TV-sarjaketju

  • 2 318 860
  • 10 193

ace

Jäsen
En vielä halua Star Wars ketjuun mennä ettei tuli spoilereita luettua. Ensimmäinen jakso The Book of Boba Fettiä katsottuna ja onhan se nannaa. Boba Fett on aina ollut oma suosikkihahmo ja Jedin Paluun jälkeen toivoin että selvisi Sarlaccin kidasta, sitten pelkäsin ettei selviämistä selitetä mitenkään.

Vähän vielä ristiriitaiset fiilikset siitä, että tykkäsin miten Boba oli aina mystinen, vähäpuheinen hahmo, jonka kasvoja ei koskaan näytetty. Katsotaan miten fiilikset muuttuu sarjan edetessä.
 

torreira#11

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Arsenal
Disneylta tuli vihdoin katsottua tämä jenkkejen opioidikriisistä kertova Dopesick. Todella hieno, synkkä ja surullinenkin sarja, joka pistää taas miettimään näiden lääkefirmojen puuhia ja motiiveja. Mielestäni viime vuoden paras sarja. Michael Keaton tekee loistavan roolisuorituksen, mistä taisi Golden Globenkin voittaa. Koko muukin näyttelijäkaarti tekee priimaa työtä.
 

Teresa

Jäsen
Viime aikoina on tullut katseltua intensiivisesti amerikkalaista sairaalasarjaa Teho-osastoa (alkuperäiseltä nimeltään ER:ää). Olen periaatteessa muutenkin lääkärisarjojen ystävä, mutta jostakin syystä minulla on niistä sellainen ennakko-oletus, että useimmat ovat lähinnä vain ihmissuhdehuttua sairaalaympäristöön sijoitettuna. Johtunee osaltaan siitä, että ensimmäinen seuraamani sairaalasarja eli suomalainen ysärihelmi Ihmeidentekijät oli juuri sellainen. Sittemmin olen löytänyt muutamia ihan laadukkaitakin kyseisen genren edustajia – kirkkaimpana helmenä varmaan Housen. Siitä vain on jo kaikki kaudet moneen kertaan katsottuna, joten olen alkanut erityisesti männä viikkoina laajentaa tonttiani enemmän tuonne ER:n suuntaan. Olen kyllä katsellut sarjaa aiemminkin ajoittain, mutta koen päässeeni vasta nyt kunnolla sisälle sen maailmaan. Kausiahan tuossa riittää enemmän kuin omiksi tarpeiksi (15 noita taisi yhteensä olla) ja ennestään minulla oli niistä ainoastaan kuusi takana.

Teho-osaston pariin siirtyminen tuntui melkoiselta kulttuurishokilta Housen jälkeen. Onhan ER toki paljon realistisempi, mutta toisaalta jaksot tuntuvat väistämättä sekavilta kokonaisuuksilta, kun niiden puitteissa käsiteltäviä potilaskeissejä on niin monta. Sellaista autenttista hektisen päivystyspoliklinikan tuntuahan siinä on varmasti tavoiteltu ja onnistuneesti saavutettukin, mutta itseäni tuollainen nopeatempoinen ja ylimalkainen meno ei viehätä niin paljon kuin rauhanomaisempi ja perusteellisempi asioihin paneutuminen. Tässä sarjassa potilaiden määrä korvaakin pitkälti laadun ja he jäävät enimmäkseen varsin etäisiksi, kun taas Housesta heistäkin muodostuu ihan kunnon sivuhahmoja persoonallisuuksineen ja henkilöhistorioineen. Toki ER:ssäkin annetaan välillä joillekin potilaille normaalia isompaa roolia ja heihin pääsee sitten jollakin tasolla tutustumaankin, mutta harvemmin siellä kuitenkaan mitään unohtumattomia persoonia tulee vastaan.

Käsiteltävät tapaukset ovat myös turhan mielikuvituksettomia siinä mielessä, että mitään tavallista harvinaisempia sairauksia ei tule oikein koskaan vastaan ja muutenkin diagnoosi on yleensä heti alussa selvä. Toki Housessa taas onkin epäuskottavaa, että miltei joka jaksossa oireiden taustalta paljastuu jokin äärimmäisen harvinainen postimerkkitauti, mutta ER:ssä sellaisia tai muutenkaan diagnostiikaltaan epäselviä keissejä ei esiinny juuri lainkaan. Ei päästä tekemään sellaista mielenkiintoista salapoliisintyötä House-tyyliin. Ehkä juuri edellä mainituista syistä Teho-osaston keissit tuntuvat myös välillä toistavan itseään ja tulee hetkittäin sellainen olo, että onhan tämä nyt nähty jo tuhat kertaa. Ripottelemalla harvinaissairauksia ja muuten vain kimurantteja tautitapauksia mausteeksi olisi saatu vähän vaihtelua touhuun.

Silti pidän kyllä ER:stäkin paljon ja joskus jopa enemmän kuin Housesta – molemmilla on paikkansa. Vaikka ER:ssä läpikäydään potilastapauksia hurjaan tahtiin, niin henkilöiden yksityiselämän kiemurat ja hahmonkehitys etenevät rauhallisemmin ja muutenkin luontevammin kuin Housessa. Tehiksessä kun ei pyritäkään runnomaan jokaista jaksoa omaksi itsenäiseksi tarinakseen, vaan se on enemmän sellainen jatkuvajuoninen sarja. Toisinaan tuossa jatkuvuudessa tosin esiintyy omituisia katkoksia, kun jotakin tärkeää saatetaan jättää pitkäksi aikaa unholaan tai jopa kokonaan käsittelemättä. Ensin vaikkapa kuvattiin monessa perättäisessä jaksossa Abbyn suhdetta hänen psyykkisesti sairaaseen veljeensä, sitten veli teki yhtäkkisen katoamistempun ja Abby unohti hänet tuosta noin vain… kunnes veli palasi usean jakson kuluttua yllättäen kuvaan mukaan ja tuota juonikuviota jatkettiin muina miehinä aivan kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Eräs hahmo puolestaan syyllistyi rikollispotilaan tahalliseen surmaamiseen, tai tarkemmin sanottuna elvyttämättä jättämiseen, eikä tätä käsitelty jälkeenpäin oikein mitenkään. Toki kyseinen potilas oli ollut ihan pesunkestävä mulkvisti ja puukotellut muistaakseni aiemmin sairaalan henkilökuntaakin, mutta olisi silti luullut sille hänet eliminoineelle lääkärille koituvan edes hieman omantunnontuskia tai vaikkapa jotain kurinpitotoimia. Joskus hahmojen välille virinneet romanssitkin unohdetaan alkusoidinmenojen jälkeen liki tykkänään (esim. Carter ja Susan), mutta se on toisaalta ymmärrettävää, kun tämä on kuitenkin ensisijaisesti sairaalasarja eikä mikään parisuhdedraama.

