Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Saija Tarkin paita kohosi Raksilan hallin kattoon tunteikkaassa seremoniassaLue lisää »
-
Liiga-kierros: Tappara käveli Sportin yli – kirvesrintojen debytantti osui välittömästiLue lisää »
-
Loukkaantumisista kärsinyt Ville Heinola palaa NHL-kaukaloonLue lisää »
-
MTV: Kärppien Victor Berglund lähti Suomesta – etsii uutta seuraaLue lisää »
-
Ilveksen ja Ässien entinen maalivahti Kristian Antila, 44, on poissaLue lisää »
-
Patrik Laineen paluu NHL-kaukaloihin lähestyy − lupauksia herättävä tieto Canadiens-harjoituksistaLue lisää »
TV-sarjaketju
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 333 006
- 10 257
Täällä ei vissiin vielä ole ollut juttua typerästi suomennetusta, mutta hienosta saksalaissarjasta Lupausten linnake (Das Haus der Träume).
Kyseessähän on ylistetyn Babylon berlin -sarjan tuotantoyhtiön uusi Berliiniin sijoittuva, 20- ja 30-luvuille ajoittuva draamasarja. Tässä sarjassa keskitytään lähinnä ihmissuhteisiin ja parisuhteisiin, mikä sopi minulle mainiosti. (Babylon berlinissä viehätti eniten juuri ajankuva, dekkaritarina ei kiinnostanut juurikaan).
Hienosti toteutettu ajankuva antoi tällekin sarjalle upeat puitteet. Kakkoskaudella tuotiin mukaan natsismin nousua, ja sen vaikutusta ihmisten, erityisesti juutalaisten, arkeen. Harmillisesti sarja päättyi toiseen tuotantokauteen. Tätä olisi katsonut enemmänkin. Vaikka kaipa siitä on annettava pisteitä, että sarja maltetaan päättää ajoissa.
Suosittelen lämpimästi.
areena.yle.fi
Kyseessähän on ylistetyn Babylon berlin -sarjan tuotantoyhtiön uusi Berliiniin sijoittuva, 20- ja 30-luvuille ajoittuva draamasarja. Tässä sarjassa keskitytään lähinnä ihmissuhteisiin ja parisuhteisiin, mikä sopi minulle mainiosti. (Babylon berlinissä viehätti eniten juuri ajankuva, dekkaritarina ei kiinnostanut juurikaan).
Hienosti toteutettu ajankuva antoi tällekin sarjalle upeat puitteet. Kakkoskaudella tuotiin mukaan natsismin nousua, ja sen vaikutusta ihmisten, erityisesti juutalaisten, arkeen. Harmillisesti sarja päättyi toiseen tuotantokauteen. Tätä olisi katsonut enemmänkin. Vaikka kaipa siitä on annettava pisteitä, että sarja maltetaan päättää ajoissa.
Suosittelen lämpimästi.
Lupausten linnake
Babylon Berliinin tuottajien uusi sarja perustuu todellisen Jonass-tavaratalon tarinaan. 1920-luvun Berliinissä avattava tavaratalo on lupaus jostakin paremmasta niin omistajilleen, asiakkaille kuin työntekijöille. Kimaltelevan julkisivun takana käydään kuitenkin armotonta selviytymistaistelua...
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Kylä mää tästä kirjotin kun tää alko YLE:llä.. Ja uudestaan kun toinen kausi alko...
Toinen kausi oli mielenkiintoisempi, kuin ensimmäinen, jossa imo mentiin pelkkien ihmissuhteiden kiemuroihin, vaikka olisi ollut ammenettavissa WWI muistoista vaikka mitä draamaa. Samoin Jazz tanssikohtaukset jäi kauaksi sitä, mitä Babylon Berlinin huikeat cabarekohtaukset oli
2. kauden natsit antaa aitoa vaaran tunnetta ja henkilötkin toimi jotenkin paremmin.
Katsomisen arvonen sarja toki, Areenassahan tuo
Pahoittelen, oletinkin kyllä, että sinä jos joku tästä olisi kirjoittanut. Yritin itse asiassa jopa Google-haulla tarkistaa, että onko jo kirjoitettu, mutta varmaankin huonosti hain.
Itse pidin myös ekasta kaudesta kovasti, mutta olen samaa mieltä, että toinen oli vielä parempi. Loistosarja, hieman puskista oikeastaan.
Babylon Berliinissä oli toki se ikoninen tanssikohtaus loistavine biiseineen. Ja yleisesti se dekadenssi sekä sotatraumat jne. Mutta minun yksinkertaiseen makuuni oli vähän liikaa se pääjuoni, jossa en pysynyt kärryillä ollenkaan. Piti lopuksi ihan käydä lukemassa, että mikä tässä nyt oli se juttu. Ymmärrän kyllä, että ns. oma vika, kun en jaksa tuollaisia juonikuvioita. Hieno sarja sekin joka tapauksessa.
Hyvin sanottu. Itselläni oli tismalleen sama juttu, Babylon Berlinin ajankuva oli todella maukas, hienosti tehty, upea se hehkutettu cabaree tanssikohtaus. Mutta, meni täälläkin yli hilseen ja ote herpaantui koko sarjaan jossain 2. kauden puolivälissä.
Ehkä itsekin olen niin yksinkertainen jätkä että elän mieluummin tunteella hetkessä enkä jaksa illalla väsyneenä sohvalla miettiä liikaa. Kiitoksia vinkistä tämä Lupausten linnake lähtee katseluun.
Lohdullista kuulla, etten ole ainoa yksinkertainen! (Hymiö)
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Tehranin 3 kausi julkistetiin vasta helmikuussa, kuvaukset kaiket Ateenan liepeillä on alotettu, ensvuoteen mennee...
Senaattori
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Tappara
Kävi klassisesti, eli alettiin vaimon kanssa katsomaan Areenasta norjalaista Exit sarjaa. Jäätiin koukkuun ja oltiin viisi jaksoa katsottu kun sarja poistui Areenan valikoimasta.. Nopealla googletuksella en löytänyt sarjaa mistään suoratoistopalvelusta, mutta jos sattuikin menemään minulta ohitse niin tietääkö joku mistä löytyisi?
