Tilinpäätös
Tässä on nyt ikään kuin palattu 20 vuotta taaksepäin, kun katselee maajoukkueen tuloksia. Kaksi voittoa lilliputista ja sitten rumasti pataan Ruotsilta, aiemmin karsinnoissa taas tappio "vaikeassa" vierasmatsissa, siedettävä tappio Hollannin löysätessä ruuvia ja yksi tappio Unkarille sen kerran kun koitettiin riskillä voittaa. Se 20 vuoden aikamatka tehtiin viimeisen viikon aikana ja se huipentui tänään.
Jos haluaa miettiä, että edellinen aikakausi alkoi noin suurin piirtein 1996-1997 aikoihin ja päättyi vaikkapa edellisiin karsintoihin, niin kyllähän tässä on jo aika hyvään totuttu. Suomi nousi joukkueeksi jolla oli positiivinen saldo karsinnoissa ja pariin otteeseen päästiin jo vähän hajulle jatkokarsintapaikasta. Ikinä sitä palkintoa ei sitten tullut, erinäisistä syistä johtuen. Suomi pelasi välillä fantastista jalkapalloa mutta hävisi ja välillä se pelasi rumaa futista ja voitti.
Tuona aikana joukkuetta vetivät Richard Möller Nielsen, Antti Muurinen, Roy Hodgson ja Stuart Baxter, sekä muutama väliaikainen janari. Tanskalaisen kanssa tuli pari komeaa päänahkaa, kun sekä Sveitsi, että Turkki kaatuivat vieraissa. Mixu Paatelainen painoi harso päässä palloa reppuun ja turkkilaiset olivat ihmeissään, loppujengi potki palloa ylös ja ulos valtavalla vimmalla. Norjaa vastaankin tuli tasuri, olkoonkin, että Stadikalla norskit kävivät opettamassa futiksen saloja. Kaikki kulminoitui siihen Unkari-matsiin jota paikalla olleet eivät unohda koskaan, niin lähellä mutta siltikin niin kaukana.
Antti Muurinen oli vienyt HJK:n upeasti Mestareiden liigaan ja kun sielläkin esitykset olivat hyviä niin lopulta aukesi paikka maajoukkueen peräsimessä. Mursulla oli kova tavoite: luoda Suomeen oma pelitapa, joka perustui pallon hallintaan ja rohkeaan hyökkäyspelaamiseen. Ei siis enää sitä ikiaikaista roiskimista ja raastamista. Suomi pelasikin historiansa ehkä parasta futista Mursun aikana. Isoja päänahkoja oli siinä hollilla (Saksa ja Englanti) mutta lopulta veto ei riittänyt. Kreikka ja Serbia sentään saivat lujaa kyytiä Stadikalla Miklun ja Litin johdolla. Muurisellekin kävi lopulta kuten niin monelle koutsille, riittäviä tuloksia (kisapaikkaa) ei tullut ja lopulta yhden Shefki Kuqin puskun ja Hollannin 4-0-voiton jälkeen Mursu pakkaili kassinsa.
Roy "Hodari" Hodgson oli sitten täysin eri planeetalta kuin Muurinen. Kokenut maailmanmies tuli Suomeen ja sai kaikki heti varpailleen. Hodarin analyysi oli: Suomessa on kaksi futaajaa, Jari Litmanen ja Sami Hyypiä. Muista on sitten keksittävä jotain. Hodgsonin analyysi tuotti inhorealistisen pelitavan jossa puolustettiin jopa ylivoimalla. Siinä maailmankatsomuksessa 0-0 oli parempi 3-3 ja se sopikin Suomelle mainiosti. Suomen suhteellisen isokokoiset ja fyysiset puolustuspelaajat olivat omimmillaan ja ainoastaan Jari Litmanen sai vastuun pelinrakentamisesta. Laiturit sahasivat kuin robotit omilla kaistoillaan ja kärjessä Tintti Johansson teki pistoja linjan väleihin. Jos minulta kysytään niin Hodgson analysoi täydellisesti suomalaiset vahvuudet ja veikin joukkueen todella lähelle kisapaikkaa. Suomi oli armottoman vaikea vastustaja jokaiselle maalle Portugalista alkaen.
Stuart Baxterin aikana tehtiin taas täyskäännös. Hodarin peruutteluun kyllästyttiin ja kentälle piti saada kipinöitä. Toki mainittiin, että Baxterin tehtävänä on jalostaa tuota Hodgsonin pelityyliä "hieman" hyökkäysvoittoisemmaksi. Ensimmäisessä matsissa oli Suomi hurmoksessa kun taas kiusattiin Saksaa ja nyt vielä "uudella" rungolla. Lopulta Venäjä käveli Suomen yli kaksi kertaa ja lopetti haaveilut kisoista siihen paikkaan. Baxter otti viisi voittoa ensimmäisissä karsinnoissa mutta toisten alkaessa hän törmäsi seinään. Suomi hävisi heti alkuun säälittävällä esityksellä Moldovalle ja kun perään oli vastassa armoton Hollanti niin Baxter ja maajoukkue maksoivat hintaa surkeasti menneistä otteluohjelmaneuvotteluista. Lopullinen tilinpäätös oli, että Baxter ei ole tehtäviensä tasalla ja näin yksi aikakausi suomalaisessa futiksessa päättyi.
