Sen jälkeen oltiinkin sitten YYA-sopimuksen kautta liitossa Puna-Armeijan kanssa.
Mutta mitä tulee tähän nykytilanteeseen, niin olen realisti. Ja valitettavan kyyninen. Tilanne tulee menemään, mikäli Putinin hallinto ei nyt romahda, siihen, että meidän on valittava vapaaehtoisesti demokraattinen Länsi tai pakolla idän diktatuuri. Mitä pidempään tässä menee, sitä vaikeampaa on noista ensimmäinen.
Ne on punnittu jo aikaa sitten. Nyt nykytilanne on avannut silmiä niiltä, jotka luulivat Venäjän olevan jotain muuta kuin sotaisa valloittajakansa, joka tahtoo alistaa pienempiä naapureitaan.
Ei mielestäni. Venäjä on näyttänyt, ettei se ajattelee edelleen niin kuin läpi historian. Venäjän on aidosti osoitettava halu muuttua demokraattisemmaksi ja nykyaikaisemmaksi yhteiskunnaksi. Vasta sen jälkeen voidaan pohtia, että onko maailma muuttumassa.
Tuonne lähetettäisiin tietysti henkilöitä vapaaehtoisuuteen perustuen. Ymmärtääkseni varusmiehiä ei tuosta vain voitaisi määrätä, vaan kyseessä olisivat ammattisotilaat. Ja jos Turkki tulisi artiklan nojalla meitä puolustamaan, velvoitteemme on toki toimia vastavuoroisesti. Yhteistoiminnan pelote idän valloittajia kohtaan on se voima.
Silloin oli valittava Hitlerin ja Stalinin välillä. Sinun kotikielesi olis nykyään venäjä, jos olisi valittu Stalin.
Suomi täyttää tällä hetkellä suosituksen 2% BKT ja ei uskottavaa maanpuolustusta tuota pienemmällä rahalla saa. Sotalelut on kalliita.
Ilmatuki on äkkiä ja Suomea puolustaisi edelleen Suomen reserviläsiarmeija. Natossa Venäjä ei pystyisi keskittämään kaikkea voimaansa vain meitä vastaan ja edellytykset pitkäänkin otteluun olisi asialliset.
Venäjän intressit tulevat syvältä historiasta ja heidän turvallisuusajattelustaan. Sen takia Suomea uhkaillaan jatkuvasti idästä. Viimeksi tällä viikolla. Putinin kaatumisen jälkeen tulee rauhallisempi jakso, mutta maa ei ole muuttumassa demokratiaksi ja seuraava suuruudenhulu tsaari odottaa jo vuoroaan. Jos et halua olla osa Venäjän etupiiriä, niin valinta on Nato.
Nykyisellä läntisellä tahtotilalla ennustuksesi vuodesta on suorastaan hupaisa. Venäjän talous on romutettu 3 viikossa pikapäätöksillä. Tässä tilanteessa ja mahdollisuudessa jopa muutaman viikon käsittely on mahdollinen.
Nyt uhkaa ei ole. Venäjän sotavoima palaa Ukrainassa ja siellä on yli 70% kokonaisvahvuudesta. Jos Venäjä päättäisi nyt hyökätä tänne, niin meillä olisi täydet ja hyvät mahdollisuudet palauttaa Tarton Rauhan rajat. Ottaisiko ne sellaisen riskin?
Venäjän naapurina kyllä.
Jos ei ole innokuutta, niin vastaus Natolle on EI. Jos et anna mitään, niin et saa mitään.
Venäjänidea on ollut yli puolikkaan vuosituhatta laajeneminen. Tuki venäjllä Z-operaatioon on vahvaa. Miksi ummistaa silmänsä ruusunpunaisten unelmien takia? Onko uhkailtuna oleminen mukavampaa, kun ei ole Naton selkänojaa?
Noiden merkitys tiedetään jo. Kääntyy yhteen yhdyssanaan: Aseapu. Ei ensimmäistäkään taistelijaa ja ei asejärjestelmiä, joita ei jo aikaisemmin ollut käytössä. Koska eskalaatio. Muuten runsasta. Kukaan ei lähde sotaan ydinasevaltaa vastaan vapaaehtoisesti.
Ensinnäkin, tunnustus molemmille siitä, että Nato-kantanne ei ole viimeisen kolmen viikon synnyttämää, vaan paljon aiempaa perua.
Olen ikäluokkaa, jolle Venäjä on aina ollut uhka. Mutta onko se uhka oikeasti nyt Venäjä vai Putin?
Venäjä on ollut välillä hieman kallellaan demokratiankin suuntaan, mutta sitten erinäisten sattumusten kautta valtaan on noussut tv:stä tutun perseenheiluttajan sijaan despootti. Itse kansa on nurisematta niellyt huonot ja vielä huonommat ajat ilman viitteitä maailmanvalloituksiin. Toisaalta, on myös saanut tilaamansa, jonkin lainen suosio Putinilla edelleen Venäjällä on. Mutta kaikki on katoavaista, ja kunhan leipä loppuu hyllystä, niin voi poliittinen suuntautuminenkin vaihtua. Vielä Putinille ei ole näköpiirissä haastajaa, mutta eiköhän tuokin tyhjiö täyty heti, kun Putinista aika jättää.