Kotimaisesta Koskinen-rikossarjasta alkavat kai ensi viikolla uudet jaksot paukutella, joten sen kunniaksi katsoin molemmat tämän mennessä ilmestyneet kaudet luikauksella tuossa männäviikolla. Sarjaa oli kehuttu minulle moneltakin taholta, elikkä se oli päätynyt muutenkin paisuneelle ”must watch” -listalleni jo jokunen tovi sitten. Aikaisemmin en ole kovin paljoa rikossarjoja katsellutkaan – Dexterin bingetin joskus takavuosina parin viikon spurtilla, ja kotimaisesta tarjonnasta vuosituhannen alkupuolen Kylmäverisesti sinun -sarja ja uudempi Roba ovat minulle hyvinkin tuttuja. Noista suomalaissarjoista Roba on viehättänyt erityisesti kohtalaisella realistisuudellaan ja ”Kylmärit” puolestaan dramaattisilla kuvioillaan, jotka toki rokottavat sitten sitä uskottavuuspuolta jonkin verran. Rikoskirjoja on myös tullut toisinaan luettua, ihan perus- Agatha Christiestä lähtien, eli semmoisella dekkarikokemuksella tämän Koskisen parissa aloitin.
Noista edellä mainituista verrokeista Koskinen muistuttaa ehkä Kylmäreitä eniten – molemmissa kun on episodimainen esitystapa ja niissä käsitellään aina yksi keissi per jaksokokonaisuus, mutta rinnalla kuljetetaan jatkuvasti etenevänä sivupolkuna päähenkilön privaattiongelmien kuvaamista. Keissit ovat Koskisessakin turhan ylidramaattisia täyttääkseen realismin vaatimukset, mutta tokihan tällaisessa keissikeskeisessä sarjassa ihan tavallisten alamaailman välienselvittelyjen ja käsistä karanneiden parisuhde- tai känniriitojen käsitteleminen tuntuisikin tylsältä, jos sellaista ylenmäärin olisi. On tämä kuitenkin vaikkapa Kylmäreihin verrattuna hivenen realistisempi noiden tapausten laadun osalta, sillä joissakin jaksoissa on nähty esim. suht tavanomaisia apteekki- ja kultasepänliikeryöstöjäkin. Sarjamurhaajia puolestaan on kyllä epätavallisen paljon ainakin suhteutettuna tapahtumaympäristöön, sillä Suomessa sellaiset ovat käsittääkseni oikeasti varsin harvassa. Jonkinlaista lisäautenttisuutta tuo kuitenkin se, että poliisiasemalla hääräilee Koskisessa enemmän tyyppejä kuin Kylmäreissä, jossa koko laitoksella kaudella vaikutti seikkailevan ihan vain pari hassua työntekijää ainakin viimeisellä kaudella. Toisaalta itse nimihenkilö Koskisen toiminta on paikoitellen aivan uskomatonta holtittomine siviilien vaarantamisineen ja sarjan juonenkäänteet ovat muutenkin välillä epärealistisia. Jaksoissa on useimmiten monia eri juonenlankoja, jotka tuntuvat aluksi aivan irrallisilta mutta punoutuvat loppua kohden väkisin väännetysti toisiinsa kuin ihmeen kaupalla. Järkevämpää olisi vaikka jättää juonenlangat levälleen, sillä sellaiset hämmästyttävät yhteensattumat vasta käyvätkin ärsyttämään yhtenään esiintyessään.
Huonointa Koskisessa on ajoittaisen epäuskottavuuden lisäksi se, että siinä ei ole pahemmin mitään uutta edes minun mielestäni, vaikken tämäntyyppisten sarjojen erikoisasiantuntija olekaan. Suoranaisia kliseitäkin esiintyy – vaikkapa ongelmat esimiehen kanssa, perheongelmat töiden takia ja päähenkilö on tietysti keissien suhteen ainoana oikeilla jäljillä muiden vastaväitteistä huolimatta... Kaikki nuo ovat niin puhkiolevia kuvioita, että melkein jokaisessa tuntemassani dekkarikirjassa ja -sarjassa moista on tullut vastaan. En tosin välttämättä osaa eksaktisti sanoa, mitä uutta olisin tähän kaivannut, mutta minäpä en olekaan käsikirjoittaja. Lisäksi minusta vaikutti siltä, että Pekin ja oikeuslääkärin hahmot oli suorastaan plagioitu Kylmäreistä, jossa päähenkilön sidekick ja uhrien kropat avannut lääkäri olivat hyvinkin samasta puusta veistettyjä kuin nuo edellä mainitut. Sen sijaan ainakin minulle olivat uutta päähenkilön eli Kossun kipuilut komisarion ammattiin pakollisina kuuluvien paperitöiden ja häntä itseään enemmän kiinnostavan kenttätyön välillä, mutta ne unohdettiin miltei heti.
Melkeinpä parasta Koskisessa on kerronnan psykologinen syvyys niin päähenkilön, muiden poliisien kuin rikollishahmojenkin osalta. Työn tiimoilta koetut väkivaltaiset välikohtaukset vaikuttavat etenkin Koskisen mutta välillä myös muiden poliisihahmojen psyykeen uskottavalla tavalla. Pidän erityisesti Koskisen ja hänen terapeuttinsa kohtaamisista, sillä niiden avulla saadaan kätevästi valotettua päähenkilön mielenmaisemaa. Koskisen vapaa-aikaa kuvataan juuri sopivasti; ei niin paljon, että sarjan fokus katoaisi, mutta sen verran että keskushahmon henkilökuvaa saadaan syvennettyä myös yksityiselämän osalta, joskin työnarkomania varjostaa kyllä alati hänen muuta elämäänsäkin. Itse rikollisetkin tuntuvat joskus jopa inhimillisiltä, kun heillä saattaa olla rötöksilleen muitakin motiiveja kuin ihan puhdas pahuus tai ahneus. Tämä onkin tärkeää, sillä Koskisessa casen syyllinen on usein tiedossa alusta alkaen, jolloin kyseisen hahmon olisi hyvä kyetä herättämään myös sympatiaa, jotta katsoja jaksaa seurailla hänen toimiaan. Toki sarjassa tulee usein vastaan myös ihan rehellisesti ”tavallista mulkumpia ihmisiä” (kuten se oikeuslääkäri kuvaili erään tapauksen syyllistä). Kossun työkaverit puolestaan ovat aika karikatyyrimäisiä hahmoja – Lundelinin henkilökuva rakentuu lähinnä riippuvuuden ympärille, Pekin ja Kaation määrittävät ominaisuudet taas ovat Tinderin käyttö ja Ilveksen fanittaminen. Ainakin nuo kaksi viimeksi mainittua ovat enemmän kuin irrelevantteja piirteitä.
