No miten meidän kultainen sukupolvemme harjoitteli? Ilmeisesti siis jotenkin muuten kuin nykyään?
Pelitaito on tässä maassa ollut kiistaton ongelma mutta ei perusasioita saa unohtaa sen varjolla. Duunia, duunia, duunia. Ja se suomalainen pelitapa jonka myötä voimme saada aikaan prosessin millä kehitämme pelaajia sekä metodin millä tätä prosessia viedään eteenpäin.
Onko se Hyypiä-akatemian hahmotelma vai joku muu niin aika näyttää. Pääasia, että olisi jotain. Sanonpahan vain, että meidän suurimmat tähtemme ovat edelleen, niin... puolustuspään osaajia. Litti oli upea poikkeus tähän mutta iso kuva ei valehtele.
No aivan eri tavalla kuin nykyään. Ja harjoittelivat paljon paremmin, vaikka itse seuraharjoittelu onkin tänä päivänä keskimääräisesti paljon laadukkaampaa mitä se oli kultaisen sukupolvemme juniorivuosien aikana.
Nyt täytyy ensinnäkin muistaa se, että yhteiskuntamme on muuttunut todella paljon sieltä 80-luvulta ja 90-luvun alusta, jolloin suurimmat tähtemme ovat sen pohjatyönsä tehneet. Harjoitusmäärät, joita tuon ajan nuoret tahkosivat ovat keskimäärin todella paljon korkeampia kuin mitä esim. nykymaajoukkueen 80-luvun lopussa tai 90-luvulla syntyneistä pelaajista on yksikään tehnyt. Enkä nyt puhu pelkästään lajiharjoittelusta, vaan kaikesta harjoitteluksi laskettavasta liikunnasta, josta on hyötyä jalkapallossa.
Monen muun asian kanssa voi käyttää perustellusti sanontaa ei se määrä vaan se laatu, mutta mitä jalkapalloharjoitteluun tulee, niin ensin tulee selvästi kaiken muun yläpuolella se määrä, ja sitten vasta sen harjoittelun laatu. Näin kilpaillussa lajissa ei ilman tolkuttomia treenimääriä tule yhtään huippupelaajaa olipa se treenattava aines lähtökohtaisesti minkälaista multitalenttia tahansa. Eli oikeastaan vastaat toisessa kappaleessa itse tuohon esittämääsi kysymykseen.
Lisäksi yhteiskuntamme oli tuohon aikaan jossain määrin suotuisampi kilpaurheilulle, ja nimenomaan lasten ja nuorten kilpaurheilulle, josta sittemmin tehtiin moneksi vuodeksi punainen vaate, jonka riisumisessa ollaan edelleenkin isommassa mittakaavassa vähän vaiheessa, vaikka pahin onkin jo ohi.
Sen verran on asiaan kosketuspintaa, että muutaman sanasen rohkenen aiheeseen liittyen sanoa. 90-2000 -lukulainen suomalainen keskivertopelaaja on ensinnäkin liikunnallisesti ja fyysisesti ihan täysi lapanen, jonka lähes kaikki harjoitteluksi laskettava liikkuminen on tapahtunut seuraharjoituksissa. Koululiikunnalla on täysi nolla-arvo tänä päivänä ja vapaa-ajan täyttävät liian usein tietokonepelit.
Sen lisäksi täkäläinen koulu- ja myös urheilujärjestelmä on tappanut hänestä viimeistään aikuisikään mentäessä kaikki meidän kulttuuriimme epäsovinnaiset piirteet, kuten esim. ison egon ja ylitsepursuavan itseluottamuksen, jotka vielä lapsuusiässä ovat ominaisia piirteitä parhaille pelaajille, jotka tiedostavat olevansa parempia kuin muut ja uskaltavat ja haluavat myös näyttää sen. Meidän kulttuurissamme tämmöinen henkilö on sanakirjassa kohdissa leuhka, ylimielinen, yksinyrittäjä ja kusipää.
