Olen tutustunut vain pintaraapaisulla Ghosts of sushimaan ja vielä vähemmän doomeihin yms mutta kuten moneen kertaan todettu niin TLOU2 oli sellainen tunteiden pesukone joka vaikutti mieleeni vielä päiviä lopputekstien jälkeen joten olen iloinen että peli putsasi palkintopöydän.
Nyt tuo peli on vihdoin pelattu läpi ja täytyy todeta että itselle tarina ainakin toimi ja veti mukanaan, synkkähän tuo oli eikä peliä voi hyvällä tahdollakaan sanoa hyvänmielen peliksi mutta noin yleisarvosanana antaisin pelille kokonaisuutena 9/10. Ja mitä tulee tarinan kerrontaan niin nuo flashbackit oli mielestäni ihan hyvin jaksotettu tarinaan ja siinä sai yleensä vähän kevennystä tai ainakin erilaista näkökulmaa tapahtumiin. Teknisesti peli oli komea alusta loppuun ja äänimaailma varsinkin oli paikoin varsin hienosti toteutettua. Tarinallisesti itse pidän kerronnan rytmityksestä, välillä oli kevyempiä hetkiä ja välillä hyvin synkkiä vaiheita, loppua kohti taistelut oli varsin helppoja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ja paljon aseita ja tavaraa jäi ns varastoon niihin vaikeampiin taisteluihin varautuen ja niitä odotellessa.
Mitä tulee Ellien ja Abbyn matkaan niin ainoat pari kohta jossa kyseenalaistin Abbyllä pelaamista oli aivan aluksi kun varsinainen Abbyn osa tarinasta alkoi, kun oli aluksi Elliellä kostomielessä Abbya metsästänyt. Silloin taustalla ei ollut vielä mitään muuta ajatusta kuin että Abby oli Joelin kylmäverisesti murhannut paskakasa, toinen kohta jossa tuo ajatus tuli oli se teatterissa tapahtuva Ellien metsästäminen ja pahoinpitely. Noin muuten kyllä Abbyn tarina pehmensi asennetta Abbyä kohti ja sai itseni myös Abbyn puolelle. Ja pelin lopun venekohtauksessa en myöskään olisi halunnut tapella Elliellä Abbyä vastaan enkä varsinkaan hukuttaa ja tappaa Abbyä - molemmat oli mielestäni kärsinyt matkalla jo tarpeeksi, no onneksi Ellie löysi vielä rikkinäisestä mielestään sen verran empaattisuutta että antoi Abbyn elää ja poistua veneineen sumuun. Ja kuten sanoin niin lopputekstien aikana omat tunnelmat ei varsinaisesti olleet hilpeät vaan olo oli aika tyhjä, synkkä kostotarina sai varsin synkän päätöksen eikä pelin kumpikaan rikkinäinen nainen varsinaisesti tullut läpi ainakaan ehjempinä.
Saa nähdä saako tämä pelisarja vielä jatkoa ja jos saa niin millaisista lähtökohdista siihen lähdetään, olisiko silloin tarina eheytymisestä vai ajaudutaanko entistä synkempiin tarinan pyörteisiin.
Minulle tämä peli erottui massasta sillä, että se sai minut kokemaan aitoja tunteita. Puolikyynisenä hahmona ne suuremmat tunteet ovat jääneet kymmenkunta vuotta taakse päin, mutta tämä teos oli poikkeus jo ilman syvempää ajatteluakin tilanteista. Koetin kovasti muistella koska viimeksi on ollut yhtä jännittynyt tunnelma, kuin esim. ukonilmalla ryömiessä ruohikossa tai piilotellen kivien ja puiden takana sinua jahtaavilta ihmisiltä vain päästäksesi eteenpäin - eli itse pelatessa eikä cutscenejen aikana. Ei ole omalla kohdalla montaa vastaavaa eläytymistä tullut tämän konsolipolven aikana.
Itselle grafiikat eivät ole niin iso asia, mutta olivathan ne kauniit ja varmasti parasta, mihin kyseisellä polvella pystytään. Tarina oli mielipiteitä jakava ja tunteita herättävä, vaan monestako tarinasta pystyy oikeasti sanomaan näin? Somen kuohunnasta voi jotain jo päätellä, kun aika monella mennyt tavalla tai toisella tunteisiin. Pelimusiikkia tarkemmalla korvalla sitten Silent Hillien jälkeen kuunnelleena tykästyin tämän soundtrackiin ja se oli kesällä melkeinpä päivittäisessä kuuntelussa. Myös pelilliset uudistukset, kuten esim. laukausten vastaanottamisen johdosta maahan lentämiset ja sen jälkeinen hapuilu aseiden kanssa maassa, kun yrität pelastaa itsesi varmalta kuolemalta toivat oman lisänsä pelin intensiteettiin.
Jos jotain miinusta on annettava, niin omaan makuun tämän pelityypin tuotokseksi oli ehkä hivenen liian pitkä, mutta jälkimmäisen puoliskon läpikahlaaminen toisaalta on merkityksellistä, sillä antaa täysin eri perspektiivin kokonaisuuteen.
Mitä noihin palkintoihin sitten tulee, pääosin olen samaa mieltä niistä, mutta myös Ghost of Tsushiman platinoineena ymmärrän sen fanien pettymyksen. Ero on kuitenkin vahvasti avauksessani kerrottu: tämä peli aiheutti aitoja tunteita, itselleni se ei niinkään. Myös Laura Baileyn saama palkinto Abbyn hahmosta on hieman kyseenalainen, sillä en muista milloin viimeksi olen törmännyt yhtä suureen vihaan ja mielipiteiden jakautumiseen pelihahmon kohdalla, kuin tässä. Teki toki erinomaista duunia, vaan vähän pistää miettimään millä äänet on saatu taakse, kun toisaalta kilpailijana mm. kovan suorituksen tehnyt kolleega Ellien roolista.
Itselle tämä oli kyllä semmoinen 10-/10 teos, eli ainut miinus tuosta pituudesta. Tekisi mieli lähteä tahkoamaan uudestaan, vaan kovin äkkiä tuohon ei tule lähdettyä tietäessään, että taas kerääntyy tunteja. Toki oma pelityyli on aina stealth-painotteista, joten silläkin oma osuutensa asiaan.
Kyllähän tämä lunasti 99% kaiken mitä odotti. Kyseessä on mielestäni mestariteos ja minut sai huolella lukea Joel/Ellie faneihin ennen tätä. Nyt siihen voi lisätä Abbyn myös.
Pelattavuus on hiottu loistavasta vielä astetta paremmaksi. Yhtään väärää liikettä ei tullut edes paniikkisäikähdyksissä. Liikkuminen ja taistelu on luontevaa ja antaa mahdollisuuden kokea realistisesti pieleen menneen maailman tarjonnan. Pelihän ei ole mikään parkour/ac creed mutta silti antoi upean fiiliksen korkeuseroineen jne.
Jännä noiden aseiden ja varusteiden kanssa. Lähinnä siis se, että vasta ihan lopussa aloin heitellä polttopulloja yms. paukkuja. Muuten peli mentiin ihan 2-3 aseella mutta mitäpä tuosta valittamaan.
Visuaalisuus on huikeaa. Edellisestä osasta saatiin tähän mukaan nyt vähän muutakin kuin apokalyptinen kaupunki, vaikka suurin osa menosta onkin Seattlen raunioissa.
Tekoäly on mennyt rutkasti eteenpäin ja ’flank her!’ on tässä muutakin kuin pelkkä huuto. Infected on kans upgreidattu, tykkäsin. Tosin olisin ehkä yhden-kaksi leveliä voinut niitä enemmän hoidella/kohdata. Virus ei ilmeisesti hirveästi leviä muihin kuin ihmisiin.
Ja sitten se tarina.
Ykkösen upean tarinan jälkeen oli itsestäänselvää, ettei samaa jaksa kahlata uudelleen vaikka maisemat vaihtuisi. Uusia henkilöitä piti siis saada. Myönnän, että odotin Tommylla pelaamista, varsinkin Joel vs rautaysi- sokin jälkeen. No, Abby sieltä tuli.
Ratkaisu toimi itellä koska kiinnostuin heti siitä mitä se Joel oli oikein Abbylle tehnyt. Kävi mielessä ne Joelin epäselvät viittukset ykkösestä, ns. hunter-ajoilta Tommyn kanssa, ja funtsin että nyt tuli menneisyydestä sitten laskua. Odotin että flashbackit näyttäisi nuoremman Joelin hoitelevan Abbyn perhettä tms.
Firefly- lahtaus oli ehkä sitten vähän pettymys mutta siitä rakennettiin hyvä ja uskottava stoori. Laitoin itseni Abbyn asemaan läheisen menettäneenä ja kyllä se golffaus oli ihan realistista. Erityisesti koska Ellie& Tommy päästettiin menemään, vihan kohde oli juurikin Joel itse eikä kukaan muu
Siitä sitten rakennettiin Owenin ja Melin tarina Abby three is a crowd- kiemuroineen. Lev ja Yara taas toivat pelin teeman mukaisesti vastapuolen näkemystä. Hyvin toimi itellä, vihasin susia saaren taisteluissa yhtä paljon kuin arpiakin.
Manny ja Jesse toimivat tasaavina frendeinä kenet sitten oikean hetken tullessa annettiin mennä, nopeasti ja tylysti.
Isaac palveli hetkensä läpimätänä paskana.
