa. Pitäis kuitenkin sen verran ymmärtää, ettei valmentaja ole hyvä/ huono 1 ottelun( puolivälierä) lopputuloksen perusteella, kuten ns. "fanitason seuraajat" tuntuvat aina ajattelevan..Kanada, Suomi ja Usa olivat suunnilleen samantasoisia joukkueita ja uskoisin Suomen voittavan pitkässä juoksussa noin 2 turnausta 10-stä vastaavista kisoista.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Pitäis kuitenkin sen verran ymmärtää, ettei valmentaja ole hyvä/ huono 1 ottelun( puolivälierä) lopputuloksen perusteella, kuten ns. "fanitason seuraajat" tuntuvat aina ajattelevan.
Tässä hetkisessä maailmassa, jossa kaikki pitää saada nyt ja on hankalampaa katsoa asioita laajemmassa perspektiivissä tai miltä, vaikka peli näyttää sen tuloksen takana, niin en usko että tälläiseen ymmärrykseen laajemmissa aloissa tullaan ihan heti pääsemään.

Täytyy samaan syssyyn todeta, että niinhän olin itsekin jo mielessäni pyörittämässä ajatuksia että Ahokas on pahasti epäonnistunut jos ei tällä superlahjakkaalla -99 ikäluokalla pääse kummallakaan kerralla mitalipeleihin.

Itse pelihän oli jo alkusarjassa paljon paremman näköistä kuin viime kisoissa, mutta ei se kauheasti ihan loppujen lopuksi auta yksittäisen valmentajan kohdalla jos tulos ei seuraa perässä. Siitä tämä huippu-urheilu on vähän raakaa ja kieroakin, että lopulta yksi polvisuojista kimmonnut kiekko muuttaa kaiken ihan päälaelleen. Todennäköisesti vaikuttaa tästä vielä pitkän matkaa positiivisesti Ahokkaan uraankin. Ihan kuin Hannu Aravirtakin on sanonut että hänen uralleen ihan ratkaiseva käännekohta oli Naganon Olympialaisten puolivälierävoitto Ruotsista.

P. Sihvoslaisessa ajattelumaailmassa ei minusta jotenkin suostuta näkemään sitä, että tätä "fanitason seuraajien" katsontakulmaa kuitenkin jossain määrin pitää tässä nykyisessä huippu-urheilubisneksessä kunnioittaa, koska he ovat loppuviimenään se suuri massa joka maksaa leijonanosan kaikesta siitä rahasta, jolla tätä palettia pyöritetään lähtien valmentajien ja pelaajien palkoista.
 

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
On pääosin sattumaa, että Ahokas on toki ansaitusti nyt juhlittu sankari ja oli vielä suurempi sattuma vuosi sitten, että Ahokas oli näiden samojen ylistäjien mielestä petturi ja luuseri. Tottakai vaaditaan laadukas joukkue, jotta voitaisiin edes suotuisan sattuman avulla voittaa. Pitäis kuitenkin sen verran ymmärtää, ettei valmentaja ole hyvä/ huono 1 ottelun( puolivälierä) lopputuloksen perusteella, kuten ns. "fanitason seuraajat" tuntuvat aina ajattelevan..Kanada, Suomi ja Usa olivat suunnilleen samantasoisia joukkueita ja uskoisin Suomen voittavan pitkässä juoksussa noin 2 turnausta 10-stä vastaavista kisoista.

Minustakin liikaa valmentajia syötetään susille tai ylistetään yksittäisten lopputulosten perusteella. Mutta toisaalta on myös fakta, että viime vuonna Suomi pelasi heikolla pelitavalla ja tänä vuonna paremmalla. Tällä kertaa lopputulos seurasi parantunutta pelitapaa, mutta toki puolivälierätappio tänäkin vuonna oli lähellä.

