– Siihen liittyy myös inkerinsuomalaisten hallintojärjestelmien ja kulttuuriautonomian lopettaminen. Suomen kielen käyttö kiellettiin 1937 ja sen jälkeen venäjän kieli tuli pakolliseksi kouluissa.
”Kävin vielä koulua. Käsky oli aina, että puhelkaa venäjäksi kotonakin. Samantekevää, puheltiin omalla kielellä. Vainottiin, jos suomen kielellä puhut. Aina pelotti, ettei kukaan kuulisi.”
Inkerinsuomalaisia siirrettiin muun muassa Siperiaan, Kuolan niemimaalle, Kazakstaniin ja muualle Keski-Aasiaan ja Sahalinin saarille Japanin lähelle. Karkotuspaikkoja oli myös Äänisellä ja Keski-Venäjällä.
Karkotuspaikoilla inkerinsuomalaiset joutuivat töihin kalastusprikaateihin, maatalouskolhooseihin, kaivoksille sekä metsätöihin. Elinolot olivat usein varsinkin aluksi surkeat.
– Aluksi inkerinsuomalaisia karkotettiin luokkapohjaisesti talonpoikaisen taustansa takia. Heidät leimattiin kulakeiksi. Karkotuksen syy muuttui kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän siihen suuntaan, että kyse oli nimenomaan suomalaisesta kansallisuudesta, Reuter kertoo
Nuori inkeriläispoika kirjoitti 13. huhtikuuta 1935:
”Kaikki on pantu pakkotöihin. Nyt isä ja äitikin vietiin toisaalle eikä täällä ole enää tuttaviakaan ja toiset lapset ovat jo melkein kaikki kuolleet nälkään ja puutteeseen ja asuntonamme on vain kylmä, vanha hevostalli.”
TOISEN maailmansodan aikana Saksan miehittämiltä alueilta evakuoitiin Suomeen arviolta 65 000 inkerinsuomalaista, inkerikkoa ja vatjalaista. Sodan jälkeen heistä noin 56 000 palautettiin takaisin Neuvostoliittoon.
Palautettaville oli luvattu paluu kotiseudulle, mutta inkeriläiset pakkosiirrettiin Inkerin sijasta Keski-Venäjälle viidelle eri alueelle. Moni inkerinsuomalainen koki tulleensa huijatuksi.
– Valvontakomission edustajat kiersivät ja myös painostivat palaamaan. He saattoivat käydä jonkun luona monta kertaa.
– Varsinkin naisia, joita ei vangittu niin paljon kuin miehiä, saatettiin karkottaa jopa kolme kertaa elämänsä aikana. Usein Inkeristä karkotettiin 1930- tai 1940-luvulla kertaalleen, mutta ihmiset yrittivät palata takaisin Inkeriin, mistä heidät saatettiin karkottaa uudestaan. Jotkut yrittivät mennä Viroon tai Karjalaan, jolloin niistäkin saatettiin vielä karkottaa, Reuter kertoo.
Suurimpien karkotusaikojen jälkeen esiintyi vielä pienempiä karkotuksia, joita Reuter kutsuu unohdetuiksi karkotuksiksi. Haastattelut toivat esille muun muassa inkerinsuomalaisten pakkosiirron Muurmannista 1940-luvun alussa, Inkeristä vuonna 1947 ja Virosta vuonna 1948.