Tarina siis lopulta nivoutui siihen kostostavihaan - teemaan ja aika selväksi tehtiin ettei loppua näy jos joku osapuoli ei osaa laskea aseita ja antaa anteeksi. Lopulta se tehtiin
Ellien taholta hienosti. Tämä peli osasi repiä tunteita auki ja polttaa jämät. Aika tyhjä olo oli lopussa.
Abby vihasi Joeli ja halusi kostaa. Ellie vihasi Abbya ja halusi kostaa. Tommy vihasi Abbya ja halusi kostaa. Abby vihasi Ellietä ja halusi kostaa. Jne. Typerinkin tajusi, mitä pelintekijät tuossa halusivat pelaajan tuntevan: ristiriitaisia fiiliksiä hahmoista ja heidän motvaatioistaan KUN taustat oli lopulta selvillä. Sai vähän eri merkitystä Aqvariumin tapot kun oli pelannut Abbyn osuutta sinne asti. Huh.
Lopusta...
Odotin: Ellie antaa Abbylle anteeksi koska slavery leiri sai hänessä muistot kannibaaleista pinnalle. Lopussa naiset sopivat ja Ellie lähti jeesaamaan Fireflyta.
Hyvä ettei mennyt näin. Olisi pilannut koko homman.
Pelkäsin: Pelaaja pakotetaan valitsemaan puolensa ohjaimella jossain typerässä x/o kohtauksessa. Nythän se tehtiin cinematicsilla ja ratkaisu jätettiin jokaisen itsensä päätettäväksi päänsä sisällä. Ehkä Abby& Lev löysivät tulikärpäset. Ehkä Dina otti Ellien takaisin.
Oli kuitenkin aiotun tarinan kannalta aika Ellien kohdata demoninsa ja antaa anteeksi. Ei ihminen tuollaisen shown jälkeen pois kävele ehjällä psyykkeellä, mutta ehkä siinä jotain mikroskooppista healingia tapahtui Ellien kohdalla. Kenties jopa Abbyn.
En kritisoi niitä kenen mielestä tarina oli hirveä. Makunsa kullakin. Tottahan se on, että suuri osa pelaajista haluaa onnelliset loput ja päähahmot hengissä end creditsien jälkeen. Iso hatunnosto Naughty Dogille, että nyt tehtiin asiat toisin.
Part III voi olla sitten vanhemman Ellien tilinteko immuniteettinsa kanssa ja ehkä kenties toivottavasti siihen saadaan Abby& Lev mukaan.
Peli kutkuttaa tosi paljon, mutta vielä ei ole tullut hyllyyn hommattua. Seuraavaksi luvassa ehkäpä. Mitäs ootte mieltä pitäisikö eka hakata TLOU läpi ja vasta sitten siirtyä kakkososioon? Onko noilla jotain yhteyttä toisiinsa?
Peli kutkuttaa tosi paljon, mutta vielä ei ole tullut hyllyyn hommattua. Seuraavaksi luvassa ehkäpä. Mitäs ootte mieltä pitäisikö eka hakata TLOU läpi ja vasta sitten siirtyä kakkososioon? Onko noilla jotain yhteyttä toisiinsa?
En tiedä oliko tämä nyt vitsi mutta ihan 100% varmasti ykkönen on pelattava ensin että tästä saa yhtään mitään irti.
Mutta se ei ole paha rasti pelata se ykkönen kun varsinkaan remastered versiossa ei aika hirveästi näy. Pelattavuusin toimii niin se on kiva pelata läpi toisin kuin esim rdr1 jota ajan hammas on kohdellut kovin kaltoin.
En tiedä oliko tämä nyt vitsi mutta ihan 100% varmasti ykkönen on pelattava ensin että tästä saa yhtään mitään irti.
Mutta se ei ole paha rasti pelata se ykkönen kun varsinkaan remastered versiossa ei aika hirveästi näy. Pelattavuusin toimii niin se on kiva pelata läpi toisin kuin esim rdr1 jota ajan hammas on kohdellut kovin kaltoin.
Kiitos! Ei ollut vitsi vaikka niin saattoi luulla. Esimerkiksi Rdr2 en kokenut, että jäin paitsi mistään vaikka en rdr1 pelannutkaan. Tämän takia kysymys.
Kiitos! Ei ollut vitsi vaikka niin saattoi luulla. Esimerkiksi Rdr2 en kokenut, että jäin paitsi mistään vaikka en rdr1 pelannutkaan. Tämän takia kysymys.
Tuossa tosiaan selittää sekin, että RDR2 oli prologi RDR1:lle kun taas TLoU 2 on täysiverinen jatko-osa. Lisäksi RDR:t avoimina pelimaailmoina antavat käsikirjoitetun tarinan lisäksi mahdollisuuden luoda omat seikkailut ja tästä syystä varsinainen tarina ei ole aivan niin keskiössä kuin TLoU:n parissa, jotka ovat tehty nimenomaan tarinan ympärille. Tämä ei tietenkään ole RDR2:n juonen arvostelua sillä pidän sitäkin yhtenä kautta aikojen tarinoista.
Tarinanhan siis voi luonnollisesti jättää kesken helpommin kuin aloittaa sitä puolesta välistä. Voin kertoa TLoU2:n iskevän kuin leka mikäli jaksat käydä sen ykkösen läpi ensiksi ja vielä siten, että se on tuoreessa muistissa kun siirryt jatko-osan pariin. Itsellä oli tuon kakkososan alkuesityksen jälkeen leuka maassa ja väitän, että tätä tunnetta en olisi saanut ilman ykkösosan pelaamista.
Tuo 3. päivä alkoi juuri. Myöhemmin voisi läpäisyn jälkeen sitten pidemmin kirjoittaa fiiliksistä, mutta on tässä kohtaa jo sanottava että onhan tämä nyt ihan helvetin hyvä peli. Pimeä, brutaali ja groteski. Se 1. osa on vielä ihan hupikävelyä puistossa tähän peliin verrattuna.
Parikymppinen likka ryömii nenä kiinni tekemässään verta valuvassa ruumiskasassa samalla, kun näiden kuolleiden kaveri ryntää juuri asettamaasi miinaan ja se räjäyttää tältä epäonniselta jalat irti. Tuon jälkeen voit heittää seuraavan vihollisen jalkoihin polttopullon ja kuunnella tämän tuskanhuutoja, kun hän palaa elävältä. Seuraavana liikkeenä voisi olla vaikkapa toisen vihollisen ottaminen kuristusotteeseen. Voit joko puukottaa hänet iskemällä veitsellä kaulavaltimon poikki, ampumalla häntä pistoolilla päähän tai kenties haluat syöttää hänet noille tartunnan saaneille hirviöille ja katsoa, kun tuo elukka puree häneltä sen saman kaulavaltimon poikki? Tuommoiselta elukalta jos räjäyttää jalat irti, niin se saattaa vielä raahautua pelkillä käsillä puremaan sinua. Ei muuta kuin sorkkaraudalla kallo halki.
Pitää kyllä toipuakseen tästä kuunnella pitkä pätkä jotain lohduttavaa musiikkia, hommata joku iso nallekarhu jota voi halailla ja syödä iso kasa suklaata sitten, kun tämän pelin pääsee loppuun. Ihan vaan muistuttaakseen itseään siitä, että ei tämä elämä oikeasti ihan sentään noin julmaa ole.
Samaa mieltä. Läpäisin pelin viikko julkaisun jälkeen viime juhannuksena ja vieläkin se herättää tunteita jos näkee jotain uutisia pelistä tai tämän sivun pompahtavan pinnalle.
Ykkösosa kasvatti vahvan suhteen pelaajan ja hahmojen välille ja kun se peli tuli pelattua useampaan kertaan niin olihan tämä kakkososa kertakaikkisen raskas. Ei mikään toinen peli ole luonut moista tunnekuohua.
Metal Gearit kokonaisuutena ja Red Dead 2:sen Arthur seuraa perässä.
Nyt on sitten toinen osakin pelattu loppuun asti. Nämä tuli siis molemmat vedettyä putkeen. Mitään kokemuksia ei ollut pelisarjasta ennen tätä.
Omasta mielestäni tämä oli kehujen arvoinen peli. Jos siitä ykkösestä tuli sanottua, että se oli parhaimmillaan sitä, kuin olisi katsonut elokuvaa ja pelannut peliä samaan aikaan, niin tässä osassa tuo fiilis tuli vielä paljon vahvemmin. Peli todellakin veti tunteet niin syvästi mukaan tähän, että en lähellekään vastaavaa ole ennen minkään pelin kanssa kokenut. Pelit nyt yleensäkin ovat vain sellaista leppoisaa ajanvietettä, eikä ne tällaista "tunteiden pesukonetta" yleensä, jos koskaan tarjoa, kuten joku oli hyvin muotoillut tuolla jossain aiemmin.
Sen verran on vielä toistettava jo sanottua, että nämä pelit on kyllä pelattava molemmat ja mielellään juuri tällä tavalla peräkkäin, että se 1. osan tarina on vielä tuoreessa muistissa. 2. osa kun on suora jatko-osa ja nämä sulautuvat toisiinsa niin tiiviisti kiinni. Tuosta tarinan hienoudesta jää aivan oleellisesti paitsi, jos sitä 1. osaa ei pelaa alle ennen, kuin aloittaa tämän toisen.