Kerronnan syvyyden lisäksi muuta hyvää sarjassa on, että siinä on yleisesti ottaenkin jatkuvuus kunnossa, eikä aikaisempia tapahtumia unohdeta eteenpäin mentäessä. Suomalaiseksi sarjaksi se on myös yllättävänkin näyttävä. Tampere on näemmä kaunis kaupunki ainakin ilmakuvissa. Taustalla välillä kuuluvat radiojuonnot tuovat lisäksi yllättävänkin paljon autenttisuutta.
Kaikkein parasta Koskisessa on kuitenkin itse pääosan esittäjä. Muita suorituksia en ole Eero Aholta muistaakseni nähnytkään, mutta ainakin tässä roolityössään hänestä oikein tihkuu vähäeleistä karismaa ja eläytymiset osuvat tarkasti nappiin; huudot kajahtavat erityisen komeasti. Muutoin tätäkin sarjaa vaivaa monien kotimaisten tuotantojen helmasynti eli näyttelijämateriaalin epätasaisuus. Koskisen työkavereiden näyttelijät (Pertti Sveholmia lukuun ottamatta) ovat nimittäin aika kömpelöitä. Tärkeintä toki onkin, että päähahmon esittäjä loistaa, vrt. Kylmäreissä taas oli sivuosissa Leena Uotilan ja Antti Reinin kaltaista laatunäyttelijää, mutta itse pääosan esittäjä Ville Virtanen oli pökkelö. Koskisessa sen sijaan pääroolin vetäjän briljanttius riittää kompensoimaan muiden keskinkertaisuutta. Dialogi oli itse asiassa ekoissa jaksoissa muutenkin hiukan väkinäisen oloista, ei siis vain statistinäyttelijöiden näyttelyn vaan ihan käsikirjoituksenkin tasolla. Sarjan edetessä dialogiin liittyviä kökköyksiä ei enää niinkään ole pistänyt silmään, tai siis korvaan. Lienenkö vain tottunut vai onkohan oikeasti tapahtunut jotakin kehitystä siinä suhteessa.
Molemmat tähän mennessä ilmestyneet kaudet koostuivat viidestä kahden jakson kokonaisuudesta, eli yhteensä 10 jaksosta per kausi. Ruodin seuraavaksi vielä yksittäisiä jaksoja tarkemmin, mutta kuitenkin sen verran yleisluontoisesti, että spoiler-tageja ei tarvittane. Kannattaa toki jättää lukeminen väliin, jos sarjan katsominen on vasta suunnitteilla eikä halua tietää jaksoista yhtään mitään etupeltoon.
1. kausi:
Raadonsyöjän alku huimine takaa-ajoineen oli mielestäni turhan hätäinen. Ketä kiinnostaa jonkin tuommoisen säntäilyn lopputulos ennen kuin on esitelty edes hahmoja tai mistä on ylipäätään kyse. Meinasin itse asiassa lopettaa katsomisen siihen paikkaan, mutta onneksi sentään en, sillä itse case oli kyllä kiinnostava. Suljetun paikan mysteerit toimivat imho aina. Jakson loppu oli vaikuttava ja yllättäväkin.
Siimamies-jaksokokonaisuuden keissi oli ihan jännittävä – sellainen uhkaavuuden tuntu onnistuttiin saavuttamaan, vaikkei case sinänsä ollut kovin yllätyksellinen – mutta enemmän tässä kiinnostivat edellisen tapauksen jälkipyykit. Ne oli hyvin toteutettu.
Pudotuspelissä esitetty ryöstökuvio oli oikeastaan aika tavanomainen, mikä olikin sarjan realistisuuden kannalta positiivista. Sivujuonena nähtiin mielisairaalaan sijoittuva hämäräperäisten tapahtumien sarja, joka oli varsin jännittävä ja onnistui yllättämäänkin aika tavalla.
Hukan enkelit oli mielestäni kauden heikoin jaksokokonaisuus, koska juonenkuljetus oli paikoitellen väkisin väännettyä ja realistisuus muutenkin hukassa. Parikin kertaa kävi esimerkiksi niin, että virkavallan tai terveydenhuollon edustajat vain tuijottivat tumput suorina ilman yritystäkään elvyttää, kun joku heitti lusikat nurkkaan heidän edessään. Eri keissien yhteenpunoutuminen ja Koskisen päättelyketjut olivat myös aika väkinäisiä, eivätkä surmatöiden motiivitkaan kaikilta osin vakuuttaneet.
Piripolkka oli myös kauden heikointa antia, koska itseäni eivät nuo huumehommat oikein kiinnosta ainakaan tv-sarjoissa (no eivät toki oikeassa elämässäkään sen kummemmin) ja juoni tuntui hiukan epäloogiselta ja rönsyilevältä. Vika saattoi toki olla telkkariruudun tällä puolenkin, niin kuin se aika usein on, mutta joka tapauksessa meinasin tipahdella kärryiltä. Syyllisen tai syyllisten motiivit eivät taaskaan täysin vakuuttaneet. Jakson loppu oli raflaava, vaikka ehkä hieman liiankin överi.
Yhteenveto kaudesta: etenkin ensimmäiset kolme jaksokokonaisuutta olivat täyttä rautaa, loput kaksi hiukan heikompaa, mutta vahva oli kausi ja hyvin pyörähti sarja käyntiin. Keissit olivat suht monipuolisia, vaikkakin neljännen jaksokokonaisuuden keissi oli hiukan kopio kolmannen tapahtumista. Sarjan katsomista ei voinut kauden lopetuksen jälkeen mitenkään olla jatkamatta.
