Itsekin pidin talven aikana kunnon GoT-maratonin ja katsoin kaikki kahdeksan kautta putkeen. Tai no olihan tuossa vähän taukojakin, sillä etenkin vitoskauden kohdalla homma jäi telakalle useammaksi viikoksi, mutta suht putkeen kuitenkin. Tämä onkin itse asiassa ensimmäinen kerta laatuaan, sillä aiemmat katsomisrupeamani olen lopettanut aina viimeistään 7. kauteen ja päätöskauden olenkin katsonut vain kertaalleen ihan muista irrallisena silloin ensiesityksen yhteydessä. Nyt kaikki kaudet peräkkäin tiiratessa sarjan nousu- ja laskukiidot erottuivat entistäkin paremmin – ensimmäiset kaudet olivat vieläkin parempia ja viimeiset vieläkin huonompia kuin muistelin. Kirjoittelin jokaisesta seasonista myös vähän arvosteluntynkää. Varoitettakoon, että käsittelen etenkin viittä ensimmäistä kautta ennen kaikkea alkuperäisteostensa sovituksina, joten viittauksia kirjojen suuntaan esiintyy viljalti. Jos Martinin hengentuotosten sisällöstä ei siis halua tietää mitään, tämän viestinkin lukeminen on syytä lopettaa tähän paikkaan.
Kausi 1: No niin, tästä kaikki alkaa. Avauskausi lähteekin varsin sujuvasti ja vetävästi liikkeelle. Nightwatchin partioretkeä käsittelevä prologikohtaus tosin tuntuisi tavallaan hiukan tylsältä ilman alkuperäisteoksen tuntemista – kohtauksen keskushenkilön mieleen ei nimittäin tv-sovituksessa tietysti pääse sukeltamaan samalla tavoin kuin kirjassa noin lyhyen esiintymisen puitteissa, joten hänen kohtalonsa ei myöskään kosketa yhtä paljon. Muuten sarjan aloitus on juuri sopivan kiireetön, vaikkei mitenkään laahaava. Hahmoihin syvennytään huolella, mutta toisaalta myös itse juoni käynnistyy kunnolla jo ensimmäisessä jaksossa (vrt. spin-off-sarja House of Dragon, joka harppoi ajassa jättäen hahmot etäisiksi, mutta varsinainen juoni ei lähtenyt liitoon koko avauskauden aikana). Henkilöiden esittelyt aasinsilloitetaan hyvin, eikä edes ykkösjakso tuntunut täyteenahdetulta, vaikka marssitti liudan mitä erilaisimpia tyyppejä näyttämölle.
Kaudelle on muutenkin taidokkaasti poimittu Game of Thrones -kirjasta olennaisimmat osuudet sekä juonenkulun että tarinan elävöittämisen kannalta. Tv-sovitukseen on mahdutettu yllättävänkin paljon myös sellaista dialogia ja kokonaisia kohtauksia, jotka eivät ole juonen suhteen mitenkään välttämättömiä, mutta syventävät hahmojen luonnekuvia ja ihmissuhteita tai taustoittavat heidän tulevia edesottamuksiaan. GoT:n viimeisten kausien pikajuoksumentaliteetillä vaikkapa Danyn ja Drogonin lemmenelämä, Aryan miekkailuharjoitukset ja Jonin ongelmat uusien aseveljiensä kanssa olisivatkin varmasti päätyneet vasaran alle – eiväthän ne varsinaisesti vie juonta eteenpäin – mutta tällöin kyseisten hahmojen tarinoista olisi jäänyt puuttumaan jotain oleellista.
Jotakin jää toki aina kaipaamaan. Aryan ja Jonin hyvästelykohtaus sekä Jonin ja Tyrionin ystävystyminen on esitetty kaudella aika riisutussa muodossa, kun taas Martinin versiossa ne liikuttivat aivan eri tavalla. Tyrionin ensitaistelu puolestaan on karsittu sarjasta kokonaan ja tehty hänestä täydellinen tumpula sotimisen saralla, vaikka kirjassa hän pärjäsi ihan hyvin kyseisessä tilanteessa – no kaipa sarjan budjetti oli ylittynyt taistelukohtausten osalta ja sen takia haluttiin kuitata tuo Tyrionin ensimmäinen sotakokemus vain iskulla päähän heti kähinän alettua. Myös Catelynin ja Jonin viimeistä vuoropuhelua Branin sairasvuoteen äärellä on supistettu ikävästi; nyt Catelyn vain pyytää tylyhkösti Jonia poistumaan, kun kirjassa hän esitti törkeästi jopa toiveen siitä, että Jon makaisi Branin tilalla kuolemankielissä. Eihän tuo kohta toki mitenkään mieltäylentävää luettavaa ollut, mutta ainakin se monipuolisti onnistuneesti Catelynin muuten kovin puhtoista henkilökuvaa. Tosin yksittäisten repliikkien puuttumisesta valittaminen on tietysti melkoista nillittämistä.
