Pidetään kädet ristissä äitisi puolesta. Onhan tuo sellainen sairaus, että kun sen kerran saa, niin siitä pelosta ei irti enää koskaan pääse.
Omasta sairastumisestani (leukemiaan) on kulunut kaksi vuotta. Kohta vuoden olen ollut taas töissä jne. Jos johonkin kolottaa, kolotukselle täytyy aina löytää syy. Yleensä sellainen löytyy. Kuolema ei pelota, vaan se että vajaan vuoden kestänyt taistelu olisi ollut "turhaa". Onneksi vaimo silloin osaa muistuttaa, että kaikki päivät ovat olleet elämisen arvoisia.
Kontrolleissa käynti helpottaa oloa, ja nollaa pelkohistorian, kun (jos) kaikki onkin kunnossa. Toisaalta pahimmat hetket ovat silloin, kun kontrolleissa käy ilmi IHAN MITÄ VAAN sellaista, joiden perusteella valkotakkinen ei uskalla vakuuttaa kaiken olevan kuten pitää, vaikka se epämääräinen signaali olisikin sellainen joka saatettaisiin saada täysin terveestäkin ihmisestä.
Pelon kanssa eläminen on jokaisen ihmisen osa. Ne, jotka ovat jotain kovaa kokeneet, pelkäävät kokevansa sen uudelleen. Ne, jotka eivät ole kokeneet (onko sellaisia?), pelkäävät epämääräistä pahaa tapahtuvan.
Kaikki tuska liittyy elämään, ei kuolemaan. Jos pelkää, on siis hengissä, ja voi kokea myös positiivisia asioita.
Tätä kirjoittaessani olen ensimmäistä päivää sairauslomalla muusta kuin syövän aiheuttamasta syystä kolmeen vuoteen. Onhan se merkkipaalu sekin...