Olen samaa mieltä, että puolustuksen kautta tulisikin pelata kovia maita vastaan. Toisaalta heikompia maita vastaan tulisi osata olla kentän herra, kotona myös saman tasoisia vastaan. Joskus Hodgsonin aikoina sanoinkin puolitosissani, että Hodgson valmentajaksi kovia maita vastaan ja paljon parjattu Muurinen näitä pikkumaita vastaan. Eikös Muurinen saanut aika hyvin pisteitä näitä Azerbaidzaneita sun muita vastaan?
Hodari sai yhden Azeri-ottelun jälkeen "kritiikkiä" kun ei avannut Suomen peliä, vaan otti varman pisteen Bakun reissulta. Siinä tietenkin tulee ero mutta nähdäkseni Hodgsonin lähestymistapa oli tässäkin oikea, meillä on tietty pelitapa jota noudatetaan eikä lähdetä siitä höntyilemään, jos ei selvää tilaisuutta tule.
Muurinen toisaalta onnistui juuri mainitsemassasi asiassa mutta kaatui lopulta siihen ettei ollut kummoinen pelin organisoija. Mursu kiistatta osaa luoda hyvän hengen joukkueisiin mutta hänen rajansa tulevat myös vastaan nopeasti, kun pitäisi osata muuttaa peliä ottelun aikana.
Onkin ikuinen kiistelyn aihe kuinka kova se meidän kultainen sukupolvemme olisikaan ollut Hodgsonin alaisuudessa, se joukkue oli kuin rakennettu vastaiskupelaamiseen ja fyysiseen puolustuspeliin. Muurisenkin kanssa päästiin tavallaan jo tarvittavalle tasolle pelaajamateriaalin osalta mutta kokonaisuus kaatui lopulta huonosti organisoituun puolustuspelaamiseen.
Tästä yksi esimerkki on juuri Sami Hyypiä, joka oli ihan eri mies Liverpoolissa ja Suomen maajoukkueessa. Suomalaiset "futisihmiset" eli, anteeksi nyt vain, idiootit, sitten vierittivät syyn aina Hyypiän niskaan mutta se on luonnollista, kun kokonaiskuvaa ei kyetä hahmottamaan.
Kaiken valmentaja- ja pelitapahössötyksen yläpuolelle nostaisin sen asian, että parhaiden suomalaisten tulisi päästä pelaamaan seurajoukkueissaan. Ei voi olla niin, että käydään hakemassa pelituntumaa maajoukkueessa. Toistan nyt itseäni näköjään vuoden välein, mutta mikä siinä on, että ei nähdä omaa tasoaan realistisesti vaan valitaan se ulkomaan seura aina liian kovaksi. Jollain Pukilla on häviävän pienet mahdollisuudet päästä avauksen vakiomieheksi Schalkessa. Tienaako ne siellä suurseuran penkillä sitten niin paljon enemmän kuin jossain keskisuuren sarjan keskisuuressa seurassa avauksen miehenä? Toki asia ei ole näin mustavalkoinen ja uskoin ihan tosissani esimerkiksi Ringin valtaavan avauksen paikan Mönchengladbachissa, mutta ihan yleistyksenä ja kärjistetysti näin.
Niin tämä on minunkin yksi lempiaiheistani. Jakaisin tämän isomman kokonaisuuden osiin:
1. Suomalaisen peli-identiteetin kehittäminen/löytäminen/luominen/whatever
Pidän aivan keskeisenä, että Suomessa on suomalainen pelitapa. Minun ehdotukseni on jopa erittäin puolustusvoittoinen ja kurinalaisuuteen sekä kovaan fysiikkaan perustuva pelitapa. Laji kuin laji, niin suomalaisten vahvuus on aina ollut puolustaminen ja sen pitäisi olla kivijalka. Vaikka hyökkääminen, luovuus ja muut modernit pallokontrollit ovat myös hyviä asioita, ei niitä voi käyttää menestyksellä ilman kunnon pohjaa.
Tähän liittyy myös taktisen osaamisen parantaminen ja etenkin se seikka, että Suomen tulee olla maailman paras maa pelaamaan suomalaisella pelitavalla. Kansankielellä sanottuna se tulee tuntea kuin omat taskunsa.
Hyväksytään realiteetit sellaisina kuin ne ovat ja hyväksytään tulokset sellaisena kuin ne ovat. Jos vaikka tällä 4-5-1-bussilla ei yksinkertaisesti voiteta Hollantia, niin so be it. Haetaan sitä tasuria sitten.
2. Suomalaisten vahvuuksien tunnistaminen ja tunnustaminen, sekä realismi
Tämä liittyy yllä olevaan. Suomalainen jalkapallo ei kehity ennen kuin tehdään oikea pelianalyysi ja lähdetään sen mukaan kehittämään toimintaa. Oikea pelianalyysi ei tarkoita sitä, että työryhmä pohtii millaisia meidän PITÄISI olla vaan, että millaisia me olemme.
Eli unelmahöttöfutis ja joulukuuset romukoppaan ja paluu perusasioiden äärelle. Futis on kuitenkin viime kädessä yksinkertainen laji jossa menestyy tekemällä rajusti töitä.
Suomessa on joku ihmeellinen jalkapallosivistyneistö joka tykkää jauhaa non-senseä hienoilla termeillä, koska se ilmeisesti jotenkin koetaan älykkääksi. Omasta mielestäni julkisuudessa esiintyy alle kourallinen henkilöitä jotka oikeasti ymmärtävät syyt ja seuraukset.
3. Jäitä hattuun seuravalintoja tehdessä.
Tämä on jatkoa sitten sille, että meiltä joskus tulisi suomalaisia pelaajatyyppejä. Olisi leimallisesti suomalainen maalivahti, suomalainen puolustaja, suomalainen ankkuripelaaja, suomalainen linkki jne. Pelipaikkakohtaisesti tai yksilökohtaisesti sitten oikeaan maahan kehittämään jotain tiettyä ominaisuutta. Esimerkiksi Hollanti on hyvä maa hyökkäyspelin opetteluun ja sinne on varmasti "helpoin" päästä. Pitää lopettaa se ajattelu, että jo pelkkä ulkomailla oleminen olisi pelaajaa kehittävää. Peli on meille sen näyttänyt, että näin ole todellakaan ole.
Eli, Hyypiän ja Tihisen mallin toppareita, isoja, vahvoja ja hyviä pelinavaajia mutta ennen kaikkea tasaisia suorittajia. Laitapakkeja meillä ei ole ollut oikein koskaan mutta tähänkin juuri auttaisi suomalainen pelitapa. Ankkuripelaajiksi ja keskikentän keskustan pelaajiksi kovia raastajia joilla keskeisimmät vahvuudet ovat kova voitontahto ja vahva fysiikka, sekä kyky antaa helppo ykkössyöttö.
Linkit ja kärjet ovat meidän isoin kompastuskivemme. Kärjen keskeisin taito on tietenkin tehdä maaleja ja osata hakeutua maalipaikkoihin, ei hienot kengät ja Becksin tukka. Linkeille ennen kaikkea se keskittäminen, ei voi keskittää vain keskittämisen vuoksi vaan pitää osata antaa oikeanlainen keskitys.
Kaikki tämä kuitenkin on turhaa ennen kuin meillä on selkeät sävelet siitä mihin me pelaajia valmistamme. Jos ei ole suomalaista pelitapaa ja sen myötä kasvatuskulttuuria, ei tule jatkossakaan muuta kuin tätä sillisalaattia mitä on viime vuodet saatu.