Lisäksi heille on lapsesta asti opetettu, että voitto ei ole tärkeää vaan reilu peli ja suorastaan opetettu häviämään, ettei muille tule paha mieli yhden aina voittaessa. Harjoittelussa keskitytään liikaa vahvuuksien korostamisen sijasta heikkouksien kehittämiseen, vaikka juuri ne vahvuudet ovat tärkeimmät, koska ne määrittelevät sen tason jolle pelaaja voi yltää.
Kaiken em. lopputulemana on harmaata ja fyysisesti heppoista peruspelaajamassaa, joka osaa tehdä vähän kaikkea ja aika hyvinkin, mutta jolla ei ole minkäänlaista tunnistettavaa identiteettiä – luontaisesta lahjasta jalostettua huippuominaisuutta - ja kykyä pelata peliä selkeästi niiden omien parhaiden ominaisuuksiensa kautta. Lisäksi puuttuu se palo silmistä, joka kertoo pelaajan rakastavan voittamista ja vihaavan häviämistä niin paljon, että hän on valmis tekemään sen 90 –minuuttisen ajan ihan mitä tahansa ensin mainitun eteen.
Kun ylläolevaan liitetään vielä olematon urheilukulttuuri, ja holhoava yleisilmapiiri, joka ei todellakaan kannusta nuorta pitämään esim. lukion jälkeen välivuotta ja yrittämään jalkapalloilijaksi niiden pääsykoekirjojen sijasta, koska kaikki pitää saada kiireesti työnnettyä siihen samaan koulutus ja kellokorttiputkeen. Monta on karikkoa matkassa nuoren pelaajanalun taipaleella.
Jos pelitapamantralla tarkoitetaan sitä, että meidän kaikkien juniorijoukkueiden pitäisi pelata jollain taktiikalla x, jota opetetaan pienestä pitäen, niin puhutaan täyttä paskaa ja kehitetään pelikäsitykseltään onnettomia robotteja.
Sen sijaan jos keskustellaan siitä, että minkälaisia pelaajia me halutaan kehittää, jotta heidän ominaisuutensa palvelisivat esim. jotain pelitapaa x, niin aletaan olla jäljillä. Millaisia ominaisuuksia ja valmiuksia me halutaan meidän toppareilta, laitapakeilta jne. Nyanssijuttuja, hyviä sellaisia, joita jokainen valmentajakin miettii omista lähtökohdistaan. Kaiken perustana on kuitenkin kehittää ensin itsenäisiin ratkaisuihin pystyvä yksilö, joka sitten istutetaan johonkin tiettyyn rooliin, eikä niin, että sille opetetaan vain sitä roolia eikä itse peliä.
Miksi meillä on enemmän puolustuspään osaajia? No se on ominaisuuksiltaan tasapaksulle helpompaa kuin hyökkääminen ja niitä tasapaksuja pelaajiahan me kehitetään. Taas mennään sinne heikkouksien eliminoimiseen. Meillä ei hyväksytä pelaajaa joka tekee itsekkäästi kolme maalia/junnupeli, mutta jota ei voisi vähempää kiinnostaa oman kolmanneksen touhut. Se opetetaan puolustamaan vaikka väkisin, koska se on sen heikkous. Kukaan ei opeta sitä tekemään kuutta maalia/junnupeli. Itsekkäälle, täydelliselle kärkipelaajatarjokkaalle, karjutaan viiden valmentajan ja 20:n vanhemman voimin ”syötä”, että joukkuekaveritkin saisivat maaleja. Hyvin peliä rytmittävälle kk:lle annetaan sapiskaa siitä kun ”hätäilee” syöttöjensä kanssa eikä pidä tarpeeksi palloa, vaikka ongelmaa ei ole missään muualla kuin pelikavereissa joiden päät eivät toimi riittävän nopeasti. Pakkityypin ongelma on se, että hän ei osu hyökkäystreenissä riittävän usein vedoillaan maaliin tai osaa zidane harhautusta. Lista on loputon.. ja lopputulemana on sitä geneeristä massaa, josta on kaikki särmä hiottu matkalla pois.