No niin, GoT Season 8 vihdoin katsottu, varmaan viimeisenä ihmisenä koko maailmassa. Kun ei ollut mitään erityistä kiirettä, ei myöskään hinkua katsoa heti, pian ja nopeasti.
Ajatuksia.
Mielestäni on heti aluksi tärkeää tehdä ero kausien 1-5 ja 6-8 välille. Sen verran iso tyylimuutos tuossa tapahtuu, että kyseessä on melkein kaksi eri sarjaa. Taustasyynähän tälle on tietysti se yksinkertainen fakta, että julkaistut kirjat loppuivat, mutta tv-sarja ei voinut jäädä odottamaan tulevia kirjoja vuosikausiksi ja kaudesta 6 alkaen kässärit syntyivät tv-kässärikirjoittajien päästä, eivät enää niin suorasti kirjoihin perustuen. Kuulemma vielä julkaisemattomien kirjojenkin juoni-ideoita hyödynnettiin, mutta missä määrin ja kuinka paljon soveltaen, sitä on paha sanoa, ennen kuin kirjat tulevat ulos. Tuotantoyhtiön virallinen linjahan oli, että kaudesta 6 alkaen tv-sarja oli oma jatkumonsa, jonka ei tarvinnut enää olla uskollinen kirjojen jatkumolle.
Kausien 6-8 erot näkyvät monella tavalla, eivätkä ne ole mielestäni juuri millään tasolla positiivisia aiempiin kausiin verrattuna. Ainoat positiiviset puolet tuntuvat liittyvän tarinoiden rytmitykseen ja henkilögallerian volyymiin. Kirjoja seurailleilla kausilla oli toisinaan varsinkin joidenkin kausien aluissa varsin pitkäpiimäistä ja puuduttavaa - suorastaan tylsää - menoa, jossa mitään ei tuntunut tapahtuvan eikä mikään tuntunut edistyvän yhtään mihinkään. Vastaavasti henkilögallerian ongelma oli siinä, että etabloituja henkilöitä lahdattiin sitä vauhtia, että tilalle piti esitellä aina kymmenen uutta, eikä kukaan pysynyt enää kartalla, kuka oikein oli kuka. Molemmat puolet toki uskollisesti kirjojen mukaan. Näihin saatiin jotain tolkkua tv-sarjamaisemman rytmityksen ansiosta kausilla 6-8.
Siihen ne positiiviset puolet sitten jäivätkin.
Kirjoihin tiukasti perustuneiden kausien ehdottomia vahvuuksia olivat mm. erittäin nokkela ja pisteliäs dialogi sekä erityisesti juonenkäänteiden loputon yllätyksellisyys. Kukaan ei ollut turvassa, kuka tahansa saattoi saada surmansa koska tahansa, kuka tahansa saattoi pettää kenet tahansa. Tästä saatiin esimakua viimeistään siinä vaiheessa ensimmäistä kautta, kun kertomuksen jopa jonkinlaiselta päähenkilöltä näyttänyt Ned Stark menetti päänsä. Juuri tämä yllätyksellisyys ja odottamattomuus jaksoi pitää kiinnostuksen yllä myös joidenkin kausien suvantovaiheissa. Aina halusi nähdä, mitä yllättävää tapahtuisi seuraavaksi.
Valitettavasti kaikki tämä lopahti kauden 5 jälkeen. Juonirakenteet muuttuivat silminnähden Hollywood-konventioiden mukaisemmiksi, ennen niin monisyisiä henkilöhahmoja alettiin selvästi kategorisoida "hyviksi" ja "pahoiksi", ja aiemmin säkenöinyt dialogi lässähti itsestäänselvyyksien hokemiseksi. Siinä missä sympaattisimmat hahmot olivat aiemmin joutuneet kärsimään kaikkein karuimmat kohtalot, kaudesta 6 alkaen paha alkoi saada palkkansa ja kuolemaan joutuivat ennen kaikkea ne ikävämmät hahmot. Kaikkein kuvaavinta ehkä oli, että kaudet 1-5 olivat kronikoineet sarjan (näin pohjoismaalaisen näkökulmasta) ehkä sympaattisimman, kunniallisimman ja sankarillisimmalta vaikuttaneen Starkin suvun kolkkoa kohtaloa ja tuhoa häikäilemättömien juonittelijoiden valtapeleissä, myöhempien kausien linjamuutos (paha saa palkkansa jne.) käänsi tämän päälaelleen ja mihin viimeinen kausi päättyikään... niinpä niin. Jos kaudet 1-5 olivat synkkyydessään olleet yhtä Imperiumin vastaiskua, niin kaudet 6-8 olivat Jedin paluu. Skywalkerit nousivat kuilun partaalta mahtiasemaan. Hurtat sun muut rupesivat Vaderin tavoin hyvistelemään ja saivat sankarikuoleman. Vain Ewokit puuttuivat.