Hahmojen yksityisasiat limittyvätkin yleensä sujuvasti sairaalamaailmaan – olivat kyseessä sitten ihmissuhdekuviot tai henkilöiden sisäiset kriisit ja kehitystarinat. Kyllähän sarjassa välillä esiintyy niitä perinteisiä parisuhdekärhämiä ja kolmiodraamojakin (tai jopa neliödraamoja, kuten Carter + Susan + Abby + Kovac), mutta useimmiten hahmojen väliset konfliktit liittyvät esimerkiksi johonkin tiettyyn potilaskeissiin tai ylipäätään erilaisiin tyyleihin harjoittaa lääketiedettä. Taannoin katsomallani 9. kaudella erityisesti lääkäriharjoittelija Pratt ajautuu vähän väliä tukkanuottasille niin opiskelutovereidensa kuin ohjaavien lääkäreidenkin kanssa, sillä hän yliarvioi jatkuvasti omat kykynsä ja toisaalta suhtautuu muihin niin kuin nämä olisivat epäpäteviä tumpuloita. Neuvoja hän ei suostu vastaanottamaan koskaan keneltäkään, ei kokeneemmiltakaan. Hän saattaa vaikkapa laiminlyödä anamneesin ottamisen kokonaan, koska luulee muutenkin tietävänsä ihan vain perstuntumalta oikean diagnoosin, tai päätyä avaamaan elvytystilanteessa omin päin potilaan rintakehän, vaikkei ole vielä edes käynyt kirurgian kurssia.

Erityisen hyvin sarjassa on kuvattu lääkäreiden kokema epävarmuus jonkin tekemänsä töppäyksen jälkeen tai ihan vain lääketieteen yleisen haastavuuden edessä. Esimerkiksi eräs kirurgi (jätän nyt nimen mainitsematta, etten tule spoilanneeksi liikaa) menetti itseluottamuksensa tyystin, kun oli aiheuttanut hutiloinnillaan potilaan halvaantumisen tavanomaisen rutiinileikkauksen yhteydessä. Jonkin aikaa hänellä oli tapana jäätyillä ihan peruskauraa edustavissakin leikkauksissa ja pyydellä jopa itseään huomattavasti kokemattomampia apulaislääkäreitä avukseen, mutta hiljalleen hän ponnisti niin sanotusti takaisin jaloilleen. Pidin kovasti kohtauksesta, jossa hän ensin hosui leikkurissa paniikissa ja pyysi hoitajia järjestämään paikalle kenet tahansa toisen lääkärin ottamaan vastuun, mutta kun ketään ei ilmaantunut (kirurgian osaston ylilääkäri Romano tosin oli itse asiassa käsienpesupisteen puolella seuraamassa toimitusta kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitähän tuo panikoija ei tiennyt), hänen oli pikkupakko päästä itsensä herraksi ja kyllähän se sitten siitä alkoi taas suttaantua. Hienoin sarjassa nähty kehitystarina on kuitenkin ollut Carter-lääkärihahmon vähittäinen muutos epävarmasta kandidaatinplantusta yhdeksi ensiapupoliklinikan kantavista voimista. Eipä olisi uskonut silloin aikoinaan hänen ensimmäisiä haparoivia haavansuturoimisyrityksiään seuratessa, että jonakin päivänä hän nousee polin kuumimpaan kärkeen Mark Greenen paikalle.

Sarjan hahmot eivät ole yhtä värikkäitä eikä dialogi yhtä nasevaa kuin Housessa. Dialogiin (ja kohtauksiin muutenkin) kaipaisi erityisesti enemmän huumoria, vaikka kyllähän sitäkin toisinaan irtoaa. Suosikkihahmoni onkin varmaankin Mark Greene, joka osaa olla välillä hauskakin ja ennen kaikkea sympaattinen. Osa noista persoonista on sen sijaan suorastaan tylsiä; esimerkiksi Tsing-Tsung-Tsung (vai mikä lie) ja se Bentonin tyttöystävä, jonka nimeäkään en koskaan ole oppinut muistamaan... Näyttelijöistä minulla taas ei ole pahaa sanottavaa, vaikka ei noista kukaan nyt mitään Hugh Laurien tasoista unohtumatonta roolisuoritusta tee. Pidän kyllä eritoten siitä Dr. Romanon näyttelijästä eli Paul McCranesta – hän näyttelee mulkvistia niin uskomattoman luontevasti, että voisi melkeinpä kuvitella hänen olevan oikeassa elämässäkin sellainen. Muutenkin sarjan roolisuoritukset, henkilöt ja replikointi tuntuvat kyllä uskottavilta. Varsinkin lääketieteellinen jargon kuulostaa autenttiselta.

Ei sarja silti mitenkään täysin realistinen ole, vaan siinä on aika paljonkin sellaisia pieniä ärsyttäviä epäuskottavuuden siemeniä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa, että ainakin ensimmäisillä kausilla hahmot ehtivät muka aina käydä kesken työpäivän suhailemassa ympäri kaupunkia omia asioitaan hoitelemassa. Lääkäreiden idealistisuus on myös toisinaan tuntunut epäuskottavalta. Toki potilaiden edun kuuluukin olla ykkösprioriteetti, mutta erityisesti Dr. Ross olisi oikeassa elämässä varmasti saanut potkut moneen kertaan, kun antoi aina piut paut kaikille säännöille.

Lisäksi tuolla chicagolaisen opetussairaalan ensiapupoliklinikalla tuppaa olemaan vähän epärealistisenkin dramaattinen meno. En toki ole koskaan päässyt tutustumaan amerikkalaiseen sairaalamaailmaan, mutta tuskinpa siellä tuommoisia ammuskeluja, puukotuksia ja muita rikossotkuja sentään ihan noin jatkuvalla syötöllä esiintyy. Pahimmillaan jopa toimenpidehuoneissa hyppää henkitoreistenkin potilaiden kuulustelemista yrittäviä poliiseja ja kaiken maailman muuta väkeä kuin pipoa. Toivon todella tämän olevan sarjantekijöiden mielikuvituksen tuotetta, sillä muutoinhan Jenkkilän ensiavussa työskentelevillä lääkäreillä ja hoitajilla ei ole työrauhasta tietoakaan. Eivätkä potilastapauksetkaan varmaan ole sielläkään oikeasti keskimäärin ihan noin raflaavia. ER:ssä kun käytännössä jokainen potsku on vaarassa kuolla tai ainakin rampautua pysyvästi ja suurinta osaa joudutaan jossain vaiheessa elvyttämäänkin. Perusflunssat, virtsatietulehdukset ja muut triviaalit tautitapaukset loistavat pitkälti poissaolollaan – eipä niitä toisaalta kukaan jaksaisi ylenmäärin katsoakaan, mutta ihan realistisuuden nimissä niiden määrää olisi voinut edes hieman lisätä.