Pääsääntöisesti olenkin tyytyväinen hahmojen sovituksiin. Nuorisokaartia on vanhennettu aika tavalla, mutta se lisää itse asiassa realistisuuden tuntua. Kirjoissa monet nuoret tyypit pärjäsivät kiperissä tilanteissa epäuskottavan hyvin ikäisikseen. Näyttelijävalinnat osuvat useimpien hahmojen kohdalla maaliin, joskin Peter Dinklage on aivan liian hyvännäköinen rooliinsa, vaikka näytteleekin sinänsä oivallisesti. Henkilöt on myös käsikirjoitettu enimmäkseen alkuperäisteoksia kunnioittaen. Edellä mainittua Catelynia ja itse asiassa Eddardiakin on tosin muutettu laajemminkin hiukan rennompaan suuntaan. Kirjoissa he tuppasivat olemaan aika huumorintajutonta sakkia (etenkin Catelyn), kun taas sarjaan oli lisätty jotakin hyväntahtoista sanailua heidän välilleen. Minusta se oli tarpeetonta, sillä kyllähän tuo Starkin pariskunta oli riittävän sympatioita herättävä muutenkin. Samwell Tarlyyn on puolestaan lisätty sellainen vähän pervo lisävivahde, joka ei muuta hahmoa ainakaan positiiviseen suuntaan. Renlysta taasen on jostain kumman syystä tehty aivan naurettava vellihousu – kirjoissa hän oli varsin karismaattinenkin mies. Tyrionin palkkaama prostituoitu Shae eroaa kuitenkin esikuvastaan kaikkein eniten. Tuntuukin suorastaan epäuskottavalta, että Shaen asemassa oleva henkilö uhkaa sarjassa repiä isännältään silmät päästä ja on muutenkin niin särmikäs tapaus, että moista ei kukaan oikeasti tuollaiselta maksulliselta naiselta suvaitsisi. Vielä tässä vaiheessa nämä hahmojen muuntelut, tai voisi sanoa melkeinpä vääristelyt, eivät kuitenkaan muodosta kovin mittavaa ongelmaa.
Myönnän muutenkin olevani kaiken kaikkiaan vähän kirjapuristi ja ärsyyntyväni alkuperäisteoksen muuttelusta silloin, jos se ei ole mielestäni riittävän perusteltua. Kaudella on runsaasti dialogia myös kirjojen ulkopuolelta, mutta enimmäkseen sillä on kyllä paikkansa. A Song of Ice and Fire:ssahan maailmankuvaa ja henkilöiden taustatarinoita laajennetaan pitkälti hahmojen päänsisäisten monologien kautta, kun taas tv-show’ssa menneisyyden muistelemiseen ei luonnollisestikaan ole muuta keinoa kuin hahmojen väliset vuoropuhelut. On myös kiinnostavaa päästä seuraamaan kahdenkeskisiä dialogeja sellaistenkin tyyppien osalta, jotka kirjoissa eivät olleet näkökulmahenkilöitä vielä noihin aikoihin tai ollenkaan. Näin saadaan hiukan lisää lihaa luiden päälle esimerkiksi Petyrin ja Varysin kaltaisillekin hahmoille.
Perusteettomat lisäykset sen sijaan ovat tällä kaudella harvassa, mutta eivät kokonaan loista poissaolollaan. Se Rosalie tai mikä lie prostituoitu oli ainakin täysin turha vahvistus sarjan hahmokaartiin. Lisäksi Jaimen ritarillisuus Nedin miesten tappokohtauksessa ja Joffreyn herkistely isäpuolensa kuolinvuoteen äärellä olivat mielestäni turhan "out of character" kyseisille hahmoille tuossa vaiheessa ja Joffin kohdalla ylipäätäänkin. Sarjassa esiintyi siis aivan käsikirjoittajien mielikuvituksesta peräisin oleva Jaimen ja Nedin välinen kaksintaistelu, joka päättyi erään Lannisterin kaartilaisen iskettyä Nediä selkään ja Jaimen tultua siihen lopputulokseen, että ainoa kunniallinen toimintapa sen jälkeen oli jättää taistelu sikseen. Moinen hyveellisyys olisikin ollut ihan luontevaa myöhemmässä kohdassa Jaimen hahmon kehityskaarta, mutta ei vielä tuolloin. Mitä taas tulee Joffreyhyn ja hänen poraamiseensa Robertin vuoteen vieressä, niin kyseinen poikakuningas oli kyllä muutenkin sarjassa hivenen sympaattisempi kuin alkuperäisteoksissa, mutta tuo herkistely oli minusta sentään jo liikaa.
Kauden paras jakso on ehkä yhdeksäs, sillä Nedin kuolema on sen sortin draamaa, että se jaksaa shokeerata vielä useiden katselu- ja lukukertojen jälkeenkin. Viimeinen jakso on niin ikään todella vahva: Robbin kruunaaminen Pohjoisen kuninkaaksi, Nightwatchin partioretken aloittaminen, Danyn lohikäärmeiden syntymä… Onhan tuossa vaikuttavia kohtauksia enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta herkempääkin sisältöä nähdään Nedin kuoleman jälkipyykkien muodossa. Huonoin jakso on ehkä nelonen, sillä siinä on turhankin paljon välillä jopa epäolennaiselta tuntuvaa dialogia ja turhan vähän varsinaisia tapahtumia.
Kokonaisuutena kausi on kuitenkin siis oivallinen, kun kerran tärkeimmät kohdat kirjoista saatu mukaan ja muutoksetkin ovat enimmäkseen onnistuneita. Jos katsoisi vain tämän kauden ja jättäisi muut väliin, voisikin erehtyä luulemaan, että ollaan maailmankaikkeuden laadukkaimman sarjan äärellä.
Kausi 2: Kakkoskausi vaikuttaa varsinkin aluksi hiukan laimealta edelliskauden huimien käänteiden jälkeen, mutta siinä suhteessa vika ei ole sarjantekijöissä vaan jo alkuperäismateriaalissa. Kirjasarjan toisessa osassa ei nimittäin ollut mitään esimerkiksi avausosan Nedin kuoleman tai kolmannen osan Red Weddingin kaltaista suurta shokeeraajaa, vaan se tuntui ylipäätään pieneltä suvantovaiheelta draamaa tihkuvien edeltäjänsä ja seuraajansa välillä – joskin tapahtuuhan siinäkin toki isojakin asioita ja varsinkin loppua kohden kierrokset kyllä kasvavat. Sama pätee luonnollisesti myös tv-sovitukseen. Positiivista A Clash of Kings -kirjassa toisen kauden lähdemateriaalina taas on etenkin se, että juonellisesti teos on vielä suht selkeä, vaikka valtaistuinpeliin tuleekin sen puitteissa useita uusia pelaajia. Näinpä tv-sovituksessakaan ei ole jouduttu harjoittamaan läheskään niin mittavaa karsintaa kuin joskus myöhemmin.
Toisella kaudella otetaan silti jo huomattavasti avauskautta enemmän pesäeroa kirjoihin. Eikä se häiritse minua vain siksi, että liian räikeät muutokset tosiaan häiritsevät ylipäätään, vaan myös siksi, että nämä muutokset muokkaavat tarinaa useimmiten nimenomaan huonompaan suuntaan. Esimerkkeinä minun makuuni liian räikeistä muutoksista kakkoskaudella mainittakoon vaikkapa Danyn veriratsastajien ja palvelijattarien sekä Xaro Xhoan Daxosin kuolemat ja Jaimen serkkunsa surmaaminen. Vaikkapa Rakharo-veriratsastajan teurastus on tarkoitettu varmasti järkyttäväksi käänteeksi, mutta itse katselen sitä vain sillä mielellä, että tuossa tulee näköjään Rakharon pää, mutta eipä se paljoa liikuta, kun mitään tuollaista ei oikeasti koskaan tapahtunut. Aika hölmö ajattelutapa siinä mielessä, että eihän mitään kirjoissa kuvattuakaan toki oikeasti ole koskaan tapahtunut. Tällaisissa tapauksissa vika lienee siis suurilta osin minussa itsessäni.
Lisäksi kaudella nähdään kuitenkin runsaasti sarjantekijöiden mielikuvituksesta peräisin olevia kohtauksia ja juonilinjoja, jotka ovat yksinkertaisesti täysin irrelevantteja. Esimerkkeinä moisista taas mainittakoon vaikkapa ser Lorasin ja Renlyn homostelut, bordelliin sijoittuvat kohtaukset sekä Robbin ja sen randomin ulkomaalaisnaisen romanssi – ihan turhia sivujuonteita kaikki tyynni. Tyrionin ja Shaen suhde puolestaan löytyi toki kirjastakin, mutta se jatkaa nyt samalla linjalla kuin ensimmäisellä kaudella, eli heidän välilleen yritetään täysin Martinin aivoituksista poiketen pykätä mukamas aitoa romanssia. Lyhyesti sanottuna sarjaan on siis tungettu kirjojen ulkopuolelta kosolti erityisesti väkisin väännettyjä ja tarpeettomia lemmenleikkejä. Välillä tuntuu kuin melkeinpä joka toisessa kohtauksessa keikistelisi joku tärkeä tai turha hahmo vailla rihmankiertämää. Sellainen herutus olisi ehkä kotoisin pornoleffassa, mutta ei mielestäni niinkään tällaisessa vakavasti otettavassa fantasiasarjassa.
Vastapainoksi taas muita oikeasti oleellisia juonilinjoja on jouduttu typistämään rankasti. Vaikkapa Theonin päätyminen Boltonien ja Jonin päätyminen villien vangiksi on esitetty mutkat suoriksi oikoen ja mielestäni latteammassa muodossa kuin alkuperäisteoksessa. Sinänsä tuo karsiminen on tosin ihan ymmärrettävää, sillä kieltämättä noissa kuvioissa oli jonkin verran ylimääräistä löysää ja lopulta päädyttiin kuitenkin samoihin lopputulemiin kuin kirjassa. Enemmän jäin harmittelemaan Aryan juonikuvioiden ja Tyrionin ketjun karsimista. Olihan Aryankin juonessa toki saksimisen varaa, mutta harmillista että muun muassa hänen ensimmäinen suurempi taistelukohtauksensa ja pohjoisen miesten pelastusoperaationsa olivat joutuneet lekan alle. Varsinkin tuo viimeksi mainittu olisi nimittäin limittänyt sujuvalla tavalla Aryan osaksi laajempaa valtaistuinpeliä – nyt hänen edesottamuksensa tuntuvat paikoitellen turhan irrallisilta ja jopa ylimääräisiltä laajemmassa kuvassa. Tyrionin suurin anti A Clash of Kings -kirjassa puolestaan oli se, että hän keksi takoa metallisen ketjun ja tukkia sillä Stannisin laivaston pakoreitin Blackwaterin taistelussa. Ketjun puuttuminen sarjasta kuulostaa varmasti äkkipäätään mitättömältä puutteelta ja typerältä nillittämisen aiheelta ylipäätään, mutta kyseessä on lopulta merkittävä yksityiskohta. Cerseihän keksi elovalkean käytön ja Tywin tuli viime hetkillä pelastamaan Kuninkaansataman hävitykseltä, mutta Tyrionin panos Stannisin kukistamiseen oli nimenomaan tuo ketju. Eli kaikki ylimääräiset seksirevittelyt olisi voitu heivata hittoon ja antaa enemmän ruutuaikaa Aryan juonille, Tyrionin ketjulle ja miksei Theonin ja Jonin käänteillekin.
Muutoin kakkoskausikin on ihan onnistunut sovitus. On siinä hyviäkin lisäyksiä, kuten Aryan ja Tywin Lannisterin väliset kohtaukset, joiden avulla saatiin hiukan lämpöä kylmäkiskoisen Tywininkin henkilökuvaan. Onnistuneimpia juonilinjoja ovat kuitenkin sopivasti alkuperäisteoksen viitoittamaa tietä seuranneet, kuten Tyrionin viihdyttävät juonittelut King’s Landingissä. Tyrion onkin kauden tähti ja pääsee nyt kunnolla loistamaan (vaikka se hänen ketjunsa puuttuikin) – hänhän on vallan kahvassa aivan elementissään ja Dinklagen roolityö on edelleen vakuuttavaa. Pääsääntöisesti kausi etenee sujuvasti ja tapahtumat pohjustetaan kunnolla. Eli vahvaa tekemistä tämä on vieläkin. Paras jakso on itse asiassa varmaan yhdeksäs, sillä Blackwaterin taistelu on visuaalisesti upea ja jakso sisältää muutenkin monia vaikuttavia kohtia (vaikka se Tyrionin ketju puuttuikin). Huonointa jaksoa en osaa suoralta kädeltä nimetä, mutta varmaankin se voisi olla jokin alkupään tapahtumaköyhemmistä episodeista.
Mainitsinko muuten jo, että minua häiritsi se Tyrionin ketjun puuttuminen?
Kausi 3: Edeltäjää paikoitellen vaivanneesta laimeudesta ja suvantovaiheen tunnusta ei ole kolmannella kaudella tietoakaan. Päinvastoin tapahtumat sisältävät ihan hengästyttävyyteen asti jännitystä ja draamaa: Red Wedding, Jaimen käden katkeaminen, Danyn orjienvapautusoperaatiot, Yövartion miesten kapina, Jonin soluttautuminen villien pariin, Samin kohtaaminen white walkerin kanssa... Eikä tällä kertaa ehdi pitkästyä missään vaiheessa, sillä rytinä alkaa heti kauden alkupuolella (esim. Danyn ensimmäinen taistelu orjakauppiaita vastaan on melkoisen vaikuttava). Kaikkien hurjien käänteiden keskellä jää kuitenkin riittävästi tilaa myös rauhalliselle maailmanrakennukselle sekä hahmojen ja heidän välistensä suhteiden kehittämiselle. Suosikkitarinankaareni koko sarjasta on juuri Jaimen henkilökuvan syventäminen Briennen kanssa ystävystymisineen. Ylipäätään kohtaukset etenevät luontevasti ja siirtymät hahmojen välillä aasinsilloitetaan hyvin – dialogissa saatetaan vaikkapa mainita tietty tyyppi ja seuraavaksi hän jo ilmaantuukin ruudulle omassa persoonassaan.
Myös alkuperäisteoksensa sovituksena kolmonen onnistuu mielestäni edelliskautta paremmin. Oli selvästi oikea ratkaisu jakaa mammuttimaisen A Storm of Swords -teoksen tapahtumat kahdelle eri kaudelle, sillä nyt mitään juonikuviota ei jouduttu typistämään kohtuuttoman rankasti. Tällä kertaa pysyttiin myös edelliskauteen verrattuna uskollisempana Martinin kirjoittamalle eikä esimerkiksi hatusta heitettyjä seksikohtauksia ollut aivan niin paljon, vaikka kyllähän niitä taas jonkin verran esiintyi. Monet kohtaukset ja dialogit olivat ilahduttavasti sanasta sanaan kirjasta poimittuja; esim. Danyn keskustelu orjakauppiaan kanssa Tahrattomista, Tyrionin ja hänen isänsä välinen keskustelu Casterlynkallion perimyksestä ja Sansan keskustelu Tyrellien kanssa Joffreyn todellisesta karvasta. Suuresti pitämäni Jaimen ja Briennen suhteen dynamiikka oli myös ilahduttavan uskollisesti kirjoista poimittu, vaikka joitakin mielestäni oleellisia tai muuten vain laadukkaita repliikkejä jäi toki puuttumaan, enkä pitänyt siitä että Jaimen käden katkaisseen hahmon henkilöllisyys oli muutettu ilman järkeenkäypää syytä.
Toki minulla on muutenkin totuttuun tapaan joitakin nillittämisen aiheita lisätyistä ja poistetuista kohtauksista, mutta koskapa ei olisi. Jälleen juuri käsikirjoittajien päästä peräisin olevan juonilinjat oli höystetty erityisen runsaalla määrällä joutavia seksikohtauksia ja myös väkivaltaa. Kaudella oli lisäksi jouduttu yhdistämään joitakin kirjoista tuttuja hahmoja toisiinsa enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ser Loras oli kombinoitu vanhempaan veljeensä (jonka kanssa Sansaa oikeasti yritettiin naittaa) ja Gendry erääseen toiseen kuningas Robertin äpäräpoikaan (jonka Melisandre oikeasti yritti uhrata punaiselle jumalalleen). Oikeastaan tuo Lorasin liittäminen hänen vanhempaan veljeensä oli ihan perusteltu tempaus, sillä kyseinen veli ei ollut kovin merkittävä hahmo, mutta noin muuten Lorasin kohtaukset sortuivat tälläkin kaudella epäolennaiseen homoseksillä mehusteluun. Gendryn yhdistäminen kuningas Robertin julkistettuna äpäränä isänpuoleisten sukulaistensa hoivissa elelleeseen Edric Stormiin taas ei ollut onnistunut veto. Edric Storm uhkasi kirjoissa päätyä Melisandren käsiin luontevasti, koska oli alun perinkin tämän ulottuvilla, mutta sarjassa Gendryn osalta ei oikein tullut edes selitettyä, mistä Melisandre ylipäätään tiesi koko pojan olemassaolon ja olinpaikan (kaipa siinä sitten jotain jumalallista ilmoitusta oli olevinaan taustalla). Samalla lainsuojattomien veljeskunnan periaatteet tuli yhdessä rysäyksessä vedettyä vessasta alas, kun he muitta mutkitta luovuttivat yhdistykseensä liittymässä olleen viattoman nuoren miehen Melisandren käsiin. Melisandren ja Gendyn välinen hatusta heitetty nussimiskohtaus nostatti myös kulmakarvani kohti taivaita.
Samaten Theonin kiduttamisella oikein mehusteltiin sarjassa, kun taas kirjoissa tuosta ajanjaksosta hypättiin hienovaraisesti ylitse ja se käsiteltiin vain jälkikäteen ympäripyöreiden takaumien avulla. Ei minua raakuus sinänsä haittaa, mutta noissa sarjan kohtauksissa ei tuntunut olevan mitään muuta pointtia kuin väkivallalla mässäily ja ne uhkasivat kaiken kukkuraksi venyä nälkävuoden mittaisiksi. Myös Ramsayn hyviksen feikkaaminen tuntui tässä kohtaa jotenkin päälleliimatulta, koska hän ei saavuttanut sillä yhtään mitään. Tosin ei kai tuollainen hullu sekoboltsi välttämättä tarvitsekaan mitään järkeviä motiiveja toiminnalleen, mutta silti kuvio tuntui kirjoissa luontevammalta. Niissä Ramsayn feikkaus tapahtui aikaisemmassa vaiheessa juonta, kun hän soluttautui Winterfelliin Theonin hallintokauden aikana ja esitti olevansa tämän puolella, jotta voisi taistelun tullessa puukottaakin rautasyntyisiä takavasemmalta selkään.
Kaudelta poistettujen tai typistettyjen kohtausten saralta tulee mieleen lähinnä Nightwatchin melkoisen antiklimaattiseksi saksittu taisto kalmoja vastaan The Fist of the First Men:llä. En tosin ole suuri taistelukohtausten ystävä, mutta kyllä tuo sarjan versio oli jo vähän turhankin vaisu. Toimivista lisäyksistä taas tulee mieleen lähinnä Orjantappurakuningattaren kohtaukset. Hänen rooliaan oli nostettu sarjassa suuremmaksi kuin kirjoissa, mutta se ei haitannut, koska hahmo on viihdyttävä ja käsikirjoittajat olivat sisäistäneet hänen pirullisen teräväkielisen luontonsa hyvin.
Joka tapauksessa kausi on siis kokonaisuutena loistava ja kuuluu suosikkieni joukkoon lähinnä juuri ylitsevuotavan dramaattisuutensa ja enimmäkseen alkuperäisteosta kunnioittavan toteutuksensa vuoksi. Suosikkijaksoni oli todennäköisesti The Bear and the Maiden Fair, koska Jaime puhkesi siinä kunnolla kukkaan, tai sitten The Rains of Castamere, koska se sisältää yhden tv-historian järkyttävimmistä paukuista.
Kausi 4: Neloskausi jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä ja visualisoi A Storm of Swords -kirjan jälkimmäisen puoliskon teatraaliset käänteet yhtä tehokkaasti kuin kolmoskausi teoksen ensimmäisen puoliskon. Viikatemies niittää taas satoaan ja tuttujen hahmojen puolesta pääsee jännittämään, eikä hääjuhlissa mikään suju odotusten mukaan. Purple Wedding ei tosin yllä järkyttävyydessään aivan edelliskauden Red Weddingin tasolle, mutta paljoa ei jää kyllä puuttumaan – pahaenteistä tunnelmaa rakennetaan pikkuhiljaa ja juhlat huipentuvat pitkään odotettuun sarjan kammottavimman antagonistin kuolemaan, joka olisi minun mielestäni saanut olla kyllä vieläkin raaempi. Kauden loppua kohden kierrokset kasvavat entisestään; etenkin Tyrionin monipolvinen ja Red Viperin karmivaan kuolemaan huipentunut oikeudenkäynti saa katsojan puremaan kynsinauhansa jännityksestä verille vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, vaikka tietää jo hyvin mitä tulee tapahtumaan.
Tämäkin kausi on vielä suhteellisen uskollinen alkuperäisteokselle, mutta toisaalta ehkä sarjan järkyttävimmät Martinin juonikuvioiden ja hahmojen raiskaukset (osin kirjaimellisestikin) nähdään juuri tällä kaudella. Etenkin Jaimen sisarensa raiskaus on täysin ”out of character” ja vastoin tuon kaksikon keskinäisen suhteen dynamiikkaa – Jaime ei ehkä ollut mikään puhtoinen sankari, mutta hänen tunteensa Cerseitä kohtaan olivat kyllä aitoja ja ennemminkin hän oli siskonsa/rakastettunsa talutusnuorassa kuin päinvastoin. Tällä kaudella jouduttiin myös kärsimään seuraukset aiemminkin parjaamastani Shaen hahmon muuttamisesta. Kirjojen pinnalliselle hempukalle sopi kyllä hyvin, että hän kääntyi rikkauksien toivossa todistamaan Tyrionia vastaan oikeudenkäynnissä, mutta sarjan rehellisen ja vilpittömän sankarittaren tekemänä tuo tempaus tuntui aivan järjenvastaiselta. Toki Tyrion oli mennyt toisen naisen kanssa naimisiin, mutta ei missään nimessä omasta tahdostaan, ja toimittanut Shaen pääkaupungista niin kauas kuin pippuri kasvaa, mutta vain tämän oman turvallisuuden vuoksi. Näinpä sarja-Shaen syyt moiselle oman luonnekuvansa vastaiselle käytökselle jäivät ontuviksi. Samaten Tyrionin isäntapon todelliset motiivit ja hänen riitaantumisensa Jaimen kanssa oli karsittu sarjasta, vaikka olisivat minun mielestäni olleet kyllä tärkeitä yksityiskohtia.
Huonojen lisäysten saralta puolestaan mainittakoon esimerkkinä ensinnäkin Grey Wormin ja Missandein naurettavan hatusta heitetty rakkaustarina. Pohjoisen juonikuvioiden osalta Nightwatchin karkureiden nitistämisoperaatio ja Iron Islandsin juonikuvioiden osalta Theonin vapautusyritys olivat myös turhia sivujuonteita kirjojen ulkopuolelta. Grennin, Pypin ja Jojenin liian varhaiset kuolemat vetivät taas suuni mutruun. Ei se noin mene, kirjoissa he elävät vieläkin!
Lisäksi sarjassa oli muutettu aikajanaa hiukan – Jaime ja Brienne palasivat kaupunkiin Joffreyn vielä eläessä ja näin poispäin – mutta se ei liiemmin haitannut. Noita kohtauksia oli ihan kiva katsella ikään kuin sellaisena fanficinä, että millaisia dialogeja hahmojen välillä olisi voinut esiintyä, jos aikajana ”oikeasti” olisi ollut tuollainen. Muutenkin tämä neljäs jäi kaiken kaikkiaan aikakirjoihin viimeisenä oikeasti hyvänä GoT-kautena.
Kausi 5: Viides kausi onkin sitten ensimmäinen aivan räikeästi alkuperäismateriaalista poikkeava ja samalla ensimmäinen merkittävästi sarjan aikaisempaa tasoa heikompi GoT-kausi. Toki showrunnereilla onkin ollut melkoinen savotta, kun heidän on täytynyt tunkea itsessäänkin mammuttimaisten ja ajallisesti osittain rinnakkain etenevien nelos- ja vitoskirjan tärkeimmät tapahtumat tähän samaan pakettiin. Tv-formaatissa ei nimittäin olisi toiminut alkuunkaan se Martinin hyödyntämä kikkakolmonen, että osa päähenkilöistä heitettiin neljännen ja osa viidennen kirjan ajaksi telakalle odottelemaan vuoroaan.
D & D olivat tehneet hyvää työtä etenkin siinä suhteessa, että he olivat sysänneet kirjojen turhimpia juonikuvioita ja jopa kokonaisia uusia hahmoja surutta vasaran alle. Nimenomaan nelos- ja vitoskirjassahan Martinilla karkasi tyystin pomo käsistä ja tarina alkoi levähtää joka suuntaan etenemättä kuitenkaan varsinaisesti mihinkään. Sarjassa taas erityisesti kaikenlaista päämäärätöntä harhailua ja pitkäpiimäistä matkustelua oli karsittu rankalla kädellä. Brienne löysi nyt molemmat Starkin tyttäret ehkä satumaisenkin helposti, mutta ainakaan ei tarvinnut seurata tuntikausia hänen umpimähkäistä hortoiluaan niin kuin kirjoissa. Monet Mereeniin matkustavat turhemmanpuoleiset hahmot taas oli poistettu kokonaan, eikä Tyrioninkaan matka venähtänyt aivan megalomaanisiin mittasuhteisiin. Iron Islandsin ja Dornen kuvioita oli myös virtaviivaistettu – joiltakin osin ehkä liikaakin, mutta jonkinlainen priorisoiminen olikin tosiaan tarpeen.
Osin onnistuneista ja tarpeellisista muutoksista huolimatta sarjasta alkoi kuitenkin kadota tenho samalla, kun alkuperäismateriaalista ajauduttiin yhä kauemmas. Minua ärsytti esimerkiksi se, että Doran Martellista oli tehty täysi lapanen, Stannisista ihmishirviö ja Sand Snakeista moraalittomia kusipäitä. Myös Jonin, Sansan ja Aryan tarinat poikkesivat mielestäni tällä kaudella turhan paljon kirjoista ja nimenomaan negatiivisessa mielessä – Jonille oli tekaistu juonen kannalta turha reissu Muurin taakse Hardhomeen, Sansan kohtalo oli kombinoitu väkisin väännetysti erääseen kirjoissa esiintyneeseen sivuhenkilöön (ja samalla Sansan oma hahmonkehitys otti melkoisesti takapakkia) ja Arya puolestaan kohtasi kasvottomien miesten koulutuksensa yhteydessä hirvityshahmon, jollaista kirjoissa ei varsinaisesti laisinkaan ollut, tai ei ainakaan tuossa muodossaan. Kammottavien hahmojen käsikirjoittaminen on toki taitolaji, mutta tässä sarjassa on kuitenkin nähty aikaisemminkin niin monta kusipäätä, että jotenkin tuo House of Black and Whiten veemäinen papitar vain oli minulle liikaa. Kuningatarten (Cersei + Margaery) vangitsemisoperaatio poikkesi niin ikään radikaalisti kirjojen versiosta ja oli esitetty epäluontevalla tavalla mutkat suoriksi oikoen.
Ei tämä kausi kuitenkaan mitenkään sysipaska ollut, ei oikeastaan edes paska. Myöhempien kausien läpijuoksumentaliteetti ei vielä nytkään ollut voimissaan, vaan hahmojen mielenmaisemaan pureuduttiin kunnolla ja dialogissa mentiin pintaa syvemmälle. Kauden loppupuoli oli myös melkoisen vaikuttava. Shireenin polttaminen tosin kalskahti pelkältä itsetarkoitukselliselta shokeeraamiselta logiikan vaatimuksista piittaamatta (miksi hitossa Stannis olisi polttanut ainokaisen perillisensä roviolla), mutta esimerkiksi Jonin ”kuolema”, Cersein sovituksenkävely ja Danyn ensiratsastus loharilla olivat varsin hienoja kohtauksia. Paras jakso lieneekin ollut jokin noista viimeisistä draamaa tihkuvista episodeista ja huonoin jokin niistä alkupään hidastempoisemmista.
(Jatkuu seuraavassa numerossa.)