@Vaakuna
Kirjoitan eilisestä keskustelustamme tänne, koska on enemmän tämän ketjun asiaa.
Kehoitit/pyysit minua kirjoittamaan vaikeista asioista, sillä ne ovat minun arkeani. Kaiken aikaa niitä ratkon ja hoidan. Kun on kokemusta tarpeeksi, voi nähdä masennuksessakin jotain kaunista kaiken rumuuden keskellä. Minä en olisi minä, enkä edes kovinkaan hyvä kirjoittamaan, ellen olisi vääjäämättä sairastunut. Aloin silloin opetella tätä touhua, kun oli halua prosessoida mielessä asioita, sekä opetella ja tuoda taitoja muiden tietoisuuteen.
Alkuun kirjoittaminen oli jotain vituttavaa, varsinkin kun sitä piti tehdä koulussa asioista, joita ei yhtään kiinnostanut käsitellä. Vittu mitä paskaa sanoi se eräs meidän ministerimmekin joskus muutama vuosi sitten. Jatkoin kypsymättömästä iästäni huolimatta kirjoittamista, ja sitten pikkuhiljaa se alkoi sujua ja lutviutua, kun tuli palkintojakin kehujen muodossa. Opettelin kaiken periaatteessa itse, koska mitään ohjausta ei ole ollut, enkä varsinkaan palautetta ole saanut koskaan. Olin yksin vain tietokoneen ruutu edessäni. Masensi kovasti.
Toki kirjoittamiseen luovuutta tuonut sairaus ei paranna itsessään mitään, mutta se tuo mielestäni tietoa ja erilaisia sävyjä teksteihin. Joku voi olla eri mieltä, mutta kyllä minun mieleni ja muiden mielten ymmärtämistäni on monet ihmetelleet. En ole lääkäri, enkä sosiaalityöntekijä, mutta sinällään kohtuullisen taitava ihan oman kokemukseni pohjalta. Minulla sairaus voi tuoda jotain, mitä muut eivät ole nähneet. Minä siis olen "ammatiltani" toimittaja, eli toimin vapaaehtoispohjalta, mutta olen siten menestynyt, että jotain voi sanoa saavuttaneensa samalla tavalla kuin joku on tavoittanut urheilusuorituksessa jonkin tavoitteen.
Yli 10 vuotta olen jo tehnyt toimittajan hommia. Välillä vähän väsähdellyt ja välillä ottanut taukoa. Mitään ei ole ollut pakko tehdä, mikä on hyvä verrattuna ihan oikeaan ammattijulkaisuun liittyen. Tähän matkaan mahtuu niin paljon, että kaksikin hyvää ystävääni on sanoneet, että mikset tee kirjaa teksteistäsi. No, se on ensinnäkin aika vaikeaa, toiseksi julmetun kallista ja kolmanneksi melko turhaa. Toki omistan oikeudet teksteihini, mutta en minä koe, että ne pitäisi johonkin kansien väliin änkeä. Ääh, ihan turhaa. Ja sitten se tärkein: pitäisi viimeinkin OSATA kirjoittaa!
Jos en kuitenkaan kirjoittaisi jotain, niin varmaan tappaisin itseni. Se olisi varmaan jo tapahtunut, sillä kirjoittamalla osaan käsitellä mieltäni. Tämä itsemurhaheitto ei siis ole koskaan missään yhteydessä jokin uhkaus tai ylidramaattinen huomionhakunumero, jonka takia pitäisi nyt heti soittaa poliisille. Se nyt vain on kaiketi pointtina siinä tosiasiassa, että äärettömän pahasta masennuksesta kärsinyt/kärsivä ihminen tiedostaa itsetuhoisuuden mahdollisuuden, vaikka ei olisi lainkaan aikomuksia toteuttaa mitään. Useimmilla itsemurha kuitenkin vähintään käy mielessä, ja silloin asioihin pitäisi pystyä ensimmäistä kertaa puuttua. Harmi, että moni tekee sen onnistuneen teon heti ensimmäisellä kerralla, kun vielä olisi ollut täydet voimat auttaa kuiville silkasta pimeydestä ja kertoa, että meidän kaikkien kannattaa käyttää rajallinen aikamme parempaan. Elämä on pimeää vain yöllä, jos me oikein asiaa tarkastelemme.
Jotain sisältöä me kaikki kaipaamme elämäämme, tai vähintään jotain, joka pienissä asioissa pitää pinnalla. Kaverini sanoi, että hän juo vain alkoholitonta olutta. Pidin sitä erinomaisena ratkaisuna, mutta junan alle meni hänkin siitä huolimatta. Selvinpäin. Sen pienen asian, josta saa iloa, ei siis tarvitse olla mitään suurta tai ihmeellistä, mutta se voi kannatella, vaikka se juna kummittelisikin mielessä. Joskus esimerkiksi jokin yksinkertainen ihmiskontaktikin voi riittää pitkälle. Minulle monesti ihmiskontakti on riittävä netissäkin, ja sitten heistä pääsee eroon yläkulman ruksia painamalla. Tuo on julmasti sanottu, mutta masentuneet ihmiset tekevät tätä. Voidaan olla ystävällisiä, mutta sitten vedetään täysi hylkäysmoodi tai mykkäkoulu päälle. Kyllä, olen ollut vastaanottajanakin lukuisia kertoja, koska olen niin raskas ihminen.
Itse en vihaa ihmisiä tai että olisin erakko pelkästään omasta päätöksestäni. Ei pidä ajatella niin, vaan ahdistuneisuushäiriö on nykyisin jopa vaikeaa tasoa ja pitää minut omissa oloissani pääasiassa. Sinä yhtenä saatanan kylmänä talvena minä olen kerran katsonut kuolemaa suoraan silmiin, sillä yksi askel pimeyteen, ja se olisi ollut siinä. Niin lähellä asiantuntijuutta minä olen. Parhaita asiantuntijoita ovat ne, jotka onnistuvat yrityksessään. Jopa Chuck Norris pelkää edes vilkaista heitä. Tämän verran minuakin auttaa musta huumori. Kuolema on toki vakava asia, mutta senkin läsnäoloon joko turtuu tai tottuu, ja joskus vaan tajuaa, että lopulta kaikki meistä täältä poistuu.
Okei, riittää tältä erää. Kiitän lukemisesta.