Voisin vähän veikata, että tätä peliä ei kyllä tule uudestaan enää pelattua. Se johtui ihan siitä, että tätä oli emotionaalisesti aika rankkaa pelata. Pelihän siis imaisi aivan täysillä mukaan, mutta tarkoitan enemmän sitä, että en halua enää uudestaan lähteä tuonne pimeisiin taloihin pyörimään haulikko kädessä räjäyttelemään ja polttamaan erilaisia otuksia. Jännittämään sitä, että tuleeko nuo vittumaista ääntä pitävät oliot nyt vasemmalta, oikealta, edestä vai takaani ja purevat kaulaani heti, kun pääsevät käsiksi.
Myös noihin hahmoihin syntyy sellainen suhde, joka vie aika diippeihin vesiin. Ellieen varsinkin.
Pelissähän melko nopeasti oppi kyllä sen, että minkä nurkan takana on hyvinkin todennäköisesti on joku yllätys odottamassa, ja minkä takana taas tyhjä huone, jossa on vain leppoisaa kaman keräämistä edessä. Tästä huolimattakin sain kyllä muutaman kerran sellaiset paskahalvaukset, että kirjaimellisesti ihan kylmät väreet meni selkäpiitä pitkin. Kerran piti ainakin lopettaa pelin pelaaminen siltä päivältä, kun ei enää hermopankissa ollut tilaa, että olisi ollut halukkuutta nähdä enää yhtään pimeää taloa ja nurkissa odottelevia hirviöitä.
Visuaalisestihan peli oli monilta osin mahtavan näköinen. Jotkut maisemakohdat, tai kävely metsässä esimerkiksi tarjosivat upeaa silmäkarkkia. Myös nuo jotkut pelikohtaukset olivat aivan mieletöntä menoa ja parhaimmillaan oli fiilis, kuin olisi oikeasti sisällä jossain toimintaelokuvassa. Muistan esimerkiksi sen yhden tilanteen, jossa ajettiin autolla karkuun jostain tartutettuja kuhisevasta paikasta, ja niitä tunki kirjaimellisesti autoon sisälle ovista ja ikkunoista. Tuon toimintapläjäyksen äärellä huusin täällä oikeasti jo, että "vittu mitä menoa".
Äänimaailmaltaan peli oli myös aivan loistava. Ääninäyttelijät ovat molemmissa osissa ihan selvintä parhaimmistoa, mitä missään pelaamassani pelissä on ollut. Pelin rännimäisyys ei itseäni isommin häirinnyt.
Sitten tuohon tarinaan. Ydinajatukseltaanhan tuo on tuhansia kertoja puhki kaluttu tarina erilaisissa elokuvissa, TV-sarjoissa, peleissä ja kirjoissa. Pelin sankari lähtee kostamaan koetun vääryyden.
Tämä oli kuitenkin toteutettu tähän peliin minun mielestäni sellaisella tavalla, että tämä toimi loistavasti. 1. osassa se tarina oli parhaimmillaan pelin alussa ja lopussa. Nyt tässä 2. osassa tuo oli erinomainen idea kääntää nuo roolit toisin päin, ja pelata Abbylla ne samat päivät, kuin Elliellä. Tämä oli tämän tarinan vahvuutta juuri, että ne molempien näkökulmat löysivät niitä yhtymäkohta toistensa tarinoihin ja siellä pelattiin Abbylla esimerkiksi ne kohtaukset läpi, kun Ellie oli jo siellä akvaariossa käynyt tappamassa hänen kaverinsa.
Pelin pituudesta oli tullut kritiikkiä, ja tästä pitää itsekin pientä miinusta antaa. Minun mielestäni sitä Abbyn osuutta siellä Seattlessa olisi voinut hieman lyhentää. Siinä oli jonkin verran nyt sellaista aika turhaa kamaa mukana.
Nuo ihmepelastumiset minua myös hieman häiritsi, tai siinä oli pelintekijät menneet sieltä ali, jossa aita on matalin. Joku kilometrien päähän jätetty kaveri ilmestyykin jostain tyhjästä pelastamaan Ellien tai Abbyn juuri viime hetkillä, niin nämä on vähän semmoisia "meh" juttuja.
Kokonaisuutena tarina kuitenkin imi mukaansa sellaisella tavalla, että en ole yhdessäkään pelissä ennen vastaavaa kokenut. Ei olisi tullut mieleenkään skipata yhtä ainoatakaan cutscenea.
Bugeja pelissä oli jonkun verran. Muutaman kerran oli pakko käynnistää peli uusiksi, kun hahmolla ei päässyt, vaikka jostain ikkunasta hyppäämään sisään, vaikka olisi mitä tehnyt. Tuossa ne oikeastaan kuitenkin olivatkin.
Edelleenkin on sanottava, että peli on aivan helvetin synkkä. Pelkkää raakaa kuolemaa tunnista toiseen. Pidemmälle mennessä rupesi ehkä vähän jo toistamaan siinä mielessä itseään, että peli toistaa paljon samaa kaavaa: 1. kerää taloista kaikki kama, jonka löydät. Lataa aseet, rakenna aseita jos mahdollista ja valmista varusteita, sekä parantele ominaisuuksia. 2. Mene seuraavaan paikkaan, jossa on vihollisia. 3. Tapa kaikki 4. Toista sama alusta.
Jostain syystä pelin tunnelma ja se "paine" joka tässä oli koko ajan päällä kuitenkin sai aikaan sellaisen fiiliksen, että tuo toisto ei missään vaiheessa ruvennut häiritsemään.
Tähän tuli heittäydyttyä ihan täysillä mukaan ja peli tarjosi mahtavan vuoristoradan erilaisia tunteita ja elämyksiä. Tähän suuntaan, jos nämä rupeavat enemmänkin menemään, niin kyllä on hieno asia.
Minulle tämä menee ihan siihen samaan 10/10 kategoriaan, johon RDR2 pääsi myös. Jälkimmäiseksi mainitun loistokkuus tuli esille ihan kokonaan muissa asioissa. Sen pelin tarinaa ja tunnelmaa ei esimerkiksi voi verratakaan tähän. Niin loistava, kuin se peli olikin, niin ei se tunteita tällä tavalla vanginnut mukaansa, kuin tämä teki.
Omat puutteensa tässäkin pelissä oli, mutta niistä ei todellakaan näin loistokkaan kokemuksen jälkeen jaksa nilliittää. Tyhjä olo on nyt. Ehkä kaipaisin oikeasti nyt sitä aiemmin mainitsemaani nallekarhua.
Menin vielä katsomaan noita pelin ekstroista löytyviä kuvia. Hurjaa, että tunnen näin suurta surua Ellien puolesta, vaikka kyseessä on täysin fiktiivinen hahmo. Tässä pelissä ei tosiaankaan ollut onnellista loppua.
Niin kyllähän tässä pelissä on panostettu hurjasti myös kaikkeen muuhunkin, kuin itse ydinpeliin. Kaikki lisäsälpe, kuten taide ja musiikki on suurella sydämellä tehty. Käykääpä vaikka katsomassa character modeleita pelin sisältä, kuinka yksityiskohtaisesti ne on luotu. Kun modelia liikuttaa, niin esim. reppuun kiinnitetyt heijastimet yms liikkuvat. Yksityiskohtia, joihin ei normaalisti niin kiinnitä huomiota, mutta se, että niidenkin mahdollistamiseen on nähty vaivaa kertoo siitä, että tekijäryhmä on antanut kaikkensa tämän tuottamiseen. Ei ole jäänyt viitsimisestä kiinni oli asia sitten miten pieni tahansa.
Noin muuten on todettava, että on jännä kun vieläkin herää jonkin kaltaisia tunteita, vaikka edellisestä läpipeluusta on vajaa vuosi. Itsellä tuo pelaaminen on kunnolla alkanut PS1-aikaan ja ne suurimmat tunteet herättävät tuotokset löytyvät vieläkin tuolta ajalta. Tämä on hyvikin ihan uusimmasta uudesta kenties ainut tähän samaan kategoriaan nouseva tuotos, mitä tähän asiaan tulee. Ja onhan tämä maaliin lyönyt kyllä isomminkin, koska en muista yhden ainutta peliä, joka olisi herättänyt vielä puolin ja toisin kiihkeää keskustelua vielä näinkin "pitkään" julkaisunsa jälkeen. Näki asian miten hyvänsä sisällön puolesta, niin paljon kyllä vaatii, että saadaan seuraava yhtä vaikuttava tuotos kehiin. On rima sen verran korkealla.
Aloin tuota saman pelitalon toista suurpeliä, eli Uncharted 4:sta pelaamaan heti tuohon perään. Onhan tämäkin erittäin näyttävä peli, mutta alleviivaa varmaankin sitä, kuinka korkealle tuo The last of us sarja veti riman.
Tämä on enemmän vain semmosta pellailua. Ihan mukavaa ajanvietettä tämäkin, mutta ei voi puhua samana päivänäkään, jos verrataan pelien tunnelmaa ja sellaista "imua", joka viimeksi mainitulla oli.
Vihollisetkin ovat tässä vain sellaista geneeristä karjaa ja tykinruokaa, kun taas tlou:ssa tuo tappaminen tuntui aivan kokonaan toisenlaiselta.
Ehkä tämä pikemminkin alleviivaa The last of usin erinomaisuutta, kuin tämän heikkoutta. Varsinkin tuo kakkososa oli täysin poikkeuksellinen peli.
