Aloin tuossa hieman miettiä sitä, että kun ihmiset aina välillä tuovat esiin mielenterveysongelmiaan, niin kaikki vaikeistakaan oireista kärsivät yksilöt eivät kuitenkaan niitä tutkituta. Syystä tai toisesta. Joskus ihmiset välttelevät lääkäriä tai vapaaehtoisesti valitsevat diagnoosittomuuden, koska diagnoosit eivät kerro mitään tai niitä ei tarvita. Miksi diagnosoida, miksi syödä lääkkeitä ja miksi tehdä sitä ja jättää tekemättä tätä. Ei ne lääkkeet kuitenkaan auta ja ei niitä sairauksia ole olemassakaan jne jne jne.
Tuossa asenteessa on siinä mielessä ihan jutun juurta, että täysin oikeaa tai edes sitä ainoaa oikeaa diagnoosia voi olla joskus vaikea löytää tai sitä ei aina edes ole. Masennuspaperit ja jotkin SSRI-lääkkeet lyödään kouraan välittömästi, kun pohjattoman tuntuisesta alakulosta mennään lääkäriin. Lääkärit vain tekevät automaattisesti niin, koska se tuntuu vakiintuneen käytännöksi systeemissä, joka ei oikeastaan perustu mihinkään. Avunanto siis tehdään pikaisesti jopa vain yhden tapaamisen perusteella, eikä ongelman laatua yksilöidä mitenkään, vaikka tämä yleisdiagnoosi eli masennuskin oireilee aina yksilöllisesti.
Tällainen suoraviivaistettu toiminta johtuu yksiselitteisesti siitä, että psykiatria on vielä meidän modernina aikanammekin lastenkengissä ja monia häiriöitä tai edes kokonaisia sairauksia voi olla mahdoton löytää ainakaan sellaisina kuin ne kirjoissa kuvaillaan. Me ihmiset olemme aivan helvetin erilaisia. Olen seurannut tällaista oikean diagnoosin perässä juoksemista sivusta nyt jo useamman vuoden, kun selvästi jotain on oireista kärsivällä ihmisellä pielessä, mutta kukaan ei tiedä mistä on kyse. Mieli kun on sellainen abstraktio, niin siinä voi olla kyse vaikka minkälaisista sekavista asioista, joita yritetään ymmärrettävästi selittää, mutta joista ei ole täyttä varmuutta.
Kaikenlaista nuppivikaa lääketieteessä kyllä on tautiluokitukset pullollaan, mutta niitä vikoja ja niistä kärsiviä ihmisiä ei osata tai kyetä yhdistämään. Lääkkeitä on kehitelty erilaisia kaikenlaisiin vaivoihin, mutta niiden käyttäminen on arpapeliä, koska suoria ja auttavia vaikutuksia voi olla hankala havaita. Masennus kyllä voi joillain lääkkeillä tuntua vaipuvan taustalle ja silloin arpapelissä saatetaan osua kohteeseen, mutta käytännössä masennuskin voi vaan lieventyä, jolloin ongelma periaatteessa ei poistu. Jokin voi jäädä kalvamaan ja kolkuttelemaan takaraivossa.
Ongelman poistaminen uusilla ja aina vaan uusilla lääkkeillä taas johtaa herkästi päättymättömään lääkeruljanssiin, johon useimmat potilaat väsyvät ja lääkärit vastaavasti urputtavat vastaan, kun joku valittaa raaoistakin sivuvaikutuksista, vaikka lääke saattaisi auttaa tai turruttaa kriittisimmät oireet. Silloinkaan ei voida kuitenkaan puhua paranemisesta, sillä moni mielenterveysongelma helposti ja nopeasti kroonistuu tai on luonteeltaan parantumaton. Osittainhan lääketieteessä tällöin myönnetään hiljaisesti, että apua ei ole, eikä sitä voida näistä syistä myöskään toteuttaa. Apua siis ei ole mahdollista antaa kuin lieventäen ikään kuin ihminen olisi lopun elämäänsä "saattohoidossa".
Vaikka kyse on lääkärien osalta paitsi motivaatiopulasta ja jaksamisesta, niin yksinkertaisesti myös se osaaminen voi puuttua, eikä aina ole ihmissuhdetaitojakaan. Osa lääkäreistä yrittää kovasti ja osa vähemmän kovasti, mutta on käynyt vuosien aikana selväksi, että osaamisen ja työkalujen puutteellisuus näkyy huonona tai puutteellisena diagnostiikkana. Läimitään diagnooseja lyhyiden kyselyiden ja haastatteluiden perusteella ilman kunnollista tutkimusta. Eikä tilanne kyllä näytä yhtään muuttuvan lähivuosina.
Potilaat kyllä saattavat (useinkin) sairastaa niin sanotun pääsairauden lisäksi erilaisina liitännäisinä moninkertaisesti, mikä toki johtuu myös siitä, että aivot pelaavat monissa häiriöissä yhteen ja ilman ensimmäistä ei olisi toistakaan häiriötä. Ahdistus liittyy masennukseen ja masennus ahdstukseen ja niin edespäin, vaikka nekin ovat erotettavissa omiksi diagnooseikseen. Nuo häiriöt ja sairaudet on esimerkiksi mielestäni hyvä erottaa, jotta niitä on helpompi hoitaa erilaisen taudinkuvan vuoksi. Hoitomyönteisyys on asia, joka potilaalla tulisi olla jollain tasolla, mikäli tuloksia halutaan yhtään tai jotta ne pitäisivät paikkansa.
On kuitenkin kaikesta lääkäreille suunnatusta paskasta huolimatta sanottava, että itse kannustan ihmisiä kohtuullisen pienelläkin kynnyksellä lääkäriin, koska jos se oikea diagnoosi löytyy ja siihen saa myös edes jonkinlaista apua, niin on turha kärsiä ongelmistaan yhtään kauempaa. Lääkärille voi nykyaikana olla joissain yhteyksissä erittäin vaikea päästä, mutta jos niin sattuu käymään, niin miksei kokeilisi mitä sillä lääkärillä on sanottavaa? Olettaen, että lääkäri ensialkuun kuuntelee potilasta.
Lääkärikäynti voi tietysti johtaa väkisinkin pitkään ja raskaaseen hoitokontaktiin, eli joskus diagnoosin löytymisessä voi mennä aikaa, mutta silloin kannattaa olla mahdollisimman rehellinen ja tiedostava oireistaan, jos se on lainkaan mahdollista. Joskus on vaikea myöntää itselleen millaisessa suossa on. Aina ongelmat eivät näy peiliinkään katsomalla tai ajatellaan, että ne pitäisi kohdata täysin yksin. Pitkään olen ollut sitä mieltä, että vaikka puhuminen voi vaikeuttaa tilapäisesti oloa ja tuntua raskaalta, niin kyllä siitä pidemmällä jaksolla on kiistatta myös etuja. Jollain tavalla asioita on hyvä käsitellä jossain.
Sairaudentunnottomuus estää hoitoon hakeutumista selkeästi. Esimerkiksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä voi joutua odottamaan oireineen useita vuosia ennen kuin tauti löydetään ja taudinkuva tarkentuu, jos tarkentuu, koska manioitakin on niin eri asteisia ja ne riippuvat kokijastaan. Tuokin kertoo siitä kuinka hankalaa sairauksia on löytää, vaikka jälkikäteen käytös ja oireet olisivat olleetkin kuin oppikirjasta ja lääkäri olisi nähnyt satoja "samanlaisia" potilaita.
Se on kuitenkin saletti, että jokainen mielenterveysongelma ei johdu aina ja ikuisesti masennuksesta, vaikka vielä niin sitkeästi luullaan ja sillä liikaakin asioita selitetään. Joskus elämänkatsomukselliset asiat ja varsinkin umpisolmut voivat muistuttaa juuri masennusta, sillä toisinaan ihmiset käyttäytyvät depressiivisesti erinäisistä syistä. Joskus syy on yksinkertaisesti suru. Ja joskus elämä vaan pitää ottaa vastaan, vaikka se olisi kuinka sontaa tahansa, eli on toisaalta sitten kokonaan toinen asia, jos kyse ei ole sairaalloisesta ajattelusta vaan paljolti persoonallisuuden piirteistä ja elämässä kehittyneistä tavoista käsitellä omia (ideologisia) juttujaan.
Se on monissa mielensairauksissa aina kunkin oma valinta miten ja kenen avulla päättää asioita ratkoa, jos ratkomiseen riittää voimia. Vastuu lopulta on meillä itsellämme, sillä näitä asioita ei voi ulkoistaa.