Kausi 2:
Toisen kauden ensimmäinen jaksokokonaisuus Vilpittömässä mielessä olisi minun mielestäni voinut jatkua ykköskauden huimasta lopetuksesta suoraan ilman aikahyppyä, ainakaan noin pitkää sellaista. Hieman turhauttavaa joutua nyt seurailemaan joitakin ihan sekundaarisilta vaikuttavia juonikuvioita, kun lähinnä ne aikaisempien tapahtumien jälkipyykit olisivat kiinnostaneet. Jakson keissi taikka siis keissit sisälsivät myös jälleen turhan monta erillistä lankaa, jotka punoutuivat kuin ihmeen kaupalla toisiinsa. Toki kokonaisuus jäisi sekavaksi, jos mitään aasinsiltoja ei muodostettaisi, mutta ei tuommoinen väkisin väännetty juonenpunontakaan ole mistään kotoisin. Kaiken kukkuraksi Koskinen pääsi ratkaisun jäljille varsin epäuskottavan sattuman ja epäuskottavan älynväläyksen perusteella. Eli siinä mielessä vähän heikko jakso, mutta edellisen kauden tapahtumien jälkipuinnit oli kyllä psykologisessa mielessä hyvin toteutettu, vaikka niitä olisi siis voinut olla enemmänkin.
Viha on paha vieras oli taas sellainen suljetun paikan mysteeri, jotka toimivat aina mielestäni ihan hyvin. Siinä tosin toistettiin tiettyä monista aikaisemmistakin jaksoista tuttua sapluunaa, joka ei mielestäni ihan kaikkein uskottavimmasta päästä ole. Onnistuin myös arvaamaan syyllisen aikaisemmin kuin poliisihahmot, vaikka katsoin jaksoa puolinukuksissa. Mitään suurempia juoniaukkoja en tässä jaksossa havainnut, joten siitä plussaa.
Hiirileikki puolestaan sisälsi taas epäuskottavaa tapahtumien toisiinsa yhdistämistä. Sinänsä nuo keissit olivat ihan realistisia – kyllä moista oikeastikin voi käydä, ei siinä mitään – mutta poliisit onnistuivat linkittämään sinänsä ihan eri puusta veistettyjä caseja epäuskottavan älykkäällä tavalla toisiinsa.
Sana sanaa vastaan: Taas vaihteeksi erilliset keissit kudottiin toisiinsa epäuskottavalla tavalla. Tosin itse asiassa tapahtumien taustalta paljastunut yhteys oli kyllä sinänsä ihan luonteva, mutta poliisit pääsivät sen jäljille naurettavan väkisin väännetysti vain erään asianosaisen ruumiinrakenteeseen perusteella. Sentään tuon älynvälyksen saaneen poliisin työkaveritkin ihmettelivät hänen ajatuksenjuoksuaan. Loppu oli ihan ookoo, sillä en onnistunut arvaamaan syyllistä ennalta vaan retkahdin hämyyn. Oli myös yllättävää, että ihan kaikkien sivujuonten väliltä yhteyttä ei löytynytkään, vaan eräs paljastui omaksi keissikseen.
Suurta pahaa vaikutti aluksi loogiselta jaksolta, mutta sitten väkisin väännetty yhteys nitoikin tämän kertaisen tapauksen erääseen aikaisempaan caseen – minkä poliisit taas salamyhkäisesti tajusivat, vaikkei mikään päällisin puolin viitannut sellaiseen. Ilman tuota epäuskottavaa twistiä jakso olisi ollut paljon parempi. Sinänsä ihan kiva, että pyritään rakentamaan sarjaan laajempaakin draaman kaarta, mutta ei näin. Jakson loppui yltyi varsin melodramaattiseksi ja melkoiseen cliffhangeriin jäätiin.
Yhteenveto: Ihan hyvä kausi, mutta mielestäni kuitenkin ensimmäistä heikompi, sillä epäuskottavia juonenkäänteitä tuli nyt bongailtua enemmän. Mikään jakso ei erottunut erityisesti muita parempana tai huonompana. Jos jokin jakso pitäisi kuitenkin välttämättä nostaa erikseen esille, niin suosikkini oli varmaan Suurta pahaa ihan vain dramaattisuutensa takia, vaikkei juonenkuljetus luontevaa ollutkaan.
Loppukaneetiksi mainittakoon, että hyvää sarjassa on siis ollut erityisesti psykologinen uskottavuus, visuaalinen näyttävyys ja pääosan esittäjä, huonoa taas erityisesti epäuskottavat juonet, tavanomainen rikosviihteen sapluuna, paperiset sivuhahmot ja kököt näyttelijät. Vähän enemmän kun saisi etenkin uskottavuutta juonikuvoihin, niin ei olisi juurikaan valitettavaa.
Noista edellä mainituista verrokeista Koskinen muistuttaa ehkä Kylmäreitä eniten – molemmissa kun on episodimainen esitystapa ja niissä käsitellään aina yksi keissi per jaksokokonaisuus, mutta rinnalla kuljetetaan jatkuvasti etenevänä sivupolkuna päähenkilön privaattiongelmien kuvaamista. Keissit ovat Koskisessakin turhan ylidramaattisia täyttääkseen realismin vaatimukset, mutta tokihan tällaisessa keissikeskeisessä sarjassa ihan tavallisten alamaailman välienselvittelyjen ja käsistä karanneiden parisuhde- tai känniriitojen käsitteleminen tuntuisikin tylsältä, jos sellaista ylenmäärin olisi. On tämä kuitenkin vaikkapa Kylmäreihin verrattuna hivenen realistisempi noiden tapausten laadun osalta, sillä joissakin jaksoissa on nähty esim. suht tavanomaisia apteekki- ja kultasepänliikeryöstöjäkin. Sarjamurhaajia puolestaan on kyllä epätavallisen paljon ainakin suhteutettuna tapahtumaympäristöön, sillä Suomessa sellaiset ovat käsittääkseni oikeasti varsin harvassa. Jonkinlaista lisäautenttisuutta tuo kuitenkin se, että poliisiasemalla hääräilee Koskisessa enemmän tyyppejä kuin Kylmäreissä, jossa koko laitoksella kaudella vaikutti seikkailevan ihan vain pari hassua työntekijää ainakin viimeisellä kaudella. Toisaalta itse nimihenkilö Koskisen toiminta on paikoitellen aivan uskomatonta holtittomine siviilien vaarantamisineen ja sarjan juonenkäänteet ovat muutenkin välillä epärealistisia. Jaksoissa on useimmiten monia eri juonenlankoja, jotka tuntuvat aluksi aivan irrallisilta mutta punoutuvat loppua kohden väkisin väännetysti toisiinsa kuin ihmeen kaupalla. Järkevämpää olisi vaikka jättää juonenlangat levälleen, sillä sellaiset hämmästyttävät yhteensattumat vasta käyvätkin ärsyttämään yhtenään esiintyessään.