Kausi 8 ei itse asiassa ollut pahin kolmesta viimeisestä. Dialogi ei yllättäen ollut läheskään niin heikkoa kuin kausilla 6-7, parin paikoin oli jopa väläyksiä ja lupauksia paremmasta, esim. viimeisen jakson neuvonpidossa. Ehkä käsikirjoittajat olivat saaneet ns "rakentavaa palautetta" dialogista. Tosin hutejakin oli sitten iso nippu. Dialogien lupauksia ei lunastettu. Pohjoisen voittamaton zombiarmeija pistettiin nippuun aivan naurettavan helposti yhdellä tikarinpistolla. Taisi mennä vuosikymmeniä kestävä talvikin ohi saman tien.
Paivan mahdottoman herkullista missed opportunitya tarvitsee mainita erikseen:
1) Kun Arya Stark kysyy Gendrylta tämän seksikokemuksia, olisi Gendry voinut joko rehennellä vaikuttaakseen kokeneemmalta kuin olikaan tai vähätellä nolona siitä että (alkuperäiskirjojen hahmojen tyylisesti) heilutellut heppiään turhankin ahkerasti. Ja siihen Arya olisi tietysti päässyt sanomaan: "A lie." Pettymys, kun tätä korttia ei oivallettu käyttää, tilaisuus olisi ollut herkullinen ja muutenkin looginen jatkumo Aryan saamalle koulutukselle kirjoista.
2) Drogonin raivo viimeisessä jaksossa. Miksi ei olisi saman tien suunnannut lieskojaan Jon Snow'hun? Siinäpä olisi kertaheitolla tullut todistettua, oliko Jon sukuperimänsä mukaisesti "a dragon" vai ei. (Muuta huomautettavaa viimeisen jakson tästä kohtauksesta ei minulla sitten olekaan - varsinkin se kohta, jossa Drogon nousee romukasan alta, oli varsina sävähdyttävä kokemus. Varsinkin, kun aavisti jo hyvin, millä asialla Jon liikkui. Ja varmaan aavisti Drogonkin.)
Kausi 8 olisi varmaan voinut olla vielä paljon parempi, mutta näillä mennään. Ainakin paketoivat parhaansa mukaan mahdollisimman monta juonenpätkää, vaikka loppuratkaisut eivät ehkä kovasti säväyttäneet. Katsottava kuitenkin ja parempi kuin kaudet 6 tai 7. Kalpenee kuitenkin armottomasti kirjojen ja niihin perustuneiden kausien menon rinnalla. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä kirjailijan versio lopputulemasta. Mutta: näillä mennään.
Lopuksi yksi yleishuomio Tulen ja jään laulusta yleisesti. Satuin samoihin aikoihin kauden 8 katselun kanssa lukemaan joukon Conan-stooreja, ja yllättävän monia juonellisia samankaltaisuuksia tarttui haaviin. Esimerkiksi kylmässä pohjolassa kaatuneet soturit nousevat muodostamaan hyvin samankaltaisen zombiarmeijan tarinassa Legions of the Dead vuodelta 1978, tulikuumaan kruunuun päättyvät yhden vallantavoittelijan haaveet ja elämä tarinassa Conan the Buccaneer (1971), ja löytyypä paljon muutakin, mm. Boltonien rakastamaa elävältä nylkemistä. Tämä ei sinänsä tietenkään ole yllättävää, sillä Tulen ja jään laulun suhteellisen low-fantasy maailma ammentaa selvästi amerikkalaisen pulp-fantasian miekka & magia -perinteestä, johon lisää oman värinsä monimutkaisen valtapelin ja juonittelun verkolla. Toki muitakin vaikutteita on huomattavissa (tarvitseeko erikseen alleviivata mille Tolkienin vastentahtoiselle sankarihahmolle Samwell Tarly vaikuttaa ilmiselvältä tribuutilta, jotakuinkin etunimeään myöten?), mutta vahvimmin tarinamaailman fantasiajuuret ovat selvästi kiinnittyneet amerikkalaiseen miekan ja magian hegemoniaan. Tai ottaen huomioon hahmojen yleisesti hyvin matalaotsaisen, materialistisen ja raadollisen mielenlaadun, Tulen ja jään laulun genren voisi ehkä parhaiten kiteyttää uuteen genre-määritelmään: miekka & kikkeli.
Ai niin, pakko mainita: aiemmin postaamistani kausiveikkauksistani ainakin yksi meni melkein kirjaimellisesti nappiin. Cleganen veljekset todellakin ottivat yhteen niin että tanner (tai tarkemmin palatsin rauniot) tömisi. Ei tosin ollut kauhean vaikea arvata tuo...
/cdn.vox-cdn.com/uploads/chorus_asset/file/19330100/drason.jpeg)
