Se oli tavallaan onnellisuuden itkua, koska hän on ainoa, joka on mua käynyt tervehtimässä kun tämän diagnosin sain.
Näitä, kuinka monet ystävät ottavat etäisyyttä syöpään sairastuneeseen, kuulee ikävän usein. Olen ihmetellyt aina, että mikä siinä on taustalla. Onko ihan niin, että ihmiset pelkäävät häiritsevänsä toista, ja jättävät siksi yhteydenpidon minimiin? Vai onko kyse siitä, että ihmiset pelkäävät nähdä kaverin sairaana, eivätkä tiedä, miten aiheeseen suhtautua?
Vaikea sanoa. Meikäläisen eräs pitkäaikainen kaveri sairastui hieman alle 35-vuotiaana syöpään. Emme välttämättä enää noihin aikoihin olleet niin paljoa tekemisissä, kun maantieteellistä etäisyyttä oli jonkin verran. Laittelin kuitenkin aina välillä viestiä, missä kyselin kuulumisia. Ja kävin sitten kun hoidot olivat pidemmällä, kertaalleen henkilökohtaisesti kyläilemässä. Ihan perussettiä siis, enkä tuota pitänyt missään vaiheessa minään ihmeellisenä tekona, vaan minulle se oli ihan itsestäänselvyys, että kaveria yritetään edes vähän tukea.
No, tuossa oli onnellinen loppu. Ennuste oli loistava, ja kaveri toipui (jos näin voi ikinä sanoa syövästä). Oudolta tuntui kuitenkin se, kuinka kaveri ja hänen vaimonsa ovat jälkikäteen kiitelleet minua siitä, kuinka kyselin kuulumisia ja tulin "kaukaa" kyläilemään. Niin moni oli tuolloin viettänyt hiljaiseloa.
Itse en pitänyt omaa suoritustani mitenkään kummallisena, vaan ainoastaan normaalina toimintana tuossa tilanteessa. Yleensä olen todella huono ottamaan positiivista palautetta vastaan, mutta noiden kiitosten jälkeen tuntui kuitenkin siltä, että ehkä olen sittenkin jotain tehnyt tässä elämässä oikein.
Tältä pohjalta sanoisin, että kun kaveripiirissänne tulee syöpätapauksia (valitettavasti en voi sanoa "jos"), kysykää edes joskus kuulumisia. Se ei paljoa vaadi, mutta merkitsee yllättävän paljon sekä sairastuneille että heidän perheilleen.