Jaksan myös varmaan ikuisesti häiriintyä siitä yleisestä sairaalasarjoihin liittyvästä vitsauksesta, että asystolea ja sykkeetöntä rytmiä (PEA) yritetään pääsääntöisesti kääntää defibrilloimalla. Noihin rytmeihin ei kyseinen toimenpide pure, mikä on kyllä taatusti kaikkien sairaalassa työskentelevien (ja varmaan useimpien maallikoidenkin) tiedossa. ER:ssä sentään toisinaan muistetaan mainita, että vain kammiovärinä ja -takykardia ovat defibrilloitavia rytmejä, mutta tuota pikaa joku hahmoista yrittää taas epätoivoisesti iskeä sähköllä, vaikka potilaan sydänfilmi näyttää suoraa viivaa. Se on naurettavaa.

Tuolla opetussairaalassa pyöriviin lääkäriopiskelijoihin liittyvät epäuskottavuudet ärsyttävät minua erityisen paljon. Ensinnäkin alkuvaiheen opiskelijoillakin tuntuu olevan epäuskottavan suuri vastuu potilaista. Meillä päin lääkäriharjoittelijat eli amanuenssit eivät saaneet tehdä omin päin oikeastaan mitään. Onhan noilla ER:ssä pyörivillä kandeillakin toki aina joku ohjaava lääkäri nimettynä, mutta suht itsenäisesti he kuitenkin diagnosoivat ja tekevät hoitoratkaisuja. Kaiken kukkuraksi he muka suorittavat melkein koko kliinisen vaiheen opintonsa tuossa samassa paikassa. Korkeintaan parit kirurgian ja psykiatrian harjoitteluviikot heille saattaa siunaantua juonen niin salliessa, mutta muuten he kärvistelevät vain tuolla ensiapupoliklinikalla, eivätkä koskaan käy esimerkiksi luennoilla. Oli myös outoa, että Carter ei muka ollut koskaan nähnytkään haavanompeluvehkeitä (tai siltä ainakin vaikutti) ennen kuin joutui ensimmäisenä ER-päivänään tositoimiin. Kyllä meillä ainakin kuivaharjoiteltiin siansorkilla ennen kuin päästiin oikeisiin potilaisiin käsiksi. En tosin tiedä Jenkkien harjoittelumalleista sen tarkemmin, ja fiktiivinen sarjahan tämä toki muutenkin on.

Kaikilta osin ER ei myöskään ole oikein kestänyt ajan hammasta. 90-luvulla vaikkapa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat varmasti olleet jotakin verrattoman ihmeellistä, mutta nykyihmisen näkökulmasta tuntuu vain typerältä, että muuten fiksulta vaikuttava Carterkin katselee transsukupuolista potilastaan nenänvarttaan pitkin ja koko työporukka on tikahtua hilpeyteensä kuultuaan pomonsa Weaverin homoseksuaalisuudesta. Ei sarjassa siis mitenkään vähemmistöjä halveerata, vaan tavoitteena on selvästi nimenomaan kritisoida turhanpäiväisiä ennakkoluuloja. Carter joutuu jälkeenpäin katumaan karvaasti ryssittyään niin pahanpäiväisesti vuorovaikutustilanteensa miehen kehoon syntyneen naisen kanssa. Weaver puolestaan kokee todellisen kehitystarinan orastavan seksuaali-identiteettinsä kanssa kipuilevasta kaappihomosta itseään rohkeasti toteuttavaksi julkilesboksi, joka antaa piut paut muiden supinoille. Tällaiset tarinat vain eivät tee enää suurtakaan vaikutusta ainakaan minuun, sillä niitä on tullut kuultua tässä vuosien saatossa jo sen verran paljon. Toki olisi epäreilua syyttää sarjaa siitä, että se on oman aikansa lapsi, mutta osa tuolloin varmasti hyvin raflaavalta tuntuneesta tematiikasta on vuosien saatossa auttamatta vanhentunut.

Joka tapauksessa sarja on hyvä. Sitä tulee katsottua puuskittain. Joskus tulee sellaisia vaiheita, kun tekee mieli pitää oikein kunnon Tehis-maratoneja, joskus saattaa mennä vuoden päivät tai useampiakin vuosia kokonaan ilman ER:ää. Eniten minua kuitenkin ihmetyttää sarjan suomenkielinen nimi, sillä eihän ensiapupoliklinikalla ja teho-osastolla ole oikeasti mitään tekemistä keskenään – no kummatkin sijaitsevat kyllä sairaalassa, mutta noin muuten. Onhan Teho-osasto toki nasevampi nimi kuin Ensiapupoliklinikka olisi, mutta silti on naurettavan riitasointuista, että hahmot seikkailevat selvästi ensiapupoliklinikan miljöössä ja sarjan nimi on jotakin aivan muuta.

Ehkä tulee kuitenkin seuraavaksi keskityttyä enemmän muihin minulla tällä hetkellä työn alla oleviin sarjoihin, koska koen saaneeni Tehiksestä joksikin aikaa tarpeekseni tiettyjen 10. kaudella tapahtuneiden minulle epämieluisten seikkojen vuoksi. ER:n ohella olen katsonut viime aikoina vain Sykettä, Alice in Borderlandia ja salaista pahettani Uutta päivää, mutta mikään noista ei kyllä juuri nyt oikein innostaisi. Sykkeen 11. kautta itselläni on vasta pari jaksoa takana eikä ole tähän mennessä oikein herättänyt mielenkiintoa, Alice in Borderland ajautui mielestäni kauden puolivälin jälkeen kammottavaan suvantovaiheeseen ja katsominen on ollut tyssänneenä nyt yli kuukauden ja Uuden päivän jaksoja kuuntelen Areenasta yleensä vain puolella korvalla syömisen yhteydessä. Mutta noita voisin kommentoida tarkemmin jollain toisella kertaa.
 

