No niin, sanotaanpa nyt jotain itsekin tästä. Käytiin viime torstaina katsomassa leffa. Kyllä niitä odotuksia oli, mutta huomattavasti maltillisemmin mitä TFA:n kohdalla ja silloinhan odotukset ei ihan täyttyneet, vaikka se kelpo elokuvaksi onkin muodostunut.
Luvassa hienoisia spoilauksia, joten lue eteenpäin varauksella jos et ole elokuvaa nähnyt. En jaksa nyt tässä kohtaa laittaa tageihin:
Leffa käynnistyi mielestäni vähän ontuvasti ja alkupuolta leimasi aika paljon tietty sekavuus ja pikakelaus. Usein oon kaivannut, että tutustutaan erilaisiin maailmoihin, mutta näin tiiviissä kerronnassa se tuntuu jotenkin älyttömältä hyppelehtimiseltä ja itse maailmojen kuvaus jää aika hemmetin pintapuoliseksi. Nyt esim. yhdenkään planeetan ja kuun flooraa ja faunaa ei esitelty lainkaan, mitä yleensä Star Warseissa on tehty ja luo kivaa immersiota. Sama tietysti näkyi useimmissa keskeisemmissä henkilöhahmoissakin, eli aika pintapuolisiksi tuttavuuksiksihan ne jäivät, osin tietysti ymmärrettävistä syistä kun 2h elokuvalle on rajallinen ja niitä hahmoja tässä on loppujen lopuksi aika paljon. Onneksi tarinankerronta jotenkin tiivistyi ja vakautui loppua kohden, joten leffan loppupuolisko olikin aika lailla nautintoa. Toki tiettyjä tuttuuden tunteita oli, mutta niin toisaalta pitääkin. Ihan niin täysin toisinto aiemmista loppukahnauksista ei kuitenkaan ollut, toisin kuin TFA:ssa. Visuaalisestikin tässä oli tuo loppupuolisko ehkä mielenkiintoisemmin toteutettu ja jotenkin raadollisempaa ja intensiivisempää kuin viime vuoden tapauksessa. Leffan n. vika vartti nyt on sitten silkkaa hunajaa mielelle ja hyvä, ettei päässyt uikahdus suusta teatterissa kun ehkä kaikkien aikojen legendaarisin ja suurin leffapahis päästettiin irti. Vastustajat nyt oli silkkaa paperia, mutta eipä siinä mitään. Oli jotain niin valtavan upeaa, etten ole toviin nähnyt. Jotain tälläistä jäi kaipaamaan Sithin Kostossa, missä tyydyttiin vaan lähinnä ulvomaan menetettyä rakkautta ja pistämään putkistoja sauhuamaan. Näin sen pitää mennä. Ainoa nega, että jäi kaipaamaan lisää... eikä sitä välttämättä ole tiedossa ihan heti. Jäi siis todella hyvä maku suuhun leffan päätöksestä ja siitä, miten näppärästi kudottiin langat ep IV:en.
Näyttelijät oli kauttaaltaan hyvin valikoituja ja seassa ihan meritoituneitakin, kuten Mads Mikkelsen, jonka rooli ehkä jäi pienemmäksi mitä odotin. Felicity Jones oli ihana ja uskottava poikatyttö, Ben Mendelsohn varsin liuhu, onnistunut pahis ja jotenkin henki sellaista sopivaa arroganttia starwarsimaisuutta koko hahmo ja näyttelijän habitus, aivan kuten pitikin. Jälleen kerran droidihahmo tahtoi varastaa show'ta, mutta sekin kuuluu saagaan olennaisena, että droidit keräilee irtopisteitä ja pelastaa päivän. Muu crew oli ok, Donnie Yen sokeana soturimunkkina oli varsin näppärä hahmo ja hiukan korvasi ehkä viisaiden jedimestarien puutetta, mutta oli myös koominen keventäjä. Forest Whitaker jäi kanssa aika pieneen rooliin, mutta on toki aina pätevä roolissa kuin roolissa. Hyvät castaukset siis ja kivaa, että prequel trilogiaa ei olla täysin kuopattu, vaan siltaa niihin tuotiin Genevieve O'Reillyn esittämän Mon Mothman ja Jimmy Smitsin tulkitseman Bail Organan muodossa.
Sääli tietysti se, että kun tämä on stand alone -leffa, niin sinänsä mielenkiintoisilta vaikuttaviin hahmoihin ei pääse tutustumaan sen paremmin, joten ihan kaikkea ei tässä ajassa irti saanut ja kohtalotkin kun useimmilla oli mitä oli.
Leffan heikoimpiin puoliin alun tietyn sekavuuden ja levottoman hyppelehtimisen, sekä ajoittain vähän väkinäisenkin synkistelyn lisäksi laskisin digitaalisesti tehdyt hahmot, siis nämä ihmishahmot. Eritoten Grand Moff Tarkinin. Olihan se toki hienosti toteutettu, mutta särähti silti tilanteissa silmään jokseenkin elottoman oloisena hahmona. Etenkin silmistä näkee, että hahmo ei ole sillä tapaa läsnä. Korostuu oikeiden näyttelijöiden keskellä. Ymmärrettävästi hahmo on keskeinen ja se pitikin tuoda tarinaan jotain kautta, mutta miettii sitä, olisiko se kannattanut ennemmin maskeerata taitavasti näyttelijällä jolla on samankaltaiset kasvonpiirteet kuin Peter Cushingilla. Nythän toki oli näyttelijä hahmolla kyllä, mutta kasvot tosiaan toteutettu digitaalisesti. Tai toinen vaihtoehto, että kasvoja ei olisi näytetty niin paljon ja tarkasti, vaan esim. heijastuksena aluksen ikkunasta, tai varjoista tms. Voimakas, nostalginen hahmo, mutta CGI ei vieläkään ole ihan sillä tasolla, että hämättäisiin täysin. Kokonaan CGI:lla tehdyssä elokuvassa ei ehkä olisi häirinnyt samalla lailla. Vähän sama ongelma Leian kanssa, mutta häntä nyt näytettiin lyhyemmän aikaa ruudulla. Leian kohdallakin olisin melkein jättänyt siihen, että kuvataan takaapäin ja kuullaan ääni ja kasvot olisi voitu jättää pois. No, nämä on näitä. Osalle tuntui toimineen, mutta oma silmä poimi liikaa elottomuutta ja videopelimäisyyttä noista hahmoista. Molempien läsnäolo tarinassa itsessään toki säväytti.
Leffan musiikista vielä, että Giacchino hienosti ympännyt Williamsin kuolemattomia teemoja sekaan ja omat sävellyksetkin kuulostivat mukavan SW-henkisiltä, vaikka ei mies nyt mikään John Williams tietenkään ole. Tunnelma ei kuitenkaan latistunut siihen millään muotoa, joten eiköhän nuoremmat säveltäjät osaa noudattaa pappa Williamsin musiikillista perintöä tulevaisuudessa ja olemassaolevia teemoja on niin paljon, että niitä voidaan kierrättää ja soveltaa jatkossakin.
Oikein onnistunut SW-leffa, hengeltään selkeästi lähinnä Imperiumin Vastaiskua, mikä on hyvä homma. Voin sanoa, että pidin tästä hiukan enemmän mitä TFA:sta, osin juuri siksi, että siinä missä TFA toimi alkupuolillaan ja jotenkin alkoi notkahdella ja väsyä edetessään, niin tässä kävi toisinpäin. Sillä on merkitystä, kun elokuva parantaa kierroksiaan loppuaan kohden.
4/5 Death Staria.