Huonointa Koskisessa on ajoittaisen epäuskottavuuden lisäksi se, että siinä ei ole pahemmin mitään uutta edes minun mielestäni, vaikken tämäntyyppisten sarjojen erikoisasiantuntija olekaan. Suoranaisia kliseitäkin esiintyy – vaikkapa ongelmat esimiehen kanssa, perheongelmat töiden takia ja päähenkilö on tietysti keissien suhteen ainoana oikeilla jäljillä muiden vastaväitteistä huolimatta... Kaikki nuo ovat niin puhkiolevia kuvioita, että melkein jokaisessa tuntemassani dekkarikirjassa ja -sarjassa moista on tullut vastaan. En tosin välttämättä osaa eksaktisti sanoa, mitä uutta olisin tähän kaivannut, mutta minäpä en olekaan käsikirjoittaja. Lisäksi minusta vaikutti siltä, että Pekin ja oikeuslääkärin hahmot oli suorastaan plagioitu Kylmäreistä, jossa päähenkilön sidekick ja uhrien kropat avannut lääkäri olivat hyvinkin samasta puusta veistettyjä kuin nuo edellä mainitut. Sen sijaan ainakin minulle olivat uutta päähenkilön eli Kossun kipuilut komisarion ammattiin pakollisina kuuluvien paperitöiden ja häntä itseään enemmän kiinnostavan kenttätyön välillä, mutta ne unohdettiin miltei heti.
Melkeinpä parasta Koskisessa on kerronnan psykologinen syvyys niin päähenkilön, muiden poliisien kuin rikollishahmojenkin osalta. Työn tiimoilta koetut väkivaltaiset välikohtaukset vaikuttavat etenkin Koskisen mutta välillä myös muiden poliisihahmojen psyykeen uskottavalla tavalla. Pidän erityisesti Koskisen ja hänen terapeuttinsa kohtaamisista, sillä niiden avulla saadaan kätevästi valotettua päähenkilön mielenmaisemaa. Koskisen vapaa-aikaa kuvataan juuri sopivasti; ei niin paljon, että sarjan fokus katoaisi, mutta sen verran että keskushahmon henkilökuvaa saadaan syvennettyä myös yksityiselämän osalta, joskin työnarkomania varjostaa kyllä alati hänen muuta elämäänsäkin. Itse rikollisetkin tuntuvat joskus jopa inhimillisiltä, kun heillä saattaa olla rötöksilleen muitakin motiiveja kuin ihan puhdas pahuus tai ahneus. Tämä onkin tärkeää, sillä Koskisessa casen syyllinen on usein tiedossa alusta alkaen, jolloin kyseisen hahmon olisi hyvä kyetä herättämään myös sympatiaa, jotta katsoja jaksaa seurailla hänen toimiaan. Toki sarjassa tulee usein vastaan myös ihan rehellisesti ”tavallista mulkumpia ihmisiä” (kuten se oikeuslääkäri kuvaili erään tapauksen syyllistä). Kossun työkaverit puolestaan ovat aika karikatyyrimäisiä hahmoja – Lundelinin henkilökuva rakentuu lähinnä riippuvuuden ympärille, Pekin ja Kaation määrittävät ominaisuudet taas ovat Tinderin käyttö ja Ilveksen fanittaminen. Ainakin nuo kaksi viimeksi mainittua ovat enemmän kuin irrelevantteja piirteitä.
Kerronnan syvyyden lisäksi muuta hyvää sarjassa on, että siinä on yleisesti ottaenkin jatkuvuus kunnossa, eikä aikaisempia tapahtumia unohdeta eteenpäin mentäessä. Suomalaiseksi sarjaksi se on myös yllättävänkin näyttävä. Tampere on näemmä kaunis kaupunki ainakin ilmakuvissa. Taustalla välillä kuuluvat radiojuonnot tuovat lisäksi yllättävänkin paljon autenttisuutta.
Kaikkein parasta Koskisessa on kuitenkin itse pääosan esittäjä. Muita suorituksia en ole Eero Aholta muistaakseni nähnytkään, mutta ainakin tässä roolityössään hänestä oikein tihkuu vähäeleistä karismaa ja eläytymiset osuvat tarkasti nappiin; huudot kajahtavat erityisen komeasti. Muutoin tätäkin sarjaa vaivaa monien kotimaisten tuotantojen helmasynti eli näyttelijämateriaalin epätasaisuus. Koskisen työkavereiden näyttelijät (Pertti Sveholmia lukuun ottamatta) ovat nimittäin aika kömpelöitä. Tärkeintä toki onkin, että päähahmon esittäjä loistaa, vrt. Kylmäreissä taas oli sivuosissa Leena Uotilan ja Antti Reinin kaltaista laatunäyttelijää, mutta itse pääosan esittäjä Ville Virtanen oli pökkelö. Koskisessa sen sijaan pääroolin vetäjän briljanttius riittää kompensoimaan muiden keskinkertaisuutta. Dialogi oli itse asiassa ekoissa jaksoissa muutenkin hiukan väkinäisen oloista, ei siis vain statistinäyttelijöiden näyttelyn vaan ihan käsikirjoituksenkin tasolla. Sarjan edetessä dialogiin liittyviä kökköyksiä ei enää niinkään ole pistänyt silmään, tai siis korvaan. Lienenkö vain tottunut vai onkohan oikeasti tapahtunut jotakin kehitystä siinä suhteessa.