Teresa

Jäsen
Olen todella pahoillani tuplapostauksesta, mutta edellisessä viestissäni jokin maksimimerkkimäärä ilmeisesti ylittyi (noloa kyllä), joten oli pakko pätkäistä. Eli siitä Teho-osastosta vielä. Laitan spoilereihin tarkemmin mietteitäni viime aikoina katselemistani kausista 8–10. En suosittele tagien avaamista sellaisille, jotka eivät ole ko. sarjaa ja kausia seuranneet, enkä ylipäätään kenellekään, joka ei halua lukea romaanin mittaista turhanpäiväistä avautumista.
Kausi 8:

Teho-osasto on siitä jännä sarja, että se ei ainakaan tähänastisten kokemusteni perusteella ole muuttunut mitenkään puisevammaksi kausien mittaan. Kahdeksainen taitaakin olla jopa suosikkini so far. Markin kuolemahan siitä jäi päällimmäisenä mieleen. Katsoin kyseisen kauden tuossa männäkuussa ja näin noihin aikoihin parinakin yönä painajaisia kuolemansairaasta Mark Greenestä, eli nuo juonikuviot pääsivät oikein todenteolla ihon alle. Eipä tässä ollut aiemmin tainnut yhtään keskeistä henkilöä kuollakaan. "Älä anna työn vallata elämääsi", Dr. Greene opasti kollegaansa Carteria eräänlaisena loppukaneettina ennen kuin poistui viimeistä kertaa sairaalan ovista. Mark tajusi työuraansa lopetellessaan, että inhimillisten arvojen pitäisi kuitenkin aina olla etusijalla kaiken kovan lääketieteen keskellä. Hyvä pointti varmastikin.

Mark Greenen kuolema on muutenkin varmastikin yksi parhaiten toteutettuja tv-kuolemia koskaan. Ensinnäkin juuri kyseisen henkilön poistuminen hahmogalleriasta synnytti erityisen suuren tunnereaktion katsojassa jo siitäkin syystä, että hän on tuosta porukasta ainoa (ehkä Carterin lisäksi), joka on ollut mukana alusta asti ja ihan joka kaudella. Lisäksi niin hänen omat tuntemuksensa kuin myös läheisten reaktiot ennen ja jälkeen kuolemantapauksen oli todella uskottavan makuisesti kuvattu.

Mark ei ymmärrettävästi oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa tyttärelleen Rachelille jäähyväisiksi, joten hän päätyi jaarittelemaan kaikkea turhanpäiväistä omasta henkilöhistoriastaan ja tämän lapsuusvuosista sekä latelemaan "ole antelias aikasi suhteen" -tyyppisiä latteuksia. Tytärtä tämä ärsytti ja hän vain tiuski, ettei muistanut mitään niistä isänsä vaalimista lapsuudenkommelluksista. Äitipuolensa Elizabethin avustuksella Rachel kuitenkin ymmärsi katuvansa jälkikäteen sydämensä pohjasta, jos nyt eroaisi isästään riidoissa. Viime hetkillä isä ja tytär löysivät yhteisymmärryksen: "Daddy? I remember that song you used to sing me. I remember." Tunnustan ihan herkistyneeni tuota kohtausta katsoessani, kuten myös Markin hautajaisten jälkeen kun Rachel lähetti ilmapallon taivaalle hänen muistokseen. Ainoa keksimäni kritisoinnin aihe piilee siinä, että tuo Rachelin näyttelijä oli minusta vähän turhankin kivikasvoinen – hän kun veti jokaisen kohtauksen yhdellä ja samalla tyhjällä ilmeellä – mutta ehkäpä tuossa tavoiteltiin tietoisestikin sellaista tunnelukkoisen murrosikäisen henkilökuvaa.

Työkaveritkaan eivät unohtaneet Dr. Mark Greeneä tuosta noin vain, vaan hänen kuolinviestinsä työyhteisössä aiheuttamille reaktioille oli omistettu kokonainen jakso. Greenen pisimpään tunteneet ja hänen kanssaan henkilökohtaisella tasollakin ystävystyneet Susan ja Carter olivat etenkin aivan romuna. Yleensä kovapintainen ensiapupoliklinikan johtaja Weever vilkaisi vain kertaalleen vuosikausia Markille kuulunutta pukukaappia ja tajusi, etteivät hänen henkiset voimavaransa riittäisi sen tyhjentämiseen. Työpäivän päätteeksi koko porukka lähti paukuille Markin vanhaan kantabaariin.

Minulle itselleni tuli tuosta kaikesta sellainen outo olo. Tiedättehän, kuinka parhaisiin kirjoihin ja muihin taide- tai viihdeteoksiin on toisinaan onnistuttu vangitsemaan koko elämän kiertokulku. Vaikkapa Sinuhe egyptiläisen viimeisillä sivuilla kokee päässeensä oikeasti seuraamaan jonkun egyptiläisen elämäntarinan lapsesta vanhukseksi. Teho-osastossa ei kuvattu Mark Greenen nuoruutta eikä hän koskaan elänyt vanhukseksi, mutta siitä huolimatta... En haluaisi ylidramatisoida, mutta tuntui melkein siltä kuin joku oikea ihminen olisi kuollut.

9. kauden alku:

Markin kuoleman jälkeen saattoi kuvitella, ettei mikään tässä sarjassa onnistu shokeeraamaan ainakaan vähään aikaan, vaan kuinka ollakaan. Romanon käden katkeaminen oli aivan järkyttävä paukku – se tuli aivan puun takaa ja toisaalta sellaiselle hahmolle, jonka kohdalla moinen kohtalo tuntui erityisen järkyttävältä.

Ensinnäkin Romano oli juuri kivunnut suosikikseni Markin poistuttua hahmovalikoimasta. Olin kyllä jo jonkin aikaa pitänytkin Romanoa sarjan parhaana sivuhenkilönä. Ei vain voi olla nauramatta, kun hän heittelee sellaista viiltävää vittuiluläppää ylipirteällä äänensävyllä, joka on täydessä kontrastissa sanojen sisällön kanssa. Oikeastaan hän on vähän Dr. Housen tyyppinen hahmo – hauska, mutta kieltämättä vähän ilkeällä tavalla. Siksi tuntuukin erityisen kivalta, kun hän joskus (harvoin) tekee jotakin kivaa. Kontrastia taas, nääs. Kun Romano esimerkiksi Elizabethin ja Markin häissä kutsui yllättäen morsianta kauniiksi, vaikutus oli paljon tehokkaampi kuin jos kohteliaisuus olisi tullut jonkun toisen suusta. Eräässä kasikauden jaksossa Romano veisteli totuttuun tyyliinsä sarkastisia heittoja kaikesta maan ja taivaan väliltä, mutta vakavoitui silminnähden kuullessaan Markin syövän uusiutumisesta. "I'm sorry", hän sanoi aivan ennenkuulumattoman vakavasti. Hänen pahoittelunsa koskettivat enemmän kuin muiden, koska tuollainen empatian osoittaminen oli niin selvässä ristiriidassa hänen normaaliin käytöksensä nähden.

Palatakseni siihen käden katkeamiseen. Tuo kohtalo tuntui järkyttävältä siis jo senkin takia, että pidin ko. hahmosta, mutta lisäksi hän oli sellainen kova jätkä joka ei turhia tunteillut ja hänen elämänsä pääsisällön muodostivat kirurgiset operaatiot. Hänen kätensä yhtäkkinen irtileikkaantuminen helikopterin propelleihin ja lojumisensa maassa avuttomana tynkä heiluen oli sen verran järkyttävää kamaa, että ainakin minulle jäi ikuiset traumat. Positiivista sinänsä, sillä kuvittelin olevani jo niin paatunut, ettei mikään voi minua hetkauttaa. Näköjään ER ainakin ajoittain voi. Tuossa 9. kauden alkupuoliskon aikana ”tapaus Romanon käsi” tosin vajosi nopeasti melkoiseksi sivujuonteeksi ja vaikutti siltä, että juonikuvion sisältämä potentiaali haaskattaisiin. Olisin tuolloin toivonut, että Romanon käden uudelleenistuttamiseen tähdännyttä leikkausta ja etenkin toipumisprosessia olisi kuvattu vielä tarkemmin.

9. kauden loppu ja 10. alku:

Sinne meni sitten Romanokin – niin kuin Mark Greene. Erona on vain se, että Romanoa ei voi muistella samaan tapaan haikeana, mutta kuoleman ja sitä edeltävien tapahtumien toteutukseen tyytyväisenä. Hahmon viimeaikaiset juonikuviot, persoonankehitys ja lopullinen kohtalo jättivät nimittäin karvaan maun suuhun.

Romanon vammautuminen oli kyllä kieltämättä hyvä juonenkäänne, en minä sitä sano. Ensin tosiaan vaikutti siltä, että käsivamman jälkiseuraukset kuvattaisiin hiukan juosten kustusti, mutta ei se lopulta pitänytkään paikkansa. Koko ysikauden loppupuolisko oli melkoista vuoristorataa tuon handun suhteen ja kyllä ko. asialle oli omistettu melkoisesti ruutuaikaakin. Aluksi tuntui ahdistavalta nähdä ennen niin näppärä Romano avuttomana toinen käsi paketissa ilman tietoakaan hermotoiminnan palautumisesta. Kuntoutuksen päästyä vauhtiin replantoitu vasurikin taipui kyllä kyynärpäästä ihan hyvin, mutta ranteen liikkeiden suhteen ei ollut hurraamista. Eikä kirurgisia instrumentteja voi käyttää pelkkää kyynärvartta heiluttelemalla.

Myöhemmin taas tuntui mukavalta, kun Romano sai vihdoin kätensä pois kantositeestä ja pystyi käyttämäänkin sitä ainakin kahvikupin pitelemiseen. Pian hän palasi jopa leikkaussaliin apulaislääkärin avustajan ominaisuudessa ja hääräili taas ensiavussakin melkein entiseen malliin kirurgian konsultaatioita tekemässä. Kyse oli kuitenkin lähinnä Romanon itsepetoksesta ja epätoivoisesta yrityksestä ylläpitää totuttuja rutiineja. Raajan liikkeet olivat nimittäin edelleen vahvasti rajoittuneet – itse asiassa se kahvikuppikin räsähti lattialle. Romanon avustuksella leikattu potilas puolestaan sai hermovaurion, ja lopulta Anspaugh kielsi Romanolta kokonaan kirrankonsultaatioiden tekemisen (mikä oli kyllä typerää, sillä eihän potilaan leikkauskelpoisuuden arviointiin sinänsä välttämättä vaadita kahta toimivaa kättä).

Kaikki vähäinenkin saavutettu edistyminen valui hukkaan, kun Romano teloi kätensä toistamiseen – ei se sentään tällä erää irronnut, mutta puristui potilaspaarien alle, kun hän ei heikentyneen tuntoaistin vuokse itse huomannut ajoissa kätösensä olevan litistymässä. Edellisestäkään vauriosta ei ollut vielä lähimainkaan toivuttu, kun hän jo poltti vahingossa samaisen raajansa karrelle kyynärpäistä sormiin teetä keittäessään. Plastiikkakirurgi suositteli vain kuolleen kudoksen poistamista, mutta Romano itse tuli siihen tulokseen, ettei toipumiseen ollut enää realistisia mahdollisuuksia. Kaiken vaivan jälkeen raaja päädyttiin siis lopulta amputoimaan.

Jotenkin tuo käden menetys ei olisi ollut niin masentavaa, jos se olisi mennyt kirjaimellisesti kerrasta poikki ja sopeutumisprosessi pysyvästi raajarikon elämään olisi päässyt heti alkamaan. Nyt tässä tuli killuttua kuukausi- ja jaksokaupalla löysässä hirressä, mikä tuntui varmasti raastavalta niin fiktiivisestä Robert Romanosta kuin myös tosielämän katsojasta. Tuollainen epätoivon ja katteettoman toivon rajamailla tasapainottelu on viheliäistä. Muut hahmotkin kehottivat Robertia kuin itsestäänselvästi olemaan vain kärsivällinen; raajan liikkeet toki palautuisivat ajan myötä ja hänen siirtonsa kirran yksiköstä ensiapuun olisi tietysti vain väliaikainen. Itse puolestani etsin neuroottisesti Pubmedista tutkimustuloksia siitä, onko tuollaisesta amputaatiovammasta edes teoriassa mahdollista kuntoutua toimintakykyiseksi (miten niin muka otan tämän sarjan liian vakavasti?). Löytämäni lähteet kertoivat surullista tarinaa, mutta siitä huolimatta onnistuin jotenkin pettämään itseäni ihan Robertin amputaatipöydälle kapuamisen hetkeen asti. Siinä vaiheessa sentään myönsin, että peli taitaa tosiaan olla menetetty.

Sinänsä juonikuvio oli siis hyvin ja tunteisiin vetoavasti toteutettu, mutta lopetus kuitenkin mielestäni ontui, tai siis sitä ei edes ollut. Koko homma jäi omituisella tavalla keskeneräiseksi. Odotin, että käsi olisi joko saatu kuntoutettua tai sitten Romano olisi mukautunut elämäänsä ilman sitä. Voittoisan selvitymistarinan ainekset olisi saatu kasaan, jos hän olisi vaikkapa oppinut tekemään kirurgisia operaatioita huipputeknologiaa edustavan käsiproteesinsa avulla. Tai vaihtoehtoisesti hän olisi voinut jättää entisen erikoisalansa iäksi ja sopeutua sen sijaan uuteen työpaikkaansa ensiapupoliklinikan johtajaylilääkärinä. Kun hän ei olisi enää voinut briljeerata kädentaidoillaan, hänen olisi pitänyt sitä kompensoidakseen kehittää esimerkiksi sosiaalisia kykyjään. Hän ei enää olisi ollut huippukirurgi, mutta ehkä hänestä olisi voinut tulla parempi ihminen.

Nytkin hahmo kyllä kehittyi, mutta mielestäni vain huonompaan suuntaan. Ainoana valonpilkahduksena oli ajoittainen herkkyys Elizabethin kanssa vuorovaikuttaessa, mutta muuten Romano oli ensiapupoliklinikalle siirtymisen jälkeen jatkuvasti niin veemäinen, että olisi melkein tehnyt mieli heittää telkkari ikkunasta alas. Aikaisemmin hänen vinoiluissaan oli sentään roppakaupalla huumoriakin mukana, nyt hän tuntui suorastaan vihamieliseltä. Ehkä tuo aggressio hieman lievittyi sitä mukaa kun hän oli ehtinyt tottua uuteen työhönsä vähän paremmin, mutta pääosin hänen lyhyeksi jäänyt ensiapupoliuransa koostui kaikkien simputtamisesta, jokaiselle vastaantulijalle vittuilemisesta, yrityksistä hankkia potkut suurimmalle osalle henkilöstöstä ja naisten kourimisesta robottikädellä. Toki hän on aina ollutkin kauniisti sanottuna kulmikas hahmo, mutta ei nyt mitenkään sietämätön sentään, kun hänessä on pilkahdellut vinoilujen lomassa riittävästi niitä hyväntahtoisuuden merkkejäkin. Olisin toivonut, että hahmoa oltaisiin viety enemmän siihen suuntaan. En ymmärrä, mitä järkeä Romanon yhtäkkisessä päähenkilöiden joukkoon nostamisessa oli – aiemminhan hän oli vain ajoittain vilahdellut taustalla –, kun hänen roolinsa oli lopulta vain herättää pahaa verta ja kuolla surkea kuolema.

Itse kuoleman toteutustavastakaan en todellakaan pitänyt. Jos jonkun käsi on jo kertaalleen silpoutunut helikopterin propelleihin, on mielestäni suorastaan kornia, että sama hemmo saa myöhemmin kokonaisen kopterin niskaansa. Tämä tapahtui vieläpä siten, että Romano pakeni ensin katolta vanhojen helikopteritraumojensa aktivoiduttua ja paineli sairaalan pihalle rauhoittelemaan itseään. Vaan kuinka ollakaan – yhtäkkiä katolta hetkeä aikaisemmin noussut helikopteri rojahti suoraan hänen niskaansa. Kappas kehveliä. En tiedä, oliko tuon tarkoitus olla jotenkin tragikoomista, mutta itseäni vain ärsytti. Aku Ankallakaan ei voisi olla noin huono tuuri.

Hänen kuolemansa myös käsiteltiin mielestäni turhan ylimalkaisesti. Onnettomuushetkellä kyllä kuvattiin kopteria tippumassa häntä kohti, mutta missään vaiheessa ei esimerkiksi näytetty hänen ruumistaan, joten kuvittelin koko jakson ajan hänen mahdollisesti selvinneen kuin ihmeen kaupalla ja kituvan jossakin helikopterin siiven alla. Muut hahmot eivät jostakin syystä edes ihmetelleet mitenkään hänen katoamistaan kesken työvuoron. Seuraavassa jaksossa sitten vain mainittiin ohimennen Romanon muistotilaisuus, joissa kukaan työtovereista ei olisi halunnut pitää puhetta eikä kukaan ilmeisesti lopulta mennyt paikallekaan (mielestäni epäuskottavaa, eiköhän sinne nyt oikeasti olisi joku mennyt ihan kohteliaisuussyistäkin). Ainoastaan Elizabeth tuntui surevan entistä kirurgikollegaansa; hän sentään järjesti sen muistotilaisuuden, katseli jakson alkupuolella haikean näköisenä tämän kuvaa ja suri jakson lopussa sitä, että Robert oli omistanut koko elämänsä sairaalalle, mutta hänestä ei silti jäänyt mitään sanottavaa. Se oli kyllä ihan koskettavaa, mutta minä olisin halunnut Robertille kunnon lähtökähinät – ihan kuolinkamppailun ja suuremman luokan hautajaisia myöten. Nyt hänen kuolemansa vain jotenkin vilahti ohi niin, ettei sitä kunnolla edes sisäistänyt.

Lopulta en ole varma, mikä Robert Romanon funktio hahmogalleriassa ylipäätään oli. Ehkä hänen vammautumisensa ja kuolemansa olisi kuulunut aiheuttaa katsojassa jonkinlaisia vahingonilon tunteita. Hän kun oli käyttäytynyt aina niin piikikkäästi muita kohtaan, mutta sitten hänelle itselleen kävikin ohraisesti. Ainakaan minussa ei kuitenkaan herännyt lainkaan vahingoniloa, sillä vaikka Romano olisikin ollut sysihirveä hahmo, noin yliampuvan synkkä kohtalo olisi jättänyt pahan maun suuhun – ensin hän menetti terveytensä, sitten uransa, vähitellen auktoriteettinsa ja viimein henkensäkin. Eikä hän tosiaankaan edes ollut hirveä, vaan hänessä olisi ollut aineksia hienoihin kehitystarinoihin, niin uran kuin yksityiselämänkin suhteen. Jos hänen ainoa merkityksensä sarjassa oli toimia "paha saa palkkansa" -tyyppisenä opetuksena, niin oli ylipäätään tarpeetonta antaa hänelle niitä välähdyksiä positiivisista luonteenpiirteistä. Nyt jään vain ikuisesti suremaan hahmon hukattua potentiaalia.

Romanon suhteen jäi niin paljon kysymyksiä ilman vastausta. Miten hänen uransa olisi jatkunut tekokäden kanssa? Olisiko hän onnistunut jotenkin palaamaan kutsumuksensa kirurgian pariin vai olisiko hän joutunut jatkamaan ensiavussa? Mihin suuntaan hänen persoonansa olisi kehittynyt? Olisivatko hänen johtamistaitonsa ja muut sosiaaliset avunsa parantuneet, jos hän olisi joutunut panostamaan leikkaussalitoiminnan sijasta niihin? Miten hänen ja Lizzien välinen suhde olisi jatkunut?

Varmaankin käsikirjoittajat jättivät tarkoituksella nuo asiat avoimiksi. Onhan se tavallaan tyylikäs ratkaisu, sillä nyt kukin katsoja voi halutessaan spekuloida sydämensä kyllyydestä ja tehdä itse johtopäätöksensä siitä, miten Romanon tarina olisi voinut jatkua. Minulle jäi kuitenkin vain paha maku suuhun. Kaikki hommat jäivät kesken ja hahmon liioitellun epäonnekas kohtalo muutenkin kaihertaa. Enkä sitä paitsi tiedä, jaksanko edes katsoa ER:ää enää tuon pidemmälle, kun ei siellä oikein enää ole kiinnostavia hahmoja tai kiinnostavia kuvioita tekeillä.

Melkoisen autistista meininkiä kyllä pitää päiväkirjaa jonkin sarjan katsomisesta (enkä minä yleensä pidäkään). Pitäisi varmaan hankkia elämä tai jotain
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
ER:stä lähinnä muistaa kunnianhimosen neljännenkauden alotusjakson ('Ambush'), joka tehtiin Livenä. Ja vieläpä kahdesti, erikseen itä ja länsirannikolle. Clooneyn idea oli aika känteentevä juttu, kun eipä noita ollu livenä tehty sitten kuuskytluvun. Ton jälkeen sit jotain westwingejä ja emmerdaleja tehtiin 2000 -luvulla, mutta ER pysty säilyttään sen hektisyyden ja tunnelmansa Livenä kun esim West Wing live ('The Debate') oli pökkelömäistä seisoskelua vs kuvatut jaksot
 

Everton

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo
Kolmas (ja ilmeisesti myös viimeinen?) kausi Berlin Station -sarjasta katsottavissa nyt Yle Areenasta. Hectoria lukuun ottamatta taitaa olla kaikki aiemmista kausista tutut hahmot edelleen mukana.

Vasta muutaman jakson olen ehtinyt katsoa, mutta ainakin niiden perusteella vaikuttaa hyvältä. Tapahtumapaikkana tällä kertoo Viro, eli monelle tuttuja paikkoja vilahtelee kuvissa. Myös Supo mainittu.
 

finnjewel

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät, KooKoo, KPL, Kiovan Dynamo
Löytyisipä jostain luurin soittoääneksi Futuraman tunnussävel, se metallinen kilkatus. Kerran löytyi yksi versio, mutta siinä oli liikaa alkusuhinaa jätetty mukaan.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
The Gilded age

Tämä Julian Fellowesin ”ameriikan dowtonabbey” on nyt kolmella jaksolla kyllä vakuuttanut. Kässärin samankaltaisuudet eivät haittaa ainakaan tiseäni, kun aikakausikuvaus ja juoni toimivat hienosti… Sarja siis sijoittuu 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten New Yorkiin.

jsiota tuli mieleen... Ovathan kaikki Netflixin Fellowes sarjan The English Game:n katsoneet? Jalkapalloilun alkuajoista kertova Fellows sarja…
 

KovaT

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, seurannassa TPS
Onko kukaan muu katsonut Archive 81:sta ja bongannut Alex Ovechkinin kaksoisolennon? Ihan jees sarjalta vaikuttaa.
 

Jancky

Jäsen
Disney+:lta löytyy Hulun minisarja Dopesick. Sarja kertoo osittain fiktiivistä tarinaa Jenkkilän opioidikriisistä. Etenkin Michael Keaton vetää todella upean roolisuorituksen, eikä muukaan porukka ole missään nimessä huonoa. Sarja on täynnä laatunäyttelijöitä ja aiheesta on mielestäni kerrottu melko koskettavasti, vaikka samalla taustalla/rinnalla pyörii koko ajan rikostutkinta/oikeussalidraama Purdue Pharmaa kohtaan.

8 osainen sarja ei tosiaan vie loppuelämää ja aiheena aina yhtä ajankohtainen, jopa täällä meillä.

Disneylta tuli vihdoin katsottua tämä jenkkejen opioidikriisistä kertova Dopesick. Todella hieno, synkkä ja surullinenkin sarja, joka pistää taas miettimään näiden lääkefirmojen puuhia ja motiiveja. Mielestäni viime vuoden paras sarja. Michael Keaton tekee loistavan roolisuorituksen, mistä taisi Golden Globenkin voittaa. Koko muukin näyttelijäkaarti tekee priimaa työtä.

Tämä tullut nyt ahmittua muutaman päivän aikana ja on myös todettava sarjan laadukkuus. Hienosti näytelty ja käsikirjoitettu sarja. Vaikuttavinta on miten sarjaan on saatu yhdistettyä niin monta näkökulmaa ongelmaan ilman että menee liialliseksi sillisalaatiksi. Traagisia kohtaloita ja kiinnostava tutkinta. Raivon partaalle sarja myös saa mutta hyvällä tavalla. 5/5 ja varaukseton suositus.
 

Outsider

Jäsen
Koskinen tuli viikonloppuna katsottua loppuun. Ihan hyvä tämä oli ja mielellään katson lisää, jos jatkoa on tulossa, mutta aiemmin mainitsemani puhelimien kanssa hölmöily oli aika yksinkertainen moka toistuvasti. Tässä viimeisessäkin tapauksessa oli selvillä, että se ex-urheilija narkki oli jotenkin sekaantunut kuvioihin, kun lähetteli kuolleille viestejä, mutta sitten yhteydenpito muihin pahiksiin meni ihan ohi, vaikka viestejä näpyteltiin pöydän alta kesken poliisien tapaamisen. Jotenkin sitä toivoisi, että juoni pystyttäisiin rakentamaan ilman näin tyhmiä juttuja, mutta ehkä se vaan on liian vaikeaa.
 

hihhu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Hs:n toksisen otsikon takia muistin tulla kommentoimaan Reacheria. En ole kirjoja lukenut, Cruiset olen nähnyt. Ei se kyllä hyvä ollut. Katsottava kuitenkin, jos tykkää tuollaisesta vanhakantaisesta toksisuudesta. Pöllin tuon toksisen jatkokäyttöön, jos täytyy kuvailla vanhakantaista äijäilykamaa. Rambojen ja Conanien genre olkoon jatkossa toksinen, se on lyhyt ja ytimekäs ja vähän turpaanvedolta kuulostavakin.

Ongelmia on kolme, mennään pienimmästä isoimpaan. Juoni on tyhmä, sarja on tyhmä ja yleistä tyhmyyttä alleviivaa se, että ihmiset (Reacher ja se apuagentti) on vaan sattumalta paikalla. Laitetaan nyt spoileriin vaikka ei kyllä spoilaa mitään.
Koko ajan ympäriltä kuolee porukkaa tavalla joka kirkuu, että joku vuotaa, mutta kahdelle hyvälle poliisille ja yhdelle supertutkijalle ei tunnu koko juttu tulevan edes mieleen.
Tässä genressä saa olla tyhmä, jos toteutus on muuten hyvä. Kun ei ole niin sekin ottaa päähän.

Se on myös liian pitkä. 4-6 jaksoa tuossa ehkä on sisältöä. Ei mikään valtava ongelma tämäkään, mutta toksiskelu ei vaan ole riittävän hyvää kantamaan tyhjäkäyntiä.

Ja sitten se ihan oikea ongelma: tekijät ei vissiin ole huomanneet, että se päänäyttejilä ei ole Tom Cruise vaan ihan oikeasti iso ja yrmy jääkaappipakastin. Sieluun sattui, kun se naispoliisi esitti kovaa siinä alussa, olisiko edes ylettänyt lyömään turpaan? Ja ne neljä tuulennussimaa vinkuheinää siellä motellilla? Oikeassa elämässä ne olisivat katsoneet kerran, että minkäkokoinen jätkä sieltä tulee ja lähteneet jatkamaan ryyppäämistä muualla. Ei satanen niin paljon ole. Vankilassakin tuli ihan puskista, että iso jätkä voi olla vaarallinenkin, perusläskin ei välttämättä kannata lähteä kokeilemaan. Tuotantotiimiin olisi tarvittu yksi Forssalainen. Juonellinen ja toiminnallinen tyhmyys teki yleisestä brutaaliudesta lähinnä koomista ja kun tämä ei ollut toimintakomedia, niin eihän se oikein lähtenyt. Riittävän toksinen, että jaksoi katsoa loppuun. Päällimmäinen ajatus lopuksi oli, että tämän olisi pitänyt olla hyvä, mutta ei se kyllä ollut.
 

Moto

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Kun nyt jostain syystä olen joulukuusta alkaen nähnyt pelkällä CMoren urheilutilauksella paketin koko sisällön, niin tuli katsottua kaksi ensimmäistä jaksoa uudesta Harjunpää-sarjasta. Nuo jaksot sisältävät Harjunpää ja ahdistelija-romaaniin perustuvan tarinan.

En ole varma olenko tuota kirjaa lukenut, mutta ainakin sen muinaisen FST:n sarjan jakson tai jaksot olen joskus nähnyt ja ainakin sen perusteella tämä uusi versio taisi ottaa aika lailla taiteellisia vapauksia ja nykyaikaisti tarinaa. Pikkuisen kylmäksi ehkä jätti. Spoilerissa jotain mietteitä.

Juonessa ei ollut oikein mitään merkittäviä twistejä, vaan pääkonna oli juuri se ketä alusta asti pedattiin. Ehkä loppu oli odotettua synkempi, mutta kuitenkin oli aika ohkainen tarina.

Seuraavat jaksot perustuvat romaaneihin Poliisin poika (3-4), Kiusantekijät (5-6) ja Rautahuone (7-8) - ne olen ainakin lukenut, joten ehkä voisi odottaa hieman enemmän niiltä.
 

benicio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Rauman Lukko
Sieltähän on helmikuussa tulossa CMorelta Harjunpää, jonka pitäisi olla juuri tätä arkista "väkivallan virkamiestä". Saa nähdä, ihan ei trailerin perusteella vakuuttanut, vaikka sinänsä pisteet esim tuoreesta pääosan esittäjästä.

Poliisisarjoja tehty siis viime aikoina aivan helvetisti. Onkohan se niin, että kun teatterit olleet korona kurimuksessa ja elokuvat myös, niin dekkarisarjat on kohtuullisen edullisia tehdä ja käsikirjoitusaihioita on paljon.
@Moto Harjunpää katsottu. En ole lukenut kirjoja, jonka uskon olevan tässä tapauksessa eduksi. Olin etukäteen aika skeptinen esim Temosesta, mutta lopulta näyttelijäsuoritukset olivat ehkä sarjan parasta antia. Paljon tuoreita kasvoja ja jopa loistavia suorituksia sivuosissa, esim Kai Vaine, Tatu Sinisalo, Paavo Kinnunen.
Juonet ei mitenkään ihmeellisiä, oikeastaan jopa aika samanlaisia kaikki tarinat. Sopivasti mustaa huumoria ja muutama tuore kohtaus jollaista en ole nähnyt missään poliisisarjassa, se on kova suoritus. Pisteet myös siitä että katsojia ja poliiseja ei pidetty idiootteina, vaan juonenkäänteet tajuttiin suht samaan aikaan ruudun molemmilla puolilla. Esim Hautalehdossa olisi varmaan käytetty kokonainen jakso vatulointiin ja katsojien ärsyttämiseen päätelmässä, jonka Harjunpää teki heti.
Sijoittaisin jopa kärkeen näistä tuoreista kotimaisista; vähäisimmät puutteet.
 
Suosikkijoukkue
Ei merkittävän kaupungin pallokerho
Vihdoin sain otettua asialle tuon Night Of -minisarjan. Vain noin kuusi vuotta oli tuolla omalla listalla HBO:lla. Viimeinen jakso katsomatta ja se kestääkin 1,5 tuntia eli täytyy muistaa varata aikaa sille.

Todella loistava tekele. Viimeistä silausta vaille lähes virheetöntä tekemistä. Jos tuo viimeinen jakso yltää edellisten tasolle niin 10/10 voi antaa arvosanaksi. Veikkaan, että finaali ylittää nuo edelliset jaksot.

John Turturro vetää aivan mahtavan roolin tässä!
 

Tifosi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Home Box Office
Vihdoin sain otettua asialle tuon Night Of -minisarjan. Vain noin kuusi vuotta oli tuolla omalla listalla HBO:lla. Viimeinen jakso katsomatta ja se kestääkin 1,5 tuntia eli täytyy muistaa varata aikaa sille.

Todella loistava tekele. Viimeistä silausta vaille lähes virheetöntä tekemistä. Jos tuo viimeinen jakso yltää edellisten tasolle niin 10/10 voi antaa arvosanaksi. Veikkaan, että finaali ylittää nuo edelliset jaksot.

John Turturro vetää aivan mahtavan roolin tässä!

Sarja on uskomaton. James Gandolfini kerkesi kuvaamaan "pilotti" -jakson jos sellaisesta voi minisarjan kohdalla puhua mutta heitti sitten lusikan nurkkaan ennenkuin sarjaa alettiin vääntää.

Mutta Turturro otti sitten roolin ja teki sen uskomattoman hyvin.
 

disco-stu

Jäsen
Suosikkijoukkue
JK Mylly
Jaahas, näyttää olevan tarjolla AppleTV+ ilmaiseksi kesäkuun alkuun asti. Tai siis viikko kokeilua ja sitten 3kk veloituksetta. Ainakin LG-älytelkun kaupassa.

Ted Lasso ja Foundation tulilla. Muuten vaikuttaa todella köyhältä. Onko tuolla jotain muuta katsottavaa?
 

heavy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Jaahas, näyttää olevan tarjolla AppleTV+ ilmaiseksi kesäkuun alkuun asti. Tai siis viikko kokeilua ja sitten 3kk veloituksetta. Ainakin LG-älytelkun kaupassa.

Ted Lasso ja Foundation tulilla. Muuten vaikuttaa todella köyhältä. Onko tuolla jotain muuta katsottavaa?
For All Mankind on hemmetin hyvä, ja The Morning Show ihan viihdyttävä.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös