Minusta taasen on perusteltua turvallisuuspoliittisen tilanteen muuttumisen myötä terdä arvioita siitä, että onko järkevää kuulua tiettyjen sopimusten piiriin, jos sopimusten allekirjoittamishetkellä turvallisuuspoliittinen tilanne on ollut olennaisesti toinen. Esim. Iran on varmasti allekirjoittanut lukuisia sopimuksia shaahin vallanaikana, jolloin liittolaissuhde Yhdysvaltoihin oli hyvin voimakas ja Yhdysvaltojen myötävaikutuksella maa on allekirjoittanut sopimuksia (Yhdysvallat on toiminut turvallisuuden takuumiehenä). Vallan vaihtumisen ja viholliskuvien vaihtumisen myötä on perusteltua pohtia tiettyjen sopimusten järkevyyttä kun se turvallisuuspoliittinen takuumies onkin yllättäen vihollinen. (Tietty omilla toimillaan Iran vaikutti siihen, että suhteet Yhdysvaltoihin muotoutuivat vähintäänkin ongelmallisiksi).
Mutta olisiko sopimuksilla tällöin minkäänlaista arvoa, jos ne voidaan irtisanoa tarpeen mukaan? Esimerkiksi juuri miinasopimus. Eihän se voi olla niin, että Suomi sitoutuu olemaan käyttämättä miinoja esimerkiksi vain rauhan aikana. On ihan validia kyseenalaistaa sopimukseen liittymisen periaatteet, mutta kyllähän liittyminen on tehty sillä ajatuksella, että sitä noudatetaan, vaikka se ei enää itselle sopisi.
Raadollisesti ajateltuna, on parempi, että se miina rampauttaa sen vihollistaistelijan kuin tappaa - rampautetun taistelijan viemiseksi taistelukentältä vaaditaan ihmisvoimaa ja tuolloin tämä voima on poissa taistelutilanteesta x ajan verran.
Tästä teoriasta olen tietoinen, ja puhtaasti rationaalisesti ajatellen se on toki näin. Tällöin raajan silpova miina on erityisen tehokas, koska on epätodennäköistä, että taistelija palaa tositoimiin sairaalasta. Toki välittömässä taistelukosketuksissa raajan menettänyt voi (jos kivulta ja shokilta siihen kykenee) rajoitetusti jatkaa taistelua. Toisaalta haavoittunut taistelija voi kuormittaa myös vihollisensa huoltoa vangiksi jäädessään...