Lähtökohtaisesti Torinoon lähdettäessä tilanne on lievästi sanottu myrskyisen tuulinen. Pelaajavalinnat ja niiden täsmällisyys saavat näennäisen heikohkon kuvan, kun pelaajista melkein yksi/päivä tippuu loukkaantumisiin vedoten pois.
Tämä ei voi olla vaikuttamatta olympiamitalin metsästyksessä. Tuleeko kisoista valmennusjohdon viimeinen naula arkkuun, kun kisat mahdollisesti flopataan ja ryssitään - osin huonon tuurinkin ansiosta - heti startissa? Saako valmennus joukkueen yhtenäiseksi, tasaisesti roolitetuksi elinympäristöksi, jossa taistellaan yhdessä koko turnauksen läpi?
Myrskyisää tilannetta ei välttämättä yhtään helpota se, että aukkoja ei pystytä kunnolla paikkaamaan. Toisin kuin muilla mailla, täsmäpelaajat pystytään paikkaamaan juuri sillä lokeroidulla palikalla, mitä alun perin suunniteltiinkin. Esimerkkinä Kanada tai USA. Suomella on ollut valinnoissa rutkasti huonoa tuuria mukana, mistä yleensä ottaen pieni maa sitten kärsii. Roolituksiin ei kunnolla paikkaajia löydy, minkä takia kokonaisvaltaista pelisysteemiä joudutaan jonkun verran rukkaamaan uuteen uskoon.
Joukkue alkaa kuitenkin olemaan aikamoisen valmis, jos ei viime hetken muutoksia loukkaantumisten takia siis tule. Pelaaja-arsenaali kisoihin lähdettäessä on kohtalainen, jossa kentällisten keskeinen roolitus on selvillä. Erittäin positiivinen asia, mutta katsellessa joukkueen syvyyttä tilanne muuttuu ehkä hieman negatiiviseksi.
Siis, jollei piirun tarkka roolitus ole selvillä.
Pystyykö 1-2 kenttä pelaamaan koko turnausta tasollaan? Kaksi ensimmäistä kenttää pystynee luovaan kiekolliseen peliin, jopa ratkaisevasti, ja kaksi seuraavaa todella puolustusvoitoiseen häirintäpeliin. Valintakriteerit hakivat vahvaa roolituskysymystä, minkä takia myös pelaajaseulonta haki osakseen ihmetystä.
Erikoistilannepelaaminen lienee yksi avainkysymyksistä. Onko se kunnossa ja pystytäänkö sillä voittamaan pelejä vahvoja maita vastaan? Tähän on pelaajia, mutta saadaanko potentiaali esille heti. Avainpelaajien pitää pystyä ratkaisemaan yksilötason suojissa pelejä ylivoimalla. Alivoimalla ryhmittymän tiiviys ja joukkuepelaaminen ovat eittämättä olleet aina arvokisoissa kunnossa.
Ei käy valmennusjohtoa kateeksi. Pelaajakato on ollut valtaisa ja silti Suomi odottaa mitalia kisoista. Erityisesti maalivahtitilanne on arveluttanut: riittääkö Westerlundilla tai vaihtoehtoisesti joukkueen GM:llä Jari Kurrilla auktoriteetti pelaajarekrytoinneissa? Kieltäytymisiä on tullut erinäisin loukkaantumisiin vedoten, mutta onko tämä päällimmäisin syy? Onko sittenkin niin, että valmennusjohdolla ei ole tarpeeksi munaa pistää hanttiin NHL:n seurapomoille? Vai onko kysymys sittenkin pelaajista itsestään?
Joka tapauksessa nyt ei hymyilytä. Paska on housussa ennenkuin kisat ovat edes alkaneet. Westerlundin otteista on huokunut epätietoisuus pelitavan määrittelemiseksi, energiavajavaisuus, auktoriteettivaje sekä hän on tietyllä tapaa profilisoitunut oman imagonsa vangiksi; todelliseksi teoriteetikoksi, joka ei osaa käyttää joukkueen vahvuuksia pelitapahtumissa. Hän lienee erinomainen kakkosvalmentaja, mutta kyky ykkösvalmentajaksi on liian arka ja joukkueesta riippuvainen.
Kaiken kaikkiaan arsenaali on siis hyvinkin kilpailukykyinen mittelemään sijoista 4-6. Joukkue on yhtenäinen, mutta sotajoukon pitää saada ilme kentälle, joka on taisteleva koko 60 minuuttia. Välieräpaikan lunastaminen - jopa sen voittaminen - vaatii Suomelta kuitenkin kokonaisvaltaisen arsenaalin käyttökelpoisuuden sekä onnen, että unelma mitalipeleistä voitaisiin aloittaa.
Kaksi helppoa maata (Sveitsi, Italia) antanevat hyvän alun turnaukseen, joka on henkisesti erittäin tärkeää pelaajille, jotka toipuvat aikaerosta. Muuten joukkue on henkisesti terve, sillä World Cup 2004 -menestys takoi päähän voittavan ilmentymän, joka elää edelleen. Toivottavasti.
Roolitus siis pelaa. Se on tärkeää, sillä Suomi profilisoituna vastaiskumaana, etenkin huippumaita vastaan, ei kykene maalintekokilpailuihin. Puolustusvoitoinen pelitapa suosii suomalaisia kanadalaisia ja tsekkejä vastaan, mutta liian valuva pelityyli vie energiaa liiaksi. Energiaa pitää kohdistaa käytännössä vahvuuteen, luisteluun ja haastoihin, josta näin ollen saadaan vastustajille jäähyjä sekä sitä kautta arvokasta ylivoima-aikaa, joka saattaa olla pelien voiton kannalta pelastus.
Vahvuutena olettaisin olevan myös maalivahtipelin, jossa Antero Niittymäki on nimetty selväksi ykköskassariksi. Hyvä niin, sillä arpominen on nyt lopetettu. Toki jos "Niitti" jostain syystä epäonnistuu, niin keneen valmennus sitten nojaa? Vai onko kisat jo siinä vaiheessa ohi?
Arvioisin Suomen sijoittuvan siis sijoille 4-6. Välieräkamppailun voittaminen olisi lottovoitto, josta tyydytystä saisi moni muukin kuin minä.