Se on fakta, että Ahokas muokkasi pelitapaa vuodessa erittäin paljon parempaan suuntaan. Siitä kunnia hänelle. Vuoden takaisia kisoja se ei silti pelasta, niissä Ahokas valmennusryhmineen alisuoritti ihan riippumatta tuloksesta. Molempina vuosina Suomella oli materiaali, jolla kulta oli realistinen saavutus.

Mutta siis. Valmennusta on fiksuinta arvioida pelkän lopputuloksen sijasta sen mukaan miltä peli näytti. Heikon lopputuloksen voi antaa anteeksi, jos syy on huonossa onnessa kuin että isoin syy on valmennuksen heikkoudessa.
 

IceWalker

Jäsen
Suosikkijoukkue
HJK, K-Kissat, PiTa
On pääosin sattumaa, että Ahokas on toki ansaitusti nyt juhlittu sankari ja oli vielä suurempi sattuma vuosi sitten, että Ahokas oli näiden samojen ylistäjien mielestä petturi ja luuseri. Tottakai vaaditaan laadukas joukkue, jotta voitaisiin edes suotuisan sattuman avulla voittaa. Pitäis kuitenkin sen verran ymmärtää, ettei valmentaja ole hyvä/ huono 1 ottelun( puolivälierä) lopputuloksen perusteella, kuten ns. "fanitason seuraajat" tuntuvat aina ajattelevan..Kanada, Suomi ja Usa olivat suunnilleen samantasoisia joukkueita ja uskoisin Suomen voittavan pitkässä juoksussa noin 2 turnausta 10-stä vastaavista kisoista.

Koska Ahokas on osa sankaritarinaa, hän ei ole voinut epäonnistua aikaisemmin. Ja koska hän on sankari, kaikki häntä joskus kritisoineet ovat fanitasoa. Kuolematonta logiikkaa.

Mutta miten olisi näin. Ahokas itse ymmärtää epäonnistuneensa viime kisoissa. Seurauksena tästä, hän jälleen itse kertoo muuttaneensa pelikirjaansa ja tiimiinkin tuli isoja muutoksia.
Nyt on edessä looginen ongelma: miten kiistää sankarin itse itsestään antama selvitys (löytyy esim. Ylen urheilusta) .Nuorten Leijonien päävalmentajalla on käsissään poikkeuksellisen lahjakas ikäluokka – Jussi Ahokas sytytti joukkueensa maailmanmestariksi

Toinen asia liittyy itse pelitapahtumiin. Viime kisoissa Suomi kompuroi totutusti alkusarjassa ja peli oli aika kehnoa. Mutta voitaisiin toki argumentoida, että näin kävi tänäkin vuonna. Vaan ongelmana oli tuo puolivälierävastustaja.

Varmaan syvä asiantuntijan kurkkuäänikin myöntää, että vastustajassa oli eroa: viime vuonna Tshekki, tänä vuonna Kanada. Kanadaa vastaan Suomi pelasi hyvän matsin tuhlaten myös maalipaikkoja, joten voitto oli ihan ansaittu, jos nyt ansiosta kannattaa tulosurheilussa puhua. Viime vuonnakin Suomi tuhlasi maalipaikkoja, vaan vastassa oli tosiaan Tshekki, joka konttasi oikein urakalla finaaleissa. Ei mitään palaa niissä,

Tällainen fanitason seuraaja tekee aika mieluusti johtopäätöksen, että eipä Suomellakaan viime vuonna olisi ollut finaaleissa mitään mahdollisuuksia. Peli oli kuraa, maalipaikoista ei tehty maaleja ja maalivahtipelikin oli keskinkertaista. Ja ilmeisesti Ahokaskin kuuluu fanitasolle, koska hän itse henkilökohtaisesti teki suuria muutoksia pelitapaansa.

Varmasti Ahokasta olisi kritisoitu hävityn kanadamatsin jälkeenkin, mutta suuremman pettymyksen tunteen vähennettyä moni olisi kuitenkin todennut, että Suomen peli oli parempaa tänä vuonna.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Tila
Viestiketju on suljettu.
Ylös