Molemmat tähän mennessä ilmestyneet kaudet koostuivat viidestä kahden jakson kokonaisuudesta, eli yhteensä 10 jaksosta per kausi. Ruodin seuraavaksi vielä yksittäisiä jaksoja tarkemmin, mutta kuitenkin sen verran yleisluontoisesti, että spoiler-tageja ei tarvittane. Kannattaa toki jättää lukeminen väliin, jos sarjan katsominen on vasta suunnitteilla eikä halua tietää jaksoista yhtään mitään etupeltoon.
1. kausi:
Raadonsyöjän alku huimine takaa-ajoineen oli mielestäni turhan hätäinen. Ketä kiinnostaa jonkin tuommoisen säntäilyn lopputulos ennen kuin on esitelty edes hahmoja tai mistä on ylipäätään kyse. Meinasin itse asiassa lopettaa katsomisen siihen paikkaan, mutta onneksi sentään en, sillä itse case oli kyllä kiinnostava. Suljetun paikan mysteerit toimivat imho aina. Jakson loppu oli vaikuttava ja yllättäväkin.
Siimamies-jaksokokonaisuuden keissi oli ihan jännittävä – sellainen uhkaavuuden tuntu onnistuttiin saavuttamaan, vaikkei case sinänsä ollut kovin yllätyksellinen – mutta enemmän tässä kiinnostivat edellisen tapauksen jälkipyykit. Ne oli hyvin toteutettu.
Pudotuspelissä esitetty ryöstökuvio oli oikeastaan aika tavanomainen, mikä olikin sarjan realistisuuden kannalta positiivista. Sivujuonena nähtiin mielisairaalaan sijoittuva hämäräperäisten tapahtumien sarja, joka oli varsin jännittävä ja onnistui yllättämäänkin aika tavalla.
Hukan enkelit oli mielestäni kauden heikoin jaksokokonaisuus, koska juonenkuljetus oli paikoitellen väkisin väännettyä ja realistisuus muutenkin hukassa. Parikin kertaa kävi esimerkiksi niin, että virkavallan tai terveydenhuollon edustajat vain tuijottivat tumput suorina ilman yritystäkään elvyttää, kun joku heitti lusikat nurkkaan heidän edessään. Eri keissien yhteenpunoutuminen ja Koskisen päättelyketjut olivat myös aika väkinäisiä, eivätkä surmatöiden motiivitkaan kaikilta osin vakuuttaneet.
Piripolkka oli myös kauden heikointa antia, koska itseäni eivät nuo huumehommat oikein kiinnosta ainakaan tv-sarjoissa (no eivät toki oikeassa elämässäkään sen kummemmin) ja juoni tuntui hiukan epäloogiselta ja rönsyilevältä. Vika saattoi toki olla telkkariruudun tällä puolenkin, niin kuin se aika usein on, mutta joka tapauksessa meinasin tipahdella kärryiltä. Syyllisen tai syyllisten motiivit eivät taaskaan täysin vakuuttaneet. Jakson loppu oli raflaava, vaikka ehkä hieman liiankin överi.
Yhteenveto kaudesta: etenkin ensimmäiset kolme jaksokokonaisuutta olivat täyttä rautaa, loput kaksi hiukan heikompaa, mutta vahva oli kausi ja hyvin pyörähti sarja käyntiin. Keissit olivat suht monipuolisia, vaikkakin neljännen jaksokokonaisuuden keissi oli hiukan kopio kolmannen tapahtumista. Sarjan katsomista ei voinut kauden lopetuksen jälkeen mitenkään olla jatkamatta.
Kausi 2:
Toisen kauden ensimmäinen jaksokokonaisuus Vilpittömässä mielessä olisi minun mielestäni voinut jatkua ykköskauden huimasta lopetuksesta suoraan ilman aikahyppyä, ainakaan noin pitkää sellaista. Hieman turhauttavaa joutua nyt seurailemaan joitakin ihan sekundaarisilta vaikuttavia juonikuvioita, kun lähinnä ne aikaisempien tapahtumien jälkipyykit olisivat kiinnostaneet. Jakson keissi taikka siis keissit sisälsivät myös jälleen turhan monta erillistä lankaa, jotka punoutuivat kuin ihmeen kaupalla toisiinsa. Toki kokonaisuus jäisi sekavaksi, jos mitään aasinsiltoja ei muodostettaisi, mutta ei tuommoinen väkisin väännetty juonenpunontakaan ole mistään kotoisin. Kaiken kukkuraksi Koskinen pääsi ratkaisun jäljille varsin epäuskottavan sattuman ja epäuskottavan älynväläyksen perusteella. Eli siinä mielessä vähän heikko jakso, mutta edellisen kauden tapahtumien jälkipuinnit oli kyllä psykologisessa mielessä hyvin toteutettu, vaikka niitä olisi siis voinut olla enemmänkin.
Viha on paha vieras oli taas sellainen suljetun paikan mysteeri, jotka toimivat aina mielestäni ihan hyvin. Siinä tosin toistettiin tiettyä monista aikaisemmistakin jaksoista tuttua sapluunaa, joka ei mielestäni ihan kaikkein uskottavimmasta päästä ole. Onnistuin myös arvaamaan syyllisen aikaisemmin kuin poliisihahmot, vaikka katsoin jaksoa puolinukuksissa. Mitään suurempia juoniaukkoja en tässä jaksossa havainnut, joten siitä plussaa.
Hiirileikki puolestaan sisälsi taas epäuskottavaa tapahtumien toisiinsa yhdistämistä. Sinänsä nuo keissit olivat ihan realistisia – kyllä moista oikeastikin voi käydä, ei siinä mitään – mutta poliisit onnistuivat linkittämään sinänsä ihan eri puusta veistettyjä caseja epäuskottavan älykkäällä tavalla toisiinsa.