Suomi on käynyt läpi useamman sodan, joista sisällissotaa pidän merkittävimpänä. Etelän venäläisillä aseilla taistelleet punaiset ottivat turpaansa pohjoisemman valkoisilta, joita oli taasen Saksa tukemassa. Mutta tässä sodassa määriteltiin Suomen henkinen sijainti Euroopassa, ja se oli ehdottomasti länsi, ei itä.
Maailmansodat oli Suomelle todella raskaita, eikä liittolaisilta määräänsä enempää apuja tullut. Kaikilla tuntui olevan riittävästi tekemistä omissa asioissaan. Tuolloin Suomi joutui tekemään myönnytyksiä, joista neuvotteluun oli aika huonot lähtökohdat. Oli pakko myöntyä.
Silti epäilen, että äidinkieleni olisi nyt venäjä, vaikka oltaisiin jouduttu ehdoitta antautumaan venäjälle. Täytyy muistaa, että tuossa valtavassa maassa on edelleenkin lukuisa joukko kansallisuuksia, ja puhuttuja kieliä n. 150 Suomi oli kehittänyt toiseen maailmansotaan mennessä erittäin vahvan oman identiteettinsä. Rauhan ehdoiksi vaadittu YYA-sopimus naulasi meidät muun maailman silmissä itäblokkiin kuuluvaksi maaksi, mikä hidasti Suomen kehittymistä sodan jälkeen valtavasti. Mutta esimerkiksi Argentiinassa olen nähnyt oppikirjoja, joissa ihannoidaan Suomen selviämistä sodista, hämmästellään sotavelkojen maksua, ja ihastellaan määrätietoista irtautumista omaksi itsenäiseksi hyvin kehittyneeksi valtakunnaksi. Suomettuminen oli oman aikansa poiittinen tosiasia, käytännön pakko, jota nykyinen paheksuminen ei miksikään muuta. Se oli kylmän sodan aikaista väkinäistä rauhanpolitiikkaa, mutta tuostakin on päästy irti, ja nyt Suomea voitaneen pitää itsenäisenä eurooppalaiseen demokratiaan ja oikeuskäsitteeseen sitoutuneena sotiasliittoutumattomana maana.
Mutta missä se liittoutumattomuuden raja kulkee? Suomella on sopimuksensa pohjoismaiden, britannian ja Naton kanssa. Isäntämaasopimus on kirjoitettu niin väljin kirjauksin, että se mahdollistaa kaiken yhteistyön Naton kanssa vähäisen aseavun toimittamisesta aika raskaisiinkin operaatioihin: "menettelyt tukikohtien perustamiseksi ja isäntämaatuen antamiseksi isäntämaassa oleville tai isäntämaan tukemille Naton joukoille Naton sotilaallisen toiminnan aikana" Onko tukikohdan perustaminen rauhan aikana sotilaallista toimintaa? Mielestäni on. Ei niitä bussipysäkeiksi rakenneta.
Juuri nyt Natoon liittyminen tietenkin houkuttaa. Mutta onko se fiksu veto vielä 50-100 vuoden kuluttua? Ja siinä on se mielestäni oikea kysymys. Valtion silmin katsellen suunnittelun pitäisi yltää aika reilusti seuraavan tilipäivän yli. Nyt tuntuu, että ihmisiltä on tilipäivä tulematta, jos ei nyt heti liitytä johonkin, joka väistämättä vaikuttaa pohjoismaiden, mutta myös koko Euroopan turvallisuustilanteeseen voimakkaasti. Aika harva suomalainen uskoo, että Suomen kautta hyökätään Venäjälle. Mutta Venäläisille Suomi edustaa uhkaa. Sitä pahempaa uhkaa, mitä sitoutuneempia olemme läntiseen puolustusyhteistyöhön. Suomen liittyminen Natoon ei ole Suomelle pelkkä turvallisuustae, vaan samalla potku venäläisiä munille. Ja siitä tykkää aika harva.
Kävipä sodassa miten tahansa, niin edessä on uuden rautaesiripun aika. Suomi Naton jäsenenä olisi taatusti sen verhon länsipuolella, eikä venäläiset sallisi verhon raosta kurkkimista. Nato on heille ylipääsemätön uhka.
Mutta olisiko tuossa tulevassa kahtiajaossa Suomella kerrankin hyötyä sijannistaan? Voisiko Natoon liittoutumaton Suomi hyötyä kerrankin sijainnistaan, ja käydä kauppaa Venäjän kanssa, ja hyötyä siitä?
Putinin aika on rajallinen. Mitä miettii seuraava Venäjän päämies, on täysin ennakoimatonta. Mutta Nato-sopimuksella naulaisimme paikkamme Venäjälle yksiselitteisesti vihamielisenä maana, joka voi olla talouden kannalta todellinen uhka, eikä mikään mahdollisuus. Vaikka Venäjän talous on kuralla, niin se on silti valtavan rikas maa. Ja niistä murusista olisin todella kiinnostunut, koska pienellä maalla niistä murusista tulee helposti vatsa täyteen. Nato-kytkös ei ole pelkkää ydinuhkaa, vaan pieni osa valtavaa kirjoa tapahtumia, sitoumuksia, uhkia ja mahdollisuuksia, joista pitäisi osata nyt keskustella paljon laaja-alaisemmin, kuin julkisuudessa ja täällä tehdään. Onneksi poliitikoilla ei tunnu olevan mikään kiire ryntäilä yhtään mihinkään tekemään harkitsemattomia sitoumuksia, mikä on tässä tilanteessa viisasta.
