Vaihtoehdot ovat käytännössä että Kekkonen oli joko maailmanhistorian huonoin desantti ja maanpetturi, sillä hänen kaudellaan lähes kaikki Neukkujen suunnitelmat Suomen varalle kusivat TAI sitten kyseessä oli kaksoisagentti joka pystyi hyvinkin kyseenalaisin keinoin ajamaan Suomen etuaan vaikka Kremlille esitti ihan muuta.
Kekkosen ankarat arvostelijat voisivat välillä pysähtyä miettimään vastauksia ainakin seuraaviin kysymyksiin:
* Tulivatko neuvostotankit Suomen rajan yli offensiivitarkoituksissa Kekkosen presidenttiaikana 1956-1981 (ostettu kalusto tuli rautateitä pitkin, mutta ei nyt kuitenkaan offensiivitarkoituksissa)?
* Olisiko joku muu henkilö kuin Kekkonen ollut olennaisesti häntä parempi tasavallan presidentti etenkin 60-70 -lukujen taitteessa, siten ettei rähmällään olon politiikkaan olisi ollut tarvetta alentua, ja samalla Suomen kokema idän uhka ei olisi ollut ainakaan koettua voimakkaampaa?
* Mitkä olivat konkreettiset vauriot Suomelle Kekkosen presidenttiajasta? Tässä haetaan nimen omaan konkreettisia asioita, ei mitään mädännäistä poliittista kulttuuria tai kotiryssämeininkiä.
Kaikki Kekkosen toiminta ei ansaitse tietenkään absoluuttisia mainesanoja. Myöskään Kekkosen valinta poikkeuslailla jatkokaudelle ei ole kovin kunniakas osa Suomen poliittista historiaa. Eikä toimintakykyään menettävän ikämiehen viranhoito enää loppuvuosina ollut omiaan tekemään kunniaa Kekkosen tärkeimmälle työnäytteelle. Tämä oli Suomen pitäminen osana läntistä arvoyhteisöä ja niin itsenäisenä valtiona, kuin se YYA-Suomessa oli ylipäätään mahdollista. En hevillä usko, että kukaan toinen suomalainen olisi tehnyt tätä työtä vv. 1956-1981 merkittävästi parempaan lopputulokseen yltäen kuin Urho Kekkonen.
Ei NL:n suunnitelmat kusseet, sillä päämääränä oli Suomen liittyminen neukkulaan kuhan poliittinen eliitti saadaan pehmitettyä tarpeeksi pitkälle.
Kyllä Neuvostoliitossa tällaisia suunnitelmia oli, ja niiden lainehdintaa näkyi Suomessakin mjr:n kuvaamalla tavalla vielä 60-70 -lukujen taitteessa. Olettaakseni viimeistään 1970-luvun puolivälissä Neuvostoliitossa ymmärrettiin ja hyväksyttiin, ettei Neuvostoliitolla ole edellytyksiä muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestelmää, siis ei-sotilaallisia vaikutustapoja käyttäen. Tuota ennen Suomen piti hoitaa suhteita Neuvostoliittoon hyvinkin konkreettisten uhkakuvien pelossa, joista ei toki aivan kokonaan päästy eroon ennen Neuvostoliiton lopullista romahdusta ja YYA-sopimuksen purkautumista.