Sana sanaa vastaan: Taas vaihteeksi erilliset keissit kudottiin toisiinsa epäuskottavalla tavalla. Tosin itse asiassa tapahtumien taustalta paljastunut yhteys oli kyllä sinänsä ihan luonteva, mutta poliisit pääsivät sen jäljille naurettavan väkisin väännetysti vain erään asianosaisen ruumiinrakenteeseen perusteella. Sentään tuon älynvälyksen saaneen poliisin työkaveritkin ihmettelivät hänen ajatuksenjuoksuaan. Loppu oli ihan ookoo, sillä en onnistunut arvaamaan syyllistä ennalta vaan retkahdin hämyyn. Oli myös yllättävää, että ihan kaikkien sivujuonten väliltä yhteyttä ei löytynytkään, vaan eräs paljastui omaksi keissikseen.
Suurta pahaa vaikutti aluksi loogiselta jaksolta, mutta sitten väkisin väännetty yhteys nitoikin tämän kertaisen tapauksen erääseen aikaisempaan caseen – minkä poliisit taas salamyhkäisesti tajusivat, vaikkei mikään päällisin puolin viitannut sellaiseen. Ilman tuota epäuskottavaa twistiä jakso olisi ollut paljon parempi. Sinänsä ihan kiva, että pyritään rakentamaan sarjaan laajempaakin draaman kaarta, mutta ei näin. Jakson loppui yltyi varsin melodramaattiseksi ja melkoiseen cliffhangeriin jäätiin.
Yhteenveto: Ihan hyvä kausi, mutta mielestäni kuitenkin ensimmäistä heikompi, sillä epäuskottavia juonenkäänteitä tuli nyt bongailtua enemmän. Mikään jakso ei erottunut erityisesti muita parempana tai huonompana. Jos jokin jakso pitäisi kuitenkin välttämättä nostaa erikseen esille, niin suosikkini oli varmaan Suurta pahaa ihan vain dramaattisuutensa takia, vaikkei juonenkuljetus luontevaa ollutkaan.
Loppukaneetiksi mainittakoon, että hyvää sarjassa on siis ollut erityisesti psykologinen uskottavuus, visuaalinen näyttävyys ja pääosan esittäjä, huonoa taas erityisesti epäuskottavat juonet, tavanomainen rikosviihteen sapluuna, paperiset sivuhahmot ja kököt näyttelijät. Vähän enemmän kun saisi etenkin uskottavuutta juonikuvoihin, niin ei olisi juurikaan valitettavaa.
Viimeksi muokattu:
Justwatch-palvelu on näissä kätevä. Tosin juuri tässä tapauksessa siitäkään ei ole apua, sillä ykkös- tai kakkoskautta ei ole senkään mukaan striimattavissa tai edes vuokrattavissa mistään palvelusta.
Kuopionkukko
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- KalPa, Red Wings, ManU, Kups
Näyttäis tulleen samantien takaisin?
Oletteko katsoneet tuota The Americans-sarjaa? Mulla on toinen kausi lähes valmiina, jotenkin tuntuu että homma polkee hieman paikallaan ja toistaa jossain määrin itseään. Mukavaa katseltavaa kuitenkin ja eiköhän nämä kaikki jaksot tule käytyä läpi.
Oli mun mielestä ihan hyvä loppuun asti. Suosittelen. Toki jos se ei toisella kaudella vielä nappaa, niin voi olla, että ei vaan ole sinun sarja...
LikainenLegenda
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- KeuPa HT
Itselleni tämä oli sellainen sarja, josta olisin halunnut tykätä, mutta ei vain lähtenyt itselleni missään vaiheessa, vaikka loppuun saakka tämän taistelinkin. Viimeiset kaudet tuntuivat aika puurolta. Laatusarja toki, mutta ei itseäni varten.
Knoppitietoa maailman parhaasta tv sarjasta.
KITT ”kuolee” tai tuhoutuu 4 kertaa Knight Rider kausien aikana. Arkkivihollinen KARR ei siinä koskaan onnistu, mutta hirviörekka Goliath kerran.
Ikimuistoisin kohtaus näistä on S03E14 kun kauhakuormaaja työntää KITTn happoaltaaseen. Koskettavin kohtaus koskaan ja missään.
Season 4 alussa, joka itsellä juuri ruudussa, KITT korjataan myös kuntoon, mutta ei vakuuta kun joku teinijengi sen toimittaa. RC tulee mukaan kuvioihin samalla.
Edit: RC3 tietysti, Peter Parros näyttelijä.
KITT ”kuolee” tai tuhoutuu 4 kertaa Knight Rider kausien aikana. Arkkivihollinen KARR ei siinä koskaan onnistu, mutta hirviörekka Goliath kerran.
Ikimuistoisin kohtaus näistä on S03E14 kun kauhakuormaaja työntää KITTn happoaltaaseen. Koskettavin kohtaus koskaan ja missään.
Season 4 alussa, joka itsellä juuri ruudussa, KITT korjataan myös kuntoon, mutta ei vakuuta kun joku teinijengi sen toimittaa. RC tulee mukaan kuvioihin samalla.
Edit: RC3 tietysti, Peter Parros näyttelijä.
Viimeksi muokattu:
Lisää knoppitietoa (ja osittain jopa samoja tietoja) Ritari Ässästä tarjoaa myös mitä mainion sivistävä kappale Wikirockilta.
Sain nyt päätökseen tuon oman ''Must watch'' listan The Shieldin. Oli kyllä laadukas sarja alusta loppuun, vaikka kausia oli seitsemän. Piti hyvin otteessaan. Nyt sitten tyhjiötä täyttämään seuraavalla sarjalla.
Justified olisi seuraavana ohjelmistossa. Käsittääkseni menee jollain tavalla tuohon samaan kategoriaan, joten ehkäpä tämä voisi minulle sopia.
E: Viaplay näyttää molemmat.
Justified olisi seuraavana ohjelmistossa. Käsittääkseni menee jollain tavalla tuohon samaan kategoriaan, joten ehkäpä tämä voisi minulle sopia.
E: Viaplay näyttää molemmat.