Uudeksi messiaaksi tulikin sitten oma poika, Turkissa harso päässä viilettänyt ja sittemmin Skotlannissa mainetta niittänyt Mixu Paatelainen. Pallokontrollin nimeen vannovalle Mixulle iskettiin viiden vuoden sopimus ja päälle kauniit maljapuheet pelaajien kehittämisestä ja uuden rungon sisäänajamisesta. Palloliiton Visio2020 visioi, että Suomi on vuonna 2020 Euroopan kymmenen parhaan joukossa futiksessa. Melkoinen on siis Mixun urakka.
Alkuhan on ollut suomeksi täysi katastrofi, ei kai sitä auta kaunistella. Pelaajilta on itseluottamus täysin kateissa, pelisysteemistä ei ole mitään viitteitä ja voitontahto on valahtanut taas sille lapamadon tasolle.
Uudet vastuunkantajatkaan eivät ole "perinteisiä" suomalaisia pelaajia. Roman Eremenko ja Aleksei Eremenko Jr edustavat ehkä enemmänkin venäläistä mentaliteettia ja isällään on ollut varmasti suuri vaikutus heidän pelaamiseensa. Perparim Hetemaj on taas tulinen Kosovolainen joka ei häpeile puhua suutaan puhtaaksi. Uudet pelaajat ja uusi tilanne.
Kun mietitään, että nykyrungosta Miklu Forssell, Petri Pasanen ja Markus Heikkinen ovat jo uransa iltapuolella niin jatkossa mullistuksia tulee vielä lisää. Maajoukkueen haasteet ovat valtavat. Millä säilyttää se yleisön kiinnostus joka on saatu heräämään viimeisen 15 vuoden aikana? Mistä kasvattaa uudet pelaajat ja millä heidät saataisiin pärjäämään Euroopan sarjoissa keskitasoa paremmissa joukkueissa? Tämänhetkinen tilanne on heikko, äärimmäisen heikko. Muutamalla yksilöllä ei tehdä vielä joukkuetta ja nuorten pelaajien kehitys on jokseenkin huolestuttavaa. Kotimainen sarja pyristelee mutta ei oikeasti ole sekään kehittynyt merkittävästi, paitsi olosuhteidensa puolesta. Samaan aikaan kuitenkin eurokentillä madellaan kaikkien aikojen pohjamudissa.
Onko Mixulla näkemystä ja auktoriteettia ottaa lusikka kauniiseen käteen? Paljonko Sami Hyypiä, Jari Litmanen, Antti Niemi, Mika Nurmela, Jussi Jääskeläinen ja kumppanit voivat auttaa nuoria ymmärtämään lajin vaatimukset? Millä nuoret saadaan oikeasti tekemään töitä ja keskittymään pieniin yksityiskohtiin oman tukan ja kenkien sijaan?
Suomen pelaajamassa verrattuna moneen muuhun maahan on pieni. Se on niin pieni, että pelaajatuotannon on oltava tehokasta ja erittäin laadukasta. Kysymys ei ole Dalla Valleista tai Litmasista vaan ennen kaikkea sen keskivertopelaajan tasosta, vain sitä kautta jalkapallon taso voi nousta laajemmin. Huiput pärjäävät aina olivat olosuhteet mitkä tahansa. Mutta näille tuleville kakkos-kolmoskategorian pelaajille on saatava kovat pohjat jo juniori-iässä. Paljon kilpailua ja pelin sisäistämisen opettelua, futista pitää rakastaa ja sitä pitää ymmärtää, vain futaajat pärjäävät kilpailussa.
Valmentajien määrä ulkomailla on ihmeen vähäinen. Kun Suomessa muuten innokkaasti lähdetään ulkomaille oppimaan niin miksi suomalaiset huippukoutsit pysyvät poteroissaan? Martti Kuusela, Juha Malinen, Pasi Rautiainen, Sixten Boström ja Mixu Paatelainen ovat uskaltaneet. Harri Kampmankin kävi kääntymässä Motherwellissa. Suomi ei ole jalkapallon huippumaa vaan kehitysmaa, siksi on ihmeellistä, että oppia ei haeta sieltä missä sitä on tarjolla. Seminaareja on ja valmentajakoulutuksia on mutta ne tulokset eivät välity kentälle asti.
Suomen huippufutis on kaikilla tavoin murroksessa eikä ole mitenkään sanottua, että suunta on tästä ylöspäin. Minä näen ihan todellisena uhkana, että vajoamme tulevina vuosina hyvinkin alas futiskartalla. Nykyiset pelaajatyypit, valmentajien puheet ja futisideologiat sekä viime kädessä tietenkin tulokset antavat vähän huonoja signaaleja. Puhutaan pallokontrollista ja sen semmoisista mutta kuka sitä täällä osaa opettaa? Miten ex-pelaaja jota ei ole ikinä opetettu pallokontrolliin voi yhtäkkiä oppia opettamaan sitä? Tai pitkän linjan koutsi jota on aina koulutettu ajattelemaan tietyllä tavalla voisi opettaa junioria pelaamaan "Barcaa"?
Onko nyt viimein tehty se päätös, että Mixun ideologia linjaa koko suomalaista jalkapalloa? Se on kaikista tärkein asia, ilman sitä seinään naulattua taulua täällä ei kehitytä yhtään minnekään vaan päinvastoin taannutaan Litmasen urana mukana. Sallitaanko Veikkausliigassa vielä Esa Pekoset ja Zico Hjelmit ja heidän "paskafutiksensa"? Ymmärretäänkö Suomessa jalkapalloa ja sitä mitä se pitää sisällään? Nämä kysymykset vaativat vastauksia Palloliitolta sekä koko suomalaiselta huippufutisorganisaatiolta.
