Selänne on sitä noudattanut mutta mitäs teet kun se on liian vaikea omaksua. Jalonen on ehkäpä paras suomalinen pitkän tähtäimen valmentaja, mutta nyt kun ei ole paljoa aikaa valmistautua voi peli näyttä paskalta. Se on oikeasti aika vaikeaa muuttaa omaa pelityyliä kun on kaksi päivää siihen aikaa, tämän huomasin omalla aktiiviurallani.
Paino sanalla pitkän tähtäimen valmentaja. Suomen perusvirhe on useasti se, että päävalmentajaksi otetaan henkilö, joka saa tuloksia aikaan pitkällä aikavälillä, miettimättä saako hän tuloksia aikaan lyhyellä aikavälillä. Jukka Jalonen saa varmasti hyviä tuloksia (ja on saanutkin) valmentaessaan samoja tyyppejä vuodesta toiseen ja jauhaessaan omaa pelitapamalliaan pelaajiensa selkäytimeen, mutta tämäntapaisessa turnauksessa, jossa nippu ammattimiehiä kootaan yhteen ja aloitetaan pelit, ei ole aikaa millekään pelikirjakikkailuille tai pelitavan radikaaleille muutoksille, saatika pikkuasioiden kanssa nysväämiselle.
Ennemmin pitäisi harkita mallia, jossa isojen turnausten kuten olympialaisten aikana päävalmentaja tekee selvän projektivalmennustyön. Projektivalmentaja saisi olla ennemminkin muutosvalmentaja ja nopeasti tilanteisiin reagoiva valmentaja ja hengenluoja kuin pitkän linjan analyytikkovalmentaja. Toisin sanoen, päävalmentajan tehtävä on "antaa poikien pelata" omilla vahvuuksillaan ja tavalla, johon he ovat NHL-kaukaloissa tottuneet sekä pyrkiä vain valitsemaan oikeat miehet oikeisiin ketjuihin ja oikeaan aikaan jäälle.
Takavuosina Suomen maajoukkueen menestyksen yhtenä syynä (syitä on toki paljon muitakin, eikä tämäkään joka tilanteeseen päde) voidaan pitää sitä, että päävalmentajakaksikosta yleensä toinen oli analyyttisempi ja toinen tunnevalmentaja, joko hyvällä (Curre hevosajeluineen ja lite mera -hokemineen) tai pahalla (Summanen aggressiopuuskineen).
Nyt taas tuntuu siltä, että valmennuksessa on kokonainen rivi patsaina pällisteleviä yltiöanalyyttisiä miekkosia, jotka tuijottavat orjallisesti "sovittuun pelitapaan" ja sen joka detaljiin, näkemättä aina metsää puilta. Monimutkaista pelisysteemiä yritetään vetää väkisin läpi höpöttämällä milloin mistäkin taktiikkakirjan lisälehdistä silloin kun peliä pitäisi lähinnä vain tiivistää ja yksinkertaistaa. Valmentajan pitäisi saada pelaajiin luotua ylimääräinen tunne- ja tahtotila vaikka sitten hokemalla perkelettä, Raatteen tien mottitaisteluvoittoa ja Seppo Rädyn koottuja sananparsia, ei tunkemalla USB-tikkujaan minnekään läpeen.