Viimeksi muokattu:
Pitäsi raportoida tämä, tälläistä paskaa ja huonoa huumoria Knight Riderista. Biisistä siis puhun, faktaahan siinä kuitenkin ”lauletaan”.
E: Tässä vielä linkki kyseiseen kohtaukseen, ei ole naurun asia.
Viimeksi muokattu:
Kauko Viisas
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- JYP
Yksi pieni pyyntö teille keskustelijoille.
Kun kehutte tai haukutte jotain sarjaa, niin kerrotteko myös palveluntarjoajan (Areena, Netflix, HBO,CMore... mitä näitä nyt on) missä se on katsottavissa?
Tiedän, että on olemassa mm. Google -hakupalvelu, mutta helpottaisitte yksinkertaisen ihmisen arkea kovin.
Kiitos!
Kake
Kun kehutte tai haukutte jotain sarjaa, niin kerrotteko myös palveluntarjoajan (Areena, Netflix, HBO,CMore... mitä näitä nyt on) missä se on katsottavissa?
Tiedän, että on olemassa mm. Google -hakupalvelu, mutta helpottaisitte yksinkertaisen ihmisen arkea kovin.
Kiitos!
Kake
MrTriangle
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Pelicans
Sarjoja tuli kulutettua joskus ihan liikaa. Alkuvuonna vaihdoin ne elokuviin, kunnes nyt löysin yhden sarjan jolle ehdottomasti halusin antaa mahdollisuuden.
Leffoja katsellessa huomasin, että Koreastahan pukataan aivan priimaa maailmalle. Ehkä se vähän yllätti, vaikkakin jotkit espanjalaiset sarjat sekä elokuvat saivatkin tajuamaan että katselun arvoista tavaraa voi löytyä muualtakin kuin jenkeistä. Nyt kun on rohkaistunut katsomaan enemmän muualta maailmalta tulevaa tuotantoa, niin Yhdysvalloista peräisin olevat kuvat meinaavat jopa aiheuttaa vastenmielisen reaktion – niin laadukasta settiä on muualta löytynyt. Kun uutisissa tuli vastaan juttu siitä miten Netflix aikoo työntää Etelä-Koreaan ns. läjäpäin rahaa, päätin että nyt on annettava korealaiselle sarjallekin mahdollisuus.
Tai no, olinhan minä Squid Gamen aiemmin nähnyt ja olihan se hyvä sarja. Nyt käynnistin kuudentoista jakson pätkän, The Gloryn. Viisi jaksoa takana ja onhan tämä vain ihan perhanan hyvää settiä. En ole Korean suunnalta vielä yhtään huonoa liikkuvaa kuvaa nähnyt, en leffan tai sarjan muodossa. Suosittelen lämpimästi muitakin antamaan mahdollisuuden.
Leffoja katsellessa huomasin, että Koreastahan pukataan aivan priimaa maailmalle. Ehkä se vähän yllätti, vaikkakin jotkit espanjalaiset sarjat sekä elokuvat saivatkin tajuamaan että katselun arvoista tavaraa voi löytyä muualtakin kuin jenkeistä. Nyt kun on rohkaistunut katsomaan enemmän muualta maailmalta tulevaa tuotantoa, niin Yhdysvalloista peräisin olevat kuvat meinaavat jopa aiheuttaa vastenmielisen reaktion – niin laadukasta settiä on muualta löytynyt. Kun uutisissa tuli vastaan juttu siitä miten Netflix aikoo työntää Etelä-Koreaan ns. läjäpäin rahaa, päätin että nyt on annettava korealaiselle sarjallekin mahdollisuus.
Tai no, olinhan minä Squid Gamen aiemmin nähnyt ja olihan se hyvä sarja. Nyt käynnistin kuudentoista jakson pätkän, The Gloryn. Viisi jaksoa takana ja onhan tämä vain ihan perhanan hyvää settiä. En ole Korean suunnalta vielä yhtään huonoa liikkuvaa kuvaa nähnyt, en leffan tai sarjan muodossa. Suosittelen lämpimästi muitakin antamaan mahdollisuuden.
Tuo Areenan Blue Lights (Belfastin poliisit) on kyllä niin taattua brittilaatua ettei tosikaan. En ole ikinä tajunnut sitä Nordic Noirin hehkutusta verrattuna siihen tapaan millä briteissä on about aina osattu yhdistää arkirealismi ja loistavasti rakennetut toimintakohtaukset toisiinsa. Tai vaikka joku Happy Valley - ei ehkä mitään elämää suurempaa, mutta käsikirjoitukset ja näyttelijäsuoritukset ovat yksinkertaisesti ihan häkellyttävällä tasolla. Homma vain osataan siellä.
Viimeksi muokattu:
raisionjoki
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS
Kompastuin puolivahingossa HBO:lla muutaman vuoden takaiseen I know this much is true-minisarjaan, jossa Mark Ruffalo vetää pääosaroolit erään perheen molempina kaksosina. Ekan jakson jälkeen meinasi jäädä kesken, mutta loppujen lopuksi oli kaikessa kurjuudessaan ja masentavuudessaan yllättävän koskettava. Ruffalo pokkasi näköjään sekä Golden Globen ja Emmyn tuosta tuplaroolista ja mielestäni ihan ansaitusti.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Apple+ Panchico
Täällä ketjussa jossain mun suositus aiemmin, mutta siis Panchico on korealainen historiallinen draama, joka perustuu amerikkalaisen Min Jin Leen bestselleriin.
Sarja kertoo vuodesta 1910 vuoteen 1989 korealaisen perheen tarinan, jossa keskeisin hahmo on Sunja, joka kasvaa fiksusta tytöstä viisaaksi vanhukseksi. Nuorena aikuisena Sunjaa esittää Minha Kim ja vanhana Oscar-voittaja Youn Yuh-jungin. Autenttisuutta lisää se, että sarjassa puhutaan koreaa, japania ja englantia ja kielimuurit ovat todellisia.
Tarinaa kerrotaan eri aikatasoilla ja tarina vie mukanaan ja on monikerroksisuudessaan hemmetin hyvä. Ja samlla oppii paljon Korean ja Japanin suhteesta sekä historiasta.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy