True Detectiveä voisi kuvailla sisällöllisesti rohkeasti tuotetuksi tv-sarjaksi. Lähinnä siltä kantilta ajateltuna siis, että aikuismaisempaa ja snadisti taiteellisempaa ilmaisua on edes koitettu lähteä hakemaan yleiseen linjaan nähden (varmaan jeesusteleva Carnivale viimeksi oli yhtä uskalias). Toisaalta ei tuotantoyhtiöt kauheasti riskejä halua ottaa peruutusherkällä aikakaudella, joten nyt nähdään part 2 tässä saagassa, että tehdään pieniä myönnytyksiä ja katsotaan miten toimii (American Horror Story jo kolmannella kaudella, laadullista syytä en tiedä). Kenties nimekkäät näyttelijät ja antologia-tyyli hivenen auttaa, kun voi ns. aloittaa alusta mikäli menee poskien väliin pahastikin. Eivätkä katsojatkaan ehdi kyllästymään yhteen polkuun kun sitä ei pitkitetä väkisin tuottajien olettaessa, että mitä pidempään ne jaksaa niin sitä tyytyväisempiä ne on.
Vielä kun lisätään siihen se oletus, että tv-sarjoja kuitenkin katsoo valtaväestö enemmän kuin elokuvia, niin pitkäikäisillä, mutta jonkinlaiseen jatkuvaan ilmaisulliseen kehitykseen tähtäävillä tv-projekteilla niistä saadaan luotua myös elokuvamaisempia, enemmän tiukempaan tarinankerrontaan luottavaisempia.
Kenties tästä syystä tässä sarjassa ei oikeastaan esiinny HBO-tuotannoille ominaista halpaa, tietyllä tavalla pakotetun eksploitatiivista tissi- ja väkivaltapainotteisuutta, sillä nuo piirteet ovat lafkan ominaistapoja vasten vedetty lähes minimiin mitä tulee eksplisiittisempään alastomuuteen tai tyyliteltyyn väkivaltaan. Seksiä ja väkivaltaa käytetään tehokeinoina vain silloin kuin se palvelee kerrontaa ja sillä on jokin tarinaan liittyvä ja sitä edistävien henkilöiden tekemisiä motivoiva tarkoitus. No joo, tissibaarissa käydään joskus toki vain tissien takia, muttei näihin jaksoihin liittyvää miehisyysproblematiikkaa häiritä sen suuremmin. Ajatellaan mieluummin (kytän)aivoilla pidemmän päälle.
Kaikesta onkin oikeastaan juonellisista käänteistä ja hahmogalleriasta hitusen vaativampaan visuaaliseen ilmeeseen asti tehty sellaista autenttisen oloisella tavalla rumaa, mutta perin fiktiivistä näkökulmaa silmällä pitäen. Mitään liian sliipattua ja helppoihin aisteihin vetoavaa kamaa ei ole sisällössä haettu, mikä on aina tv-tasolla piristävää. Kylmästä ja karusta Alaskasta kotosin olevan Rustin puheet esim. siitä, että tiedostava ihminen on luonnonoikku vaistojen varassa elävien eläimien kohdalla ei uutta funtsittavaa kenellekään tarjoa. Paitsi kaikille lämpimässä vaimon syleilyssä arjen orjallisesti vastaanottaneen Martyn tavoin ajatteleville kristityille. Sivistyneessä ja uskonnollisen kasvatuksen rienaamassa Louisianassahan tätä on pääosin kuvattu, joten tuo heti sopivan ristiriitaista särmää siihen missä mennään kun muukalainen alkaa näykkimään valmiiksi pureskeltua arvomaailmaa. Murhamiehen lisäksi tietysti.
Aivan saletti en ole kuitenkaan siitä, ehkä omiin ajatuksiinkin vaipumisen myötä, että onko tuossa McConaugheyn lähiaikojen parhaisiin yltävässä suorituksessakaan tarpeeksi pontta, jotta tietty käsikirjoituksen suurieleisesti tavoitteleva illuusio kehittyisi riittävän kestäväksi. Tarkoittaen sitä, ettei tuo kaiken "hyvän" kyseenalaistaminen kestä, jollei sitä tee jotenkin omaperäisesti - kaikenlaisia sevenmäisiä John Doe'ja riittää. Riittävät tuotantoarvot ovat kuitenkin pitäneet huolen suoritustason pysyvyydestä, eikä helpohkot ihmiselämän pahuutta ja itsekeskeisyyttä - tai niiden luonnollisuutta - alleviivaavien teemojen lietsomiset latistu yksinkertaisuuksien julistamisiksi. Repliikeissä on voimaa ja vivahteita, mutta okkultismiin ja luonnonuskontoihin viittaavat merkitykset näytetään lukuisin oksahäkkyröin. Niitä ei pyritäkään selittämään, niin kuin nyt ei ihmisen aina kaikkea pidäkään. Siksi Rustkin melko usein vain tyytyy tarkkailemaan. Huumeissa tai ei, silmät kertoo.
Lievän jankkauksen tunteen kerronnassa tosin ymmärrän sikäli, että jos tulkittujen teemojen mukaan ihminen on yksinkertaisesti omaa maailmankuvaansa palveleva orgaaninen yhdiste niin miksipä siitä voisi niiltä osin kiinnostua suuremmin - eihän katsoja silloin ole kenties löytänyt näkemästään mitään itseään palvelevaa. Omalla kohdalla tuollainen mahdollinen tunne saattaa johtua lähinnä siitä, että koko tarinan kannalta lähinnä päähenkilöidensä sielunmaisemaa pönkittävä sarjamurhakeissi on vedetty angelheartmaisella lähes syvän etelän mystistä, lähes introverttimaisen goottimaista kauhua varjelevan yksilötutkimuksen ehdoilla. Onhan ihminen uskonnollinen silloinkin kun hän ei sitä ole, paitsi oikeistolaisten mielestä. Tällaista etsivätyyppistä kahtiajakoa oli myös Mississippi Burningissa. Ei tässä liene kuitenkaan kuin kyse siitä, että mikä sarjan nimikin on ja se sanoo, että vain matka merkitsee, eikä lopputulosta voi saavuttaa kenties koskaan ennen kuin on lappu varpaassa.
Juonisarjojen perinteikkäät konventiot on hylätty melkeinpä tuolta seisomalta, sillä nuo (käytännön tasolla, uskoo ken tahtoo) järjellisiksi käsitettävät filosofiset teemat syötetään dialogin kautta hyvinkin synkän ja jatkuvaa pahaenteisyyttä ruokkivan harmauden tai pimeyden keskellä - melkoisen staattisissa kuvissa. Parhaat elämänkatsomukselliset setithän Rust vetää siinä littanan lahnan muotoisessa jenkkibulkkiautossa hyväuskoiselle partnerilleen Martylle, vastaavasti taas omia halujaan ymmärtämättömät konnat saavat kuulusteluhuoneessa verbaalisesti isän kädestä ennen kuin ovat edes tajunneet ottaneensa takaviistoon. Rust on ainakin poliisi, joka tietää missä mennään. Voisi jopa sanoa, että on olemassa kahdenlaista ymmärrystä. Joko ymmärretään miksi, että saadaan kaveri poseen, tai ymmärretään siksi, että tätä voitaisi yrittää ymmärtää.
Noissa nuoremman Rustin jutuissa ei juurikaan tehdä eroa sen välille mitä sitten näissä takaumakerronnan rikkovissa haastatteluissa vanhemmalta kuullaan. Ihan ok tyylikeino, hieman tosin kulunut, mutta aikajanojen sekoittamisella haetaan tuoreutta tarinan näkökulmaan, herätellään katsojaa. Parasta näissä on lähinnä juuri tuo staattisuus, tilan antaminen täysin näyttelijälle vailla leikkaamisen uhkaa. Toisinaan jopa melko huonolaatuisella digikameralla kuvatut jaksot rikkovat tarkoituksella illuusiota. Niissäkin tosin lisätään vettä myllyyn jo sillä, että kumpi hahmoista, Marty vai Rust, osaa esiintyä luontevammin, persoonansa ja (poliisi)koodiston mukaisesti. Varsinkin kun hahmot tietävät itse mitä on tehty, mutta katsoja ei. Tästä nähtiin se eräs jollain tavalla kokeellisesti rakennettu "väijytyskohtaus keskellä ei mitään", jossa näkyi toisiin kohdistuneiden solvausten vastaisesti täysin yhteneväinen kertomus ( - mahdollisesti jopa buddy-tyyliin toisiaan kunnioittaen). Muistikuvat voivat pettää, joten saa korjata.
Selvä koko tämä sarjan osion loppuun asti kantava juju tässä tulee siitä kahden eri tavalla jämäkän hahmon kohtaamisesta, että kuka oikeasti on se "todellinen etsivä". Ei se varmaan ole kenellekään enää epäselvä juttu. On kulttuurillisiin moraliteetteihin liikaa luottava mutta tunteidensa kautta itselleen valehteleva perheenisä, ja sitten oman elämänsä realiteetit hyväksynyt ja ne hyytävän nihilistiseksi elämänkatsomukseksi ihmisyydestä siirtänyt perheenisä. Kumpi heistä löytää sen oman totuutensa ja elokuvakyttäkliseidensä kautta sopeutuu virkaansa sekä yleisiin normeihin, kumpi luottaa enemmän omiin ajatuksiinsa ja saa sitä kautta tyydyttävän vapauden. Kummankin tutkimusmetodien ja yleisen elämänasenteen peilaus tapahtunee osittain sen kautta onko perhettä, ja jos on, niin miten se valtava ristiriita keskinäisessä kanssakäymisessä tuodaan esiin siinä asiayhteydessä. Tähänastiset jaksot katsoneiden ei tarvinne ihmetellä enää kuin että miten vastakkainasettelu tuodaan päätökseensä. Onhan nuo haastattelut sitä jo kovasti maskeeraustenkin elämäntilannetta peilanneet, mutta mikä on se lopullinen totuus siinä kumpi on lähempänä päämääräänsä?
McConaughey on kyllä päässyt jo Killer Joen ja muiden tämän vuosituhannen roolien myötä tyttöjen ihanasta Pitt-syndroomasta eroon, vaikka lähes nielee kuiskutellessaan puolet sanoista tai venyttelee niitä hahmosta riippumatta - maneerit pysyy. Harrelsonista ei saa kovaa jätkää silloinkaan kun kovistelee, mikä on joko lehmipoikamaisen luonnenäyttelijän "vika" tai vika. Pumpuli tai mälli on kuitenkin poskessa aina, kenties puhetavan vuoksi. Oiva parivaljakko, täydentävät toisiaan.
Aivan ehdoton erityismaininta: nelosjakson viimeisen 5-10 min kestäneen steady cam -seurantajakson aikana hallitusti toteutettu väkivaltainen poistuminen narkkiluolasta pitkin hyvinkin katuvalomaisen painostavasti valaistua asuinaluetta surffaten osoittaa, että sellainen kokkelinsekainen fiilis ja todenkaipuu sekoittuu aika tavalla yhteen varsinkin poliisien sahatessa samannäköisiä katuja edestakaisin. Lähiaikoina en ole katsonut yhtä pitkää kamera-ajoa kuin uusintana otetussa Reinikaisen päätösjaksossa.
Pahoittelut pitkästä viestistä. Tuli innostuttua tämän mahdollisen "uuden tv-sarjaformaatin" äärellä pitkästä aikaa. Toimivaa tv-viihdettä jo tässä muodossa.