Monta kertaa toitotettu mutta peli on ylivoimainen mitä tulee tunteiden repimiseen ihmisestä. Itse pelaamisessa turrutti se miljoonan vetolaatikon avaaminen muttereita etsiessä.
Avasin aikanaan "parhaat pelit järjestykseen" -ketjun ja sitä täytyisikin varmaan päivitellä.
Koska en enää pelaa pelejä pelaamisen takia tappaakseni aikaa vaan etsiäkseni näitä elämyksiä elokuvien tapaan niin tämä nousee kyllä sinne kirkkaimpaan kärkeen. Manchester by the Sea doupattuna:)
Tämä aiempi video ilmeisesti on poikinut Redditissä paljon pahaa ja tähän liittyen nähtiin uusi ulostulo Girlfriend Reviewsiltä. Ei voi kun ihmetellä ihmisiä ja heidän typeryyttään.
Tämä aiempi video ilmeisesti on poikinut Redditissä paljon pahaa ja tähän liittyen nähtiin uusi ulostulo Girlfriend Reviewsiltä. Ei voi kun ihmetellä ihmisiä ja heidän typeryyttään.
Tämän pelin vihaaminen menee 100% yli meikäläisen ymmärryksen. Ymmärrän vihaajia siinä mielessä että en itsekkään pidä "poliittisen korrektiuden" tunkemisesta joka paikkaan vain valistus/tuputusmielessä mutta olen täysin varma että tässä tapauksessa suden huutajat näkevät susia kaikkialla.
Tämän pelin vihaaminen menee 100% yli meikäläisen ymmärryksen. Ymmärrän vihaajia siinä mielessä että en itsekkään pidä "poliittisen korrektiuden" tunkemisesta joka paikkaan vain valistus/tuputusmielessä mutta olen täysin varma että tässä tapauksessa suden huutajat näkevät susia kaikkialla.
Ja lopulta minusta peli käsitteli aika hienostuneesti näitä kipukohtia, joista moni on polttanut näppinsä. Toki tiettyjen hahmojen kuolemat olivat kaunistelemattomia, vaan niillekin tarjottiin toinen näkökulma miksi näin tapahtui. Pelin olikin tarkoitus puhutella.
Missään nimessä jokaisesta asiasta ei tarvitse pitää, mutta siinä vaiheessa, kun todellisuuden ja fantasian raja rikkoutuu ja alkaa lennellä tappouhkauksia yms. on ylitetty rajoja. Nykykulttuuri tuntuu olevan kasvavin määrin maailmalla sitä, että kun olet maksanut pelistä X (kuten tässä tapauksessa TLOU1), niin olet maksanut pelistä Y (TLOU2) ja sinulla on omistajan lailla sanavaltaa sen sisältöön. Eikä tämä valitettavasti rajoitu pelkästään peleihin. Suurin piirtein siten, että odotetaan Squaren tekevän Final Fantasy 7 aina uudestaan ja uudestaan, Metallican Master of Puppetsin, Tarantinon Pulp Fictionin jne jne.
Välillä tullut se fiilis somen ihmeellisessä maailmassa, että ei me suomalaiset lopulta ollakaan niin vaikeaa kansaa, vaikka välillä saadaankin kaikesta riita aikaiseksi.
En sikäli ole kommenttisi sisällöstä eri mieltä, mutta noinhan SE tuntuu tekevän ihan ilman ulkopuolista painettakin :)
(jos ostit remaken ensimmäisen osan, eli et saanut sitä PS+:n mukana, ja olet jollain ihmeellä onnistunut hankkimaan PS5:n, niin päivitetty versio on entistä parempi ja ilmainen päivitys - myös samat puutteet löytyy, turhan paljon täytettä ja hiiiidasta kävelyä)
En sikäli ole kommenttisi sisällöstä eri mieltä, mutta noinhan SE tuntuu tekevän ihan ilman ulkopuolista painettakin :)
(jos ostit remaken ensimmäisen osan, eli et saanut sitä PS+:n mukana, ja olet jollain ihmeellä onnistunut hankkimaan PS5:n, niin päivitetty versio on entistä parempi ja ilmainen päivitys - myös samat puutteet löytyy, turhan paljon täytettä ja hiiiidasta kävelyä)
Kiitos vinkistä! Ei ole tuota päivitystä tullut vielä tehtyä, kun onnistuin PS4llä hommaamaan tuosta jo platinan, mutta jossain välissä täytynee tuon uuden lisäosan vuoksi tuo projekti tehdä.
Hommasin tämän pelin jo pari vuotta sitten, kun olin juuri hankkinut PS4:n vuosikausia kestäneen lähes täydellisen pelitauon jälkeen ja ihmettelin, että mitäs tällä nyt sitten lähtisi pelailemaan. Jossakin satunnaisessa nettikeskustelussa tituleerattiin Last of Us 2:sta kyseisen konsolin parhaaksi peliksi, joten se oli luonteva valinta ensihankinnaksi, mutta kuulemma tarinan täydellinen ymmärtäminen vaatisi taustatietoja edellisen osan tapahtumista. Ykkönen olikin tarkoitus vetäistä ihan vain välipalana ennen itse asiaan siirtymistä, mutta tuo peli muodostui minulle niin tuskaisaksi kokemukseksi, että jouduin sen jälkeen keräilemään hermojeni rippeitä melkein vuoden päivät ennen kuin olin valmis siirtymään kakkososan pariin. Kun olin palannut viimein taas sorvin ääreen, itse kakkososan pelaamisessa vierähti toinen mokoma lähinnä siksi, että olin aika kasuaalilla meiningillä liikkeellä ja puuhailin paljon kaikkea muuta tässä samanaikaisesti. Olisihan tuon toki nopeamminkin saanut rykäistyä niin halutessaan. Pidin kyllä pelistä kovasti, vaikka se melkoiseksi ikuisuusprojektiksi muodostuikin. Kerronkin nyt vähän mietteitäni aiheesta ja aluksi pohjustukseksi pari sanaa siitä ykkösosasta (vaikka onhan tämä vähän offtopicia nimenomaan kakkososaa käsittelevässä keskusteluketjussa, pahoittelut siitä), koska koen nämä kaksi peliä ja kokemukseni niiden parissa ennen kaikkea saman kokonaisuuden jatkumona.
Last of Us 1:
Pelistä ei jäänyt hyvät muistot, vaikka se olikin puitteiltaan kaikin puolin moitteeton. Grafiikka, äänimaailma, musiikki, näyttelijät, dialogi, tarina ja hahmot… Täyttä rautaa tai ainakin melkein. Juoni tosin oli turhankin simppeli ja itseään toistava; sehän oli pohjimmiltaan vain matka paikasta A paikkaan B, ja sitten kun päästiin sinne B:hen, paljastui päälle päätteksi että täytyisikin taivaltaa vielä paikkaan C ja niin edelleen. Tuollainen road trip on ylipäätään aika kulunut idea ja minusta muutenkin jo lähtökohtaisesti rasittava kuvio – kaipa väsähdän tällaisena vetelänä paskana siitä ajatuksestakin, että joutuisin itse moiselle reissulle, varsinkin kun se vain koko ajan venyi. Ajan oloon alkoi tuntua siltä, että vaikka oltiin jatkuvasti kovalla tohinalla matkalla jonnekin, niin ei koskaan saavuttu minnekään (tai ainakaan sinne minne piti). Toisaalta tunnelma jotenkin tiivistyi sitä mukaa, kun oli etsitty sitä tavoiteltavaa asiaa jo useasta eri paikasta ja vedetty vesiperä kerta toisensa jälkeen – pelaajana alkoi kuumeisesti odottaa, että tuon turhauttavan väännön jälkeen saavutettaisiin viimein määränpää. Tosin oli hieman tylsää, että tarina eteni kuin juna eikä sen kulkuun voinut vaikuttaa vähäisessäkään määrin, tai no ainoastaan sikäli että kuinka paljon tahtoi koluta paikkoja.
Vaikka juonta voi siis myös kritisoida tietyistä asioista, se onnistui kuitenkin koukuttamaan ja tempaamaan mukaansa. Tarina sisälsi monia rajuja käänteitä, mutta kaiken kaikkiaan se nojasi enemmän hahmoihin kuin mihinkään hurjiin twisteihin. Varsinkin päähenkilöt olivat moniulotteisia tyyppejä ja molemmat kokivat omanlaisensa kehityskulun pelin kuluessa. En tosin pitänyt Ellietä täysin realistisena hahmona, sillä hän oli alusta lähtien ikäänsä nähden turhan kylmähermoinen (vrt. vaikkapa Walking Deadin huomattavasti uskottavampi lapsihahmo Clementine, joka toki oli Ellietä jokusen vuoden nuorempikin) ja toisaalta kokemiinsa koettelemuksiin nähden turhan iloluontoinen vitsiniekka. Joe puolestaan oli kiinnostava antisankari ja hänessä menneisyyden painolasti ilmeni realistisella tavalla. Näiden kahden päähahmon välistä suhdetta kehiteltiin huolella ja heidän välisensä dynamiikka olikin koko pelin syvin olemus.
Last of Us vaikuttaisi siis paperilla ihan kympin arvoiselta suoritukselta, mutta itse pelaaminen ei kuitenkaan ollut mielestäni nautinnollista. Kyseessä oli todella ahdistava peli, niin kuin varmasti oli tarkoituskin, mutta minusta se oli ahdistava nimenomaan väärällä tavalla – en pelännyt niinkään postapokalyptisessä maailmassa seikkailevien pelihahmojen puolesta, vaan sitä että itseltäni mahdollisesti katkeaisi vielä verisuoni päästä. Sen verran hermoja raastavaksi pelaaminen äityi etenkin taistelupainotteisissa osuuksissa. Clickerseiksi nimitetyt pidemmälle sieni-infektiossa edenneet zombiet olivat erityisen raivostuttavia, kun ne pystyivät tappamaan yhdellä puraisulla ja pelihahmo oli aivan avuton, kun oli sellaisen örvelön syleilyyn kerran joutunut. Kaipa noiden instakill-kykyisten vihollisten oli tarkoitus tuoda pientä ekstrajännitystä, mutta minusta ne olivat ennen kaikkea turhauttavia. Pelissä olisi tosin kai ollut mahdollista kehittää hahmolle master shiev -kyky, jonka jälkeen clickersejäkin vastaan olisi voinut mäiskiä puukolla, mutta itse en tuota hoksannut ja tuli mentyä koko seikkailu ilman sitä. Vähän toki harmitti jälkeenpäin, mutta toisaalta tuossa ykkösosassa puukko muutenkin hajosi parin hassun iskun jälkeen, joten ei siitä ehkä lopulta olisi ollut merkittävää hyötyä ainakaan isompia infektoitujen lössejä vastaan taisteltaessa.
Muita infektoituja ja ihmisvihollisia vastaan pystyi sentään puolustautumaan, mutta noihinkin taistoihin liittyi tiettyjä ongelmia. Kontrollit olivat ensinnäkin kankeahkot ja hahmon ohjaaminen tuntui etenkin noissa tappelukohdissa kömpelöltä. Lähitaistelu varsinkin oli pelkkää tylsää neliön painelua eikä vihujen hyökkäyksiä voinut väistää mitenkään. Ampuessa tähtääminen oli tehty aika huteran tuntuiseksi ilmeisesti ihan tarkoituksella, mutta omaa peli-iloani sekin nakersi. Niin ihmis- kuin zombievihollisetkin olivat myös melkoisia luotityynyjä – kyllähän se vähän immersiota syö, jos vihollinen kohoaa vaikkapa kymmenen luodinreiän jälkeen iloisesti takaisin jaloilleen. Lisäksi juoksija-zombiet ryntäsivät epäreilun isoina laumoina päälle ja ihmisvihujenkin osalta jouduttiin niittaamaan välillä rasittavan runsaslukuisia lössejä. Tallennuspisteitä olisi voinut olla tuollaisten suuremman luokan taistelukohtauksien aikana useammin, sillä tuntui melko turhauttavalta, että jos olin tappanut menestyksekkäästi 10 vihua ja 11. pirulainen kukisti minut, ne kaikki kymmenenkin piti listiä uudestaan. Ihmisvihollisten osalta minua häiritsivät myös välillä jotenkin perusteettoman tuntuiset kahakat. Jostain siis ilmestyi joku random-tyyppi ja alkoi muitta mutkitta tulittaa minua, kun itse ihmettelin hiljaa mielessäni että miksi sinä minua edes ammut. No kaipa tuollaisessa maailmassa puskisi oikeasti sellainen ”ihminen on ihmiselle susi” -mentaliteetti pintaan, niin että en nyt tuosta kuitenkaan risuja anna.
Lisäksi taistelut olivat melko vastenmielistä verellämässäilyä välillä. En pidä itseäni erityisen herkkänä viihteessä esiintyvän väkivallan suhteen, mutta kun sellainen iso örkki oli useampaan otteeseen murskannut pääni littanaksi, alkoi tehdä jo vähän häijyä. Tai ehkäpä häijyä teki lähinnä se, että ylipäätään möhläsin ja jouduin pelaamaan samaa kohtaa yhä uudestaan. Tuollainen fiilis puski pintaan myös esimerkiksi silloin, kun eräs pöpi oli runnonut minut monta kertaa brutaalisti kuoliaaksi. Ohjain tärisi kuvottavasti kädessäni ja olisi tehnyt mieli heittää se seinään. En voinut olla siinä vaiheessa miettimättä, että kuka tällaisesta pelaamisesta oikeasti nauttii.
Ehkä eniten noiden vihujen suhteen häiritsi kuitenkin se, kuinka yliluonnolliset tarkkaavaisia ne kaikki olivat, ihan sokeita clickersejä myöten. Tai ehkä olin itse vain köntys. Pelihän on ilmeisesti tarkoitettu pelattavaksi pääasiassa stealthaamalla ja niinpä minäkin kovasti yritin hiipiä kaikista tilanteista hiljaa kuin hiiri. Kaipa onnistuin aina sitten jotenkin rymistelemään, kun tilanteet perkelöityivät enkä lopulta päässyt hiippailemalla läpi varmaan yhdestäkään vihollisia sisältävästä alueesta. Sitten pelaaminen olikin pääasiassa joko sitä rasittavaa lähi- tai ampumistaistelua.
Pelialueet tuntuivat myös minusta turhan sokkeloisilta, vaikka putkijuoksu periaatteessa olikin kyseessä. Pääsyynä harhailuihini lienee kuitenkin oma suolesta oleva suuntavaistoni, joten kenttäsuunnittelua en tästä lähtisi syyttämään. Etenkin eräässä labyrinttimaisessa talvisessa kaupungissa hortoilin valehtelematta tuntisotalla, kun en vain yksinkertaisesti löytänyt tietä eteenpäin. Siitä alueesta pelihahmokin manasi, että ”This place is a fucking maze.” Virtuaaliset seinät olivat myös välillä tökerösti toteutettu. Kyllähän se hieman söi pelaajaa, kun jossakin näkyi potentiaaliselta vaikuttava reitti, mutta siitä ei sitten jostakin järjenvastaisesta syystä päässytkään kulkemaan. Reitin löytämiseen liittyvät hankaluudet eivät ole sellaista haastetta, mitä minä peliltä kaipaan.
Eli myönnän kyllä suoraan, että pelissä ei sinänsä mitään vikaa ollut, vaan vika löytyi totuttuun tapaan täältä ohjaimen ja sohvan välistä: olin itse vain paska. Jouduin veivaamaan tuntitolkulla samoja kohtia ja tuollaisissa tilanteissa hermoni menivät toistuvasti siinä määrin, että olisi tehnyt mieli paiskata koko Pleikkari seinään tai ikkunasta alas. Ihan koko ajan pelkäsin jääväni johonkin kohtaan totaalisesti jumiin vähillä elämillä ja panokset vähissä, niin että joutuisin palaamaan alkuun tai ainakin johonkin aiempaan tallennuspisteeseen. Onneksi peli on alemmilla vaikeustasoilla lopulta melko armollinen – jos jotakin oikein kipeästi tarvitsee, se yleensä myös löytyy. Pelko oli kuitenkin persiissä koko ajan, niin kuin varmasti oli tarkoituskin.
Minun makuuni peli oli siis liian painostava, hektinen ja etenkin loppua kohden taistelupainotteinen. Olisin toivonut väliin rennompia tehtäviä – nyt jäniksen metsästäminen oli varmaan ainoa kepeämpi yritys ja sekin alkoi lopulta ärsyttää, kun se pirulainen ei kuollut sitten millään. Cutscenejen katsomista ja muita rauhallisia kohtia olisi saanut olla enemmän, samoin kuin puzzleja. Jonkin verran puzzleja toki olikin, mutta mielestäni liian vähän ja nekin mitä oli, menivät aina saman kaavan mukaan; joko piti asettaa tikkaat jonkin kuilun ylitse tai kuljettaa uimataidoton Ellie lautalla vesistön toiselle puolelle. Peli oli mielestäni tavallaan väärällä tavalla haastava, kun hankaluudet tulivat lähinnä taisteluista ja reittien löytämisestä, eikä pelaajalle tarjottu oikein minkäänlaista älyllistä haastetta. Parhaita kohtia olivat mielestäni hahmoihin ja dialogiin keskittyvät osuudet, rauhalliset loottailurupeamat ja se kun AI-kumppani otti hetkeksi ohjat käsiinsä pelattavan hahmon ollessa tilapäisesti toimintakyvytön.
En siis nauttinut pelaamisesta kovin paljon ja olisi tehnyt monesti mieli jättää koko homma kesken, mutta pakko oli painaa kun kerran oli aloittanut. Tasaisin väliajoin ruudulle putkahtavat "voit milloin tahansa vaihtaa vaikeustasoa asetusvalikosta" -vihjaukset ärsyttivät, sillä vaikeustason laskeminen kesken pelin olisi tuntunut melkein yhtä pahalta luovuttamiselta kuin kokonaan lopettaminen. Yhdessä kohdassa sorruin silti pudottamaan tason hetkellisesti helpoksi.
Olin luullut koko pelin jo loppuvan, mutta löysinkin itseni jostain maanalaisesta helvetistä, missä päälle rynni apinanraivolla valtava määrä juoksijoita, clickersejä ja pari sellaista punkerozombieta vielä kaupan päälle. Yritin tuota kohtaa varmaan viisikymmentä kertaa, hakkasin päätäni seinään ja sitten myönnyin pudottamaan vaikeutason tuon taiston ajaksi. ”Helpollakin” piti yrittää varmaan 20-30 kertaa, mutta kyllähän se lopulta meni läpi.
Muuten räpiköin hampaat irvessä ”normaalilla” koko rupeaman. Peliä tuli kyllä hakattua pakonomaisesti useita tunteja putkeen ja todellisuus häipyi siksi aikaa olemattomiin, eli olihan se varsin intensiivinen kokemus. Halusin aina keskeyttää pelaamisen johonkin mahdollisimman rauhalliseen kohtaan – jos olisin lopettanut pelisession kesken vimmatun taistelukohtauksen, olisi jäänyt ahdistus päälle että mitenköhän tuosta vielä selvitään – ja sitten kun rauhallisia kohtia ei pitkään aikaan tullut, sessiot venähtivät yötä myöten.
Mutta pääsin kuitenkin loppuun asti. Leffana tuo olisikin varmaan toiminut itselleni paremmin, kun ulkoiset puitteet ja tarina olivat kunnossa, mutta pelaaminen ei maistunut – sitä sarjaa siis odotellessa. Oli kuitenkin selvää, että jatkaisin kakkososan parissa kunhan olisi voimia siihen, sillä halusin ehdottomasti tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Last of Us 2:
Ykkös- ja kakkososan välissä jotakin loksahti kohdilleen. En tiedä, olinko itse kuitenkin oppinut Part 1:n aikana jotakin oleellista ja kehittynyt parempaan suuntaan, vai oliko Part 2 vain yleisesti ottaen helpompi, mutta ainakin toiseksi alimmalla vaikeustasolla pelaaminen sujui suht sutjakasti. Tässä pelissä olikin enemmän valinnanvaraa noiden vaikeustasojen suhteen, sillä kaikkein helpoimman ja normaalin välissä oli vielä tuo yksi taso, jota siis itse hyödynsin. Ainakin sillä pelatessa haastetta oli juuri sopivasti – ei tuo eteneminen missään nimessä mitään ruusuilla tanssimista ollut, mutta päätä ei tarvinnut kertaakaan hakata seinään. Sitä myötä tunnelmakin asettui kohdilleen. Pelihahmojen kokemat vastoinkäymiset koskettivat, mutta oman mielenterveyden puolesta ei tarvinnut pelätä. Eli vaikka tapahtumat itsessään olivat ankeampia kuin Part 1:ssä, pelaaminen tuntui kuitenkin mukavammalta.
Ykkösosassa minua ärsytti siis erityisesti taisteleminen, hortoilu ja liika hektisyys. Kakkosessa mikään noista elementeistä ei muodostunut niin suureksi ongelmaksi. Taisteluja toki piisasi jälleen, mutta systeemiä oli uudistettu menestyksekkäästi ja ne olivat välillä ihan hauskojakin. Clickersit olivat yhä aika pahoja päihitettäviä, mutta nyt niitä vastaan ei ollut sentään aivan niin hampaaton, sillä Elliellä oli koko ajan puukko käytettävissä ja sillä pystyi ainakin pari kertaa mäiskimään tuollaista olentoa siinäkin tapauksessa, että se oli jo huomannut pelaajan. Merkittävin lähitaisteluihin liittyvä parannus oli kuitenkin väistämisnappula, joka oli lisätty mullistavana uutuutena kontrollivalikoimiin. Väistöjen ajoitus oli kyllä hankalaa, mutta silti mahdollisuus siihen helpotti kummasti tuota lähietäisyydeltä nujakointia. En enää ymmärrä, miten ilman sitä on koskaan voinut tulla toimeen. Ampuminen sen sijaan oli taas melko huteran tuntuista ja vihollisissa luotityynyn vikaa, mutta ei niin paljon kuin ykkösosassa ja ainakin jousipyssyä oli selkeämmän tähtäminen ansiosta helpompi käyttää – ykkösosassa jouskarin tähtäin oli sellainen outo tuhru. Lisäksi peruspistooliinkin pystyi valmistamaan äänenvaimentimen, eli ampumalla suoritettuja stealth killejä saattoi yrittää silloinkin kun juosipyssyä ei ollut käytettävissä (harvemmin ne tosin onnistuivat ainakaan minulta). Vihollisten tekoälyä ja etenkin heidän keskinäistä kommunikointiaan oli myös kehitetty. Ihan rivivihollisetkin tuntuivat aiempaa inhimillisemmiltä, kun heillä oli yksilölliset nimet ja muut vihut saattoivat huudella pelaajan listimää toveriaan ja vaikeroida tämän ruumiin äärellä. Verellämässäilyä oli kyllä tässäkin osassa paljon, mutta nyt sillä tuntui olevan selkeä funktio tarinan kannalta, joten en menisi kritisoimaan peliä asiasta.
Pidin noissa toimintaosuuksissa kuitenkin eniten siitä, että stealthaaminen oli tehty huomattavasti helpommaksi kuin ykkösosassa. Vihut eivät ainakaan tuolla minun pelaamallani vaikeustasolla olleet mitenkään yliluonnollisen hyväkuuloisia tai tarkkaavaisia, vaan niiden taakse pääsi aika vaivattomasti hiipimään. Pakollisia nujakointejakin oli toki jonkin verran – etenkin paikoitellen varsin kiperiksikin yltyvät pomokohtaamiset – mutta ei niin paljon kuin aiemmin ja nyt pääsin monista kohdista ohi ampumatta laukaustakaan. Usein tyhjensin alueet vihollisista hiipimällä yksitellen heidän taakseen ja tappamalla heidät joko kuristamalla tai puukolla. Salatapot olivatkin ehdottomasti hauskinta antia noissa vihollisia sisältävissä osuuksissa. Taktiikkanani oli yksinkertaisesti koettaa pitää pää kylmänä ja muistaa, että hiiviskely on aina ensisijainen vaihtoehto ja siinä vaiheessa kun joutuu vetämään pyssyn tai lähitaisteluaseen naftaliinista, peli on usein jo menetetty. Toisinaan tilanteet toki myös eskaloituivat, mutta tällöin pystyi yleensä joko juoksemaan karkuun tai tappamaan juuri hollilla olevat vihut ja piiloutumaan uudestaan. Ykkösosassakin yritin tuota juoksemista tai uudelleen piiloutumista aina tasaisin väliajoin, mutta eipä se tainnut kertaakaan onnistua. Kun pelihahmo tuli siinä huomatuksi, kaikki alueella partioivat vihut tiesivät mystisesti hänen sijaintinsa aivan eksaktisti, vaikkeivät olisi olleet edes näköpiirissä paljastumisen tapahtuessa. Lopputulemana ainakin minä jouduin stealthin kyrsähdettyä päihittämään joka ikisen kyseiselle alueelle sijoitetun vihollisen, eli lopulta kaikissa vihollisia sisältävissä kohtauksissa. Tässä Part 2:ssa taas vihut eivät ainakaan tarkalleen tienneet missä pelihahmo olisi, elleivät itse omin silmin nähneet häntä, joten karkuun juokseminen tai uudelleen piiloutuminen oli helpompaa.
Toimintaosuudet ja vihut olivat myös aiempaa monipuolisempia. Kaikki toiminta ei keskittynyt hiipimisen ja taistelemisen ympärille, vaan juoksentelu-, veneily- ja uimisactionkohtaukset toivat mukavaa vaihtelua. Välillä joutui myös nujakoimaan pelkillä nyrkeillä ilman varusteiden hajuakaan. Kokonaan uusia vastuksia olivat ainakin Shamblerit, Rat King, Scarsit ja koirat – kaikki nämä olivat kyllä aika rasittavia, mutta toivat yhtä kaikki virkistävää variaatiota hommaan.
En myöskään eksynyt tässä osassa läheskään niin usein kuin ykkösessä, mikä oli sinänsä ihme, sillä pelialueet olivat kyllä laajempia. Ilmeisesti etenemiseen oli kuitenkin monissa tilanteissa useita vaihtoehtoisia reittejä ja jotkin alueet saattoi halutessaan jättää kokonaan välistä (vaikka niistä olisi löytynyt vihujakin), jolloin ei ollut niin paljon sitä ongelmaa, että matka tyssää kokonaan jos ei vain satu huomaamaan jotakin tiettyä ovea tai polkua tms. Välillä niinkin toki kävi, mutta peli antoi suht nopeasti vihjeen, jos oikeaa tietä ei meinannut löytyä. Osan ajasta oli lisäksi kartta käytössä, mikä niin ikään helpotti suunnistamista pelin laajimmalla ja sokkeloisimmalla alueella, vaikka en kovin kummoinen kartanlukija olekaan. Vain pari kertaa eksyin ihan tyystin – toisella kertaa juurikin siitä syystä, että en huolimattomuuttani meinannut millään huomata erästä ovea, vaikka olin nuohonnut kyseisen huoneen jo vaikka kuinka monesti, ja toisella kertaa pyörin ihan typeryyttäni pitkään ympäriinsä pysähtymättä miettimään loogisesti, mistä oikea reitti voisi todennäköisimmin löytyä. Eli nuo olivat ihan omia mokiani. Muutenkin kentät oli mielestäni laadukkaasti suunniteltu – ennen kaikkea ne olivat valtavan yksityiskohtaisia. Mikään alue ei siis ollut tyhjää täynnä, vaan niissä oli valtavasti niin luonnon kuin ihmisenkin luomaa sisältöä. Jostain saattoi löytyä vaikkapa kiva kumilelu puristeltavaksi ja kaikkea tuollaista pientä. Etenkin ympäristöstä tasaisin väliajoin löytyvät muiden eloonjääneiden tai tuhoontuomittujen jättämät laput tehostivat autenttista maailmanlopun jälkeisen ajan selviytymiskamppailun tuntua. Välillä alueet olivat kyllä hieman itseääntoistavia, mutta mututuntumalta niissäkin oli ehkä hieman enemmän variaatiota kuin Part 1:ssä. Virtuaaliset seinät eivät myöskään olleet erityisen silmiinpistäviä, mutta pari kertaa ärsytti kun hahmo ei muka voinut kiivetä jostain matalasta esteestä ylitse.
Peli ei tuntunut kokonaisuudessaan liian hektiseltä, sillä se oli ykkösosaa sopusuhtaisemmin rytmitetty. Oli tässäkin kyllä minun makuuni hieman liian paljon ja hieman liian pitkitettyjä taistelu- tai hiiviskelyrupeamia – onhan se turhauttavaa, kun yhdestä vihulössistä selvittyä putkahtaa kerta toisensa jälkeen uusi entistäkin mahtavampi ja hirmuisempi. Vihollisiin keskittyvät osuudet eivät myöskään aina vieneet juonta erityisemmin eteenpäin. Helposti saattoi huomata tappaneensa vihuja parikin tuntia ilman, että hommat olivat laajemmassa mittakaavassa nytkähtäneet yhtään mihinkään suuntaan. Taistelujen vastapainoksi pelissä oli kuitenkin paljon myös pitkiä cutscenejä, loottailua, kitaransoittoa (varsin kiva uutuus), rentoja ampumistehtäviä (kiikarikivääriharjoitus, leikkimieliset kivääri- ja jouskarikisat), tunnelmaltaan leppoisampia flashbackeja (suosikkini oli eräs museoon sijoittuva) ja muita rauhoittumisen hetkiä. Puzzlejakin oli ehkä hivenen aiempaa enemmän ja ne olivat ehkä hivenen aiempaa monipuolisempia, vaikka aika simppeleitä toki vieläkin. Aiempaan tapaan ne liittyivät yleensä oikean reitin löytämiseen jonkin esteen ohitse, mutta tikapuiden sijoittelua ei ollut niin paljon eikä lauttojen etsimistä ollenkaan, vaan nyt keskityttiin paljolti köysien heittelyyn, kiipeilyyn ja vipujen vääntelyyn.
Myös kontrollit ovat aiempaa monipuolisemmat. Väistämisen ja köysien heittelyn lisäksi tässä pystyi myös ryömimään, ampumaan makuuasennosta ja hyppäämään aina halutessaan, vaikka tuo viimeksi mainittu hieman kömpelöltä tuntuikin. Kaiken kaikkiaan liikkuminen oli ketterämpää ja hahmo pysyi paremmin näpeissä kuin edellisessä osassa.
Lisäksi pelissä oli entisestään jalostettuna ne kaikki samat hyvät puolet kuin Part 1:ssäkin: siis grafiikka, äänimaailma, musiikki, näyttelijät, dialogi, tarina ja hahmot… Peli oli visuaalisesti aivan pirun nätti (maisemat olivat aivan päätähuimaavia) ja siinä määrin autenttinen, että fotorealistisuus melkeinpä saavutettiin. Hahmojen mallinnus ja erityisesti kasvoanimointi ja elekieli olivat uskomattomia – hahmojen tunnetilat kuvastuivat kasvoilta melkein kuin oikeilla ihmisillä, eleet olivat valtavan realistisia kaikkine hartioiden venyttelyineen… Tällaista ei aiemmin ole tullut peleissä nähtyä, vaikka Witcher 3 oli niin ikään visuaalisesti melkoinen nappisuoritus.
(Jatkuu seuraavassa viestissä, merkkiraja ylittyi.)
Parasta Last of Us 2:ssa oli aivan ehdottomasti tarina – se oli yksi parhaista koskaan kokemistani ihan kaikki kirjat, sarjat ja elokuvatkin mukaan luettuna. Stoori on aina onnistunut, kun se herättää voimakkaita tunteita ja ajatuksia. Peli oli melkoista emootioiden vuoristorataa alusta loppuun – surua, vihaa, rakkautta, katkeruutta, myötätuntoa, pelkoa – ja kirvoitti aika syvällisiäkin mietintöjä oikeasta väärästä. Tarina oli väkevä, puhutteleva, mukaansatempaava, otteessaan pitävä, samanaikaisesti sekä herkkä että raaka. Ennen kaikkea se oli kerrottu suorastaan nerokkaalla tavalla, kun pelaajan näkemykset kieputettiin yllättäen aivan nurinniskoin. Moraalinen anti oli uskottavan monitahoinen. Juonessa oli taas hyviä twistejä ja lisäksi enemmän mysteerin tuntua kuin ykkösosan pohjimmiltaan varsin simppelissä matkustustarinassa, vaikka ainakin itselleni oli jossakin määrin alusta lähtien selvää, mistä tuossa niin kutsutussa mysteerissä oli kyse. En nyt spoiler-tagien ulkopuolella kerro tarkemmin, mutta lienee yleisesti tiedossa, että tämä oli tarina kostosta eikä toivosta. Välillä liiallisen synkkyyden rajojakin lähestyttiin ja paikoitellen ylitettiinkin, mutta mielestäni ultimaattisen kurjuuden puolelle ei kuitenkaan menty.
Toisaalta juoni ei ainakaan aluksi ollut ihan niin koukuttava kuin Part 1:ssä, kun sillä ei koko populaation kannalta ollut niin suurta merkitystä vaan kyseessä oli enemmän sellainen yksilötason missio. Oli tässäkin siitä huolimatta koukkuja – etenkin kun etsittiin yhtä tyyppiä ja alati siroteltiin vihjeitä siitä, että tämä kulki vain hieman pelattavan hahmon edellä mutta ehti sitten aina kadota, alkoi todellakin odottaa että tiet hänen kanssaan viimein yhtyisivät. Suurimpana ongelmana oli, että juonen rakenne oli hieman haastava lukuisten takaumien takia. Ymmärrän, miksi ratkaisuun on päädytty ja se oli kyllä varmasti oikea, mutta haittapuolena on sitten se, että juonenkulku alkaa edetessään hajota ja tarina muuttua hieman sekavaksi lukuisten sisäkkäisten ja turhan pitkäksi venähtävien takaumien vuoksi. Lisää ihmisten etsimistä ja muuta haahuilua, kun tekisi jo mieli nähdä mitä nykyajassa tapahtuu…
Ellien takaumat olivat kyllä loistavia enkä toivoisi mitään muutosta niihin. Toki tarina olisi voitu kertoa sitenkin, että Joelin ja Ellien yhteiset kohtaukset olisivat olleet ensiksi ja vasta sitten Joel olisi kuollut, mutta tällöin etenkään museokohtaukseen ei olisi tullut sitä katkeransuloista fiilistä, joka nosti sen nyt kaikkien aikojen lempikohtauksieni joukkoon. Joelia käsittelevät takaumat kesken mission palauttivat myös tehokkaasti pelaajan mieleen, miksi tälle reissulle oli alun perin lähdetty.
Sinänsä pidin siitäkin, että tuo Abbyn hahmoa syventävä jakso oli toteutettu nimenomaan takauman muodossa. Pelin ensimmäisen puoliskon aikana kyseistä tyyppiä oli oppinut suorastaan vihaamaan, mutta sitten pelaajan käsitykset heitettiin täysin nurinniskoin vähän samaan tapaan kuin vaikkapa A Song of Ice and Fire -kirjoissa on muutamien henkilöiden kohdalla tapahtunut. Tuota yllätysmomenttia ei olisi saavutettu, jos Abbyn näkökulma olisi esitetty ensin tai vaikka rinnakkain Ellien kanssa. Olin varma siitä, etten voisi koskaan tuntea minkäänlaista sympatiaa Joelin tappajaa kohtaan, vaan kuinkas kävikään: itse asiassa hänen motiivinsa veriteoilleen olivatkin olleet yhtä ymmärrettävät kuin Elliellä myöhemmin. Tarinan moraalinen puoli ei siis todellakaan ollut mustavalkoinen, vaan keskittyi esittelemään, kuinka eri valossa saman tapahtuman voi toisesta perspektiivistä nähdä. Se tuntui realistiselta lähestymistavalta, sillä harvemmin oikeassa elämässäkään asiat tai ihmiset ovat yksiselitteisesti joko hyviä tai pahoja. Myös Abby ja hänen ystävänsä Owen oppivat tuon takaumajakson kuluessa ymmärtämään, että heidän vastapuolellaan taistelevat Scarsit ovat vain ihmisiä eivätkä mitään saatanasta seuraavia kuvatuksia.
Silti hieman häiritsi, että tuo Abby-takauma oli toteutettu niin sekavasti. Olisivathan nuo hänen muistonsa ihan hyvin mennä kronologisessa järjestyksessäkin. Toisaalta takaumarupeama tuli hieman huonoon saumaan, kun Ellien tilanne oli jäänyt niin kutkuttavaan cliffhangeriin. Kun olisi jo kuumeisesti kiinnostanut nähdä mitä Ellielle kävisi, niin tuli vain koko ajan uusia takaumia toisensa perään. Se oli aika turhauttavaa siinä tilanteessa. Eli tuo Abby-takauma olisi mielestäni voinut sijoittua hieman aiempaan kohtaan pelissä – vaikkapa siihen kun Ellie oli juuri tappanut Owenin ja Melin.
Loppua kohden sekä Abbyn että Ellien toimintaa alkaa kyseenalaistamaan. Molemmat tekevät tahoillaan asioita, joista tulee pelaajalle inhottava olo – Abby tappaa Joelin ja Jessen, Ellie liudan Abbyn kavereita. Tämä tarina sopikin kerrottavaksi erityisesti videopeliformaatissa, koska hahmojen tekemät kyseenalaiset ratkaisut tuntuvat entistäkin rajummilta, kun niissä joutuu pelaajana itse olemaan mukana aktiivisena toimijana. Olihan se nyt aikamoista, kun joutui Abbylla taistelemaan jo ykkösosan aikana läheiseksi muodostunutta Ellietä vastaan. En nyt tietoisesti heittänyt hommaa tuossa vaiheessa läskiksi, mutta en myöskään ollut sydämestäni mukana kukistamisyrityksissä ja kuolin itse lukuisia kertoja. Myöhemmin taas olisi tehnyt mieli rynnätä ruudun läpi takomaan hieman järkeä Ellien päähän, kun hän ensinnäkin lähti rauhaisalta maatilalta uudelleen kostoreissulle ja viimein yritti hukuttaa Abbyn. Myös Abbyyn oli siihen mennessä ehtinyt muodostua sen verran vahva tunneside, että tuokin teki todella häijyä.
Vaikka tarina oli muuten yllättävä, loppuratkaisu oli tavallaan ennalta arvattavissa, mutta samaan aikaan juuri toivotun kaltainen. Teatterikohtauksessa tosin pelkäsin hetkellisesti, että Abby niittaisi niin Ellien, Tommyn kuin Dinankin, mutta olisihan se nyt ollut vähän liiankin synkkä lopetus. Samoin kuin jos Ellie olisi listinyt Abbyn ja jättänyt Levin periaatteesssa orvoksi. Eli toivoinkin molempien päähenkilöiden jäävän eloon, eikä tämä olisi muulla tavalla voinutkaan päättyä ilman että koko hommasta olisi jäänyt paskan maku suuhun. Ehkä jos jotakin olisi saanut toivoa lisää, niin Abbyn ja Ellien välillä olisi voinut olla myös jonkinlainen sanallinen välienselvittely, jonka aikana he olisivat päässeet samalle aaltopituudelle. Muuten lopetus oli aika lailla täydellinen. Aivan viimeinen kohtaus oli varsin koskettava, kun Elliekin ilmeisesi tajusi ja pelaajakin viimeistään tuolloin, että koko kostoreissu oli ollut täysin hukkaan heitettyä energiaa ja siinä sivussa Ellie oli myös heittänyt menemään kaiken tärkeän – kitaransoittokaan ei enää kolmella sormella onnistunut.
Näistä pikkuvioista huolimatta juoni hipoi täydellistä. Samaten henkilökuvaus oli tässä osassa vähintään yhtä onnistunutta kuin edellisessä. Kaikki sivuhenkilöt eivät ehkä olleet mitään unohtumattomia persoonia, mutta päähenkilöt sen sijaan olivat kiinnostavia, uskottavia ja monitahoisia tyyppejä.
Kaikkien kiehtovinta on, kuinka tarinan kuluessa oppii tuntemaan vihaa rakastamiaan hahmoja kohtaan ja rakkautta vihaamiaan hahmoja kohtaan. Ellien muutos mukavasta nuoresta naisesta murhanhimoiseksi kostonenkeliksi on kai herättänyt jonkin verran närää pelaajien keskuudesta, mutta en ymmärrä miksi, koska mielestäni se oli uskottavasti toteutettu. Joelin väkivaltainen kuolema Ellien silmien edessä oli sen verran traumaattinen kokemus, että epärealistisempaa olisi ollut, jos se ei olisi vaikuttanut hänen toimintaansa millään tavalla. Ymmärsin siis Ellietäkin varsin hyvin ja päiväkirja vielä tehosti hahmon pään sisään pääsemistä. Toki Ellien kohtalo oli varsin surullinen – etenkin takaumakohtauksissa huomasi kaipaavansa sitä ykkösosan vitsiniekkaa tämän kuivakan synkkiksen tilalle. Samaten Joelin kuolema on kai herättänyt jonkin verran närää pelaajien parissa, mikä on mielestäni vain typerää. Olihan hänen liian varhainen manan majoille menonsa toki yhtä surullista tai vieläkin surullisempaa kuin Ellien muutos, mutta viihdehän on parhaimmillaan juuri silloin, kun se herättää voimakkaita reaktioita lukijassa/katsojassa/pelaajassa. Huomasin kaipaavani Joelia pelin mittaan useampaan otteeseen, eli jotakin hänen hahmonsa rakentamisessa oli tehty oikein. Tietysti hän sai aikaan paljon pahaa, mutta oli hänessä paljon hyvääkin – niin kuin muissakin pelin keskeisissä hahmoissa. Abbysta aloin pitää viimeistään siinä vaiheessa, kun hän otti Scars-sisarukset siipiensä suojaan. Mitä tulee sivuhenkilöihin, niin Dina ja muut AI-kumppanit olivat tylsempiä kuin Ellie aikoinaan, mutta kyllä hekin sympatioita herättivät. Owen oli erityisen hauska tyyppi. Mannyn ja Jessen kuolemat olivat aika järkyttäviä juuri siksi, että ne tapahtuivat niin yhtäkkiä ja koruttomasti.
Jatko-osana tämä oli aikas täydellinen, kun ei lähdetty toistamaan ensimmäisen osan tarinaa, vaikka tuttuja elementtejäkin oli mukana. Oli tehty rohkea kertomus eikä lähdetty miellyttämään faneja tai muutenkaan menemään sieltä missä aita on matalin. Woke-öyhötyksiä en nyt vaivaudu edes kommentoimaan. Minulle tämä peli oli niin vahva kokemus, että alkoi tehdä mieli jopa palata sen ykkösosan pariin, vaikken sen pelaamisesta aikoinaan pitänytkään. Last of Us:n maailmasta ei haluaisi vielä pois. Onneksi minulla on vielä Left Behind -lisäri pelaamatta ja ehkä kolmososakin joskus tulisi.
Vuoden paussin jälkeen sain viimein pelattua tämän läpi, tosin juoksemalla Abbyn osuudet läpi...
Olihan tämä hieno peli kaikkiaan, mutta...
Olkoon hahmo miten mulkku tahansa, ei vain vattu voi tehdä noin...
Ei ole ikinä mikään peli vatuttanut niin paljon kuin tämä sen yhden tempun takia...
Kaikki odottaa innolla peliä, ja sitten kahden tunnin jälkeen...
Pitäkää ratkaisua vaikka miten nerokkaana, niin minusta se on vain halvatun iso keskari pelaajille...
Kuvitelkaa, että sama olisi tehty Nathan Drakelle vaikka kolmososassa...
Ykkösosan PS5 uuden version voi pelata sitten kun sen halvalla saa, mutta tähän tuskin kosken enää ikinä...
Vuoden paussin jälkeen sain viimein pelattua tämän läpi, tosin juoksemalla Abbyn osuudet läpi...
Olihan tämä hieno peli kaikkiaan, mutta...
Olkoon hahmo miten mulkku tahansa, ei vain vattu voi tehdä noin...
Ei ole ikinä mikään peli vatuttanut niin paljon kuin tämä sen yhden tempun takia...
Kaikki odottaa innolla peliä, ja sitten kahden tunnin jälkeen...
Pitäkää ratkaisua vaikka miten nerokkaana, niin minusta se on vain halvatun iso keskari pelaajille...
Kuvitelkaa, että sama olisi tehty Nathan Drakelle vaikka kolmososassa...
Ykkösosan PS5 uuden version voi pelata sitten kun sen halvalla saa, mutta tähän tuskin kosken enää ikinä...
Uncharted on harmitonta viihdettä kun The Last of Us on pelimaailman Manchester By The Sea. En tiedä mitä ratkaisua tarkoitat jota joku pitää nerokkaana mut "point of view" tarinana tämä on lähes täydellinen.
Abbystä ei tehdä omassa osiossaan maailman ihaninta ihmistä jonka vain oli pakko tasata tillit saadakseen mielenrauhan vaan rikkinäinen ja pakkomielteinen ihmisraunio ja rosoisella linjalla mennään melkein maaliin asti ilman mitään anteeksipyyntelyjä.
Minä ainakin odotin peliä vuosikausia nähdäkseni tarinan koska ensimmäinen oli niin pirun hyvin kirjoitettu enkä vain päästäkseni välttämättä pelaamaan Joelilla.
Aloitin tuon TV-sarjan innoittamana tämän mestariteoksen (tai siis ykkösestä aloitin) pelaamisen uudelleen. Vaikka aikanaan etenkin 2. osa oli aivan poikkeuksellinen pelikokemus, niin ei tähän pelisarjaan silti halunnut koskea lähes kahteen vuoteen.
Ja kyllähän tämä vaan taas hyvältä maistuu! En muistanutkaan, että jo tämä ykkönen on näin groteski. Ja parasta tässä on se, että se vielä kaikin puolin pimeämpi, synkempi, vangitsevampi ja parempi kakkososa tulee tämän jälkeen.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt!Kirjaudu / Rekisteröidy