Keskustelua presidentin valtaoikeuksista käydään tasaisen lämpöisenä. Yksi keskustelijoista on istuva presidentti itse oikeusoppineiden säestämänä. Kansalaisten keskuudesta kuuluu ääniä, joiden mukaan (nykyisen) presidentin valtaoikeuksia pitäisi laajentaa - nyrkillä tai ilman. Pitkän linjan kehitys taas Suomessa on ollut presidentin valtaoikeuksien kaventaminen. Kekkosen aikojen paluuta ei haluta monistakaan syistä.
Keskutelua presidentin valtaoikeuksista hankaloittaa muutama seikka. Ensimmäinen on nykyisen presidentin kansansuosio. Niinistö on hoitanut tonttinsa hyvin. Yhtäältä hän on ollut kunnon "monarkki" ja paistatellut Aaron, Lennun ja Jennin loisteessa. Harkitut henkilökohtaisen elämän ulostulot ovat piirtäneet kuvaa kansakunnan isästä jolla kuitenkin on kansanmiehen elkeitä. Samalla on kuitenkin pidetty huolta etäisyydestä, jotta taika säilyisi.
Kansansuosiota - toki edellistä enemmän - on tuonut Niinistön osaaminen. Taitava puhuja, oppinut valtiomies ja ketterä taustavaikuttaja on käyttänyt asemaansa maksimaalisesti. Osin tähän on syynä mainittu kansansuosio. Suosittu presidentti voi nojata valtaoikeuksiensa takalaitaan. Samalla "vallaton" presidentti voi valita ne keskustelut, joihin lähtee mukaan. Istuva presidentti voi päättää pelata vain pelkät ylivoimat kotipeleissä. Presidentti voi olla astumatta paskaan johon ministerin on pakko astua.
Toinen julista keskustelua valtaoikeuksista hankaloittava seikka on tietämättömyys presidentin nykyisistä valtaoikeuksista. Näkyvimpänä presidentin tehtävänä on ulkopolitiikan johtaminen yhdessä valtioneuvoston kanssa. Edelleen presidentti on armeijan ylipäällikkö ja onpa hänellä edelleen käytössään oikeudellinen kummajainen eli armahdusoikeus. Enää ei presidentillä ole sentään oikeutta antaa lupaa mennä lapsen kanssa naimisiin.
Edellinen ehkä vielä tunnetaan, mutta täysin tuntematonta alkaa olla se, miten presidentti tuota valtaansa käyttää. Merkittävimmän osan päätöksistään presidentti nimittäin tekee valtioneuvostossa asiaan kuuluvan ministerin esittelystä. Armahdusasian esittelee oikeusministeri ja armeijaan liittyvän paperin hänelle tuo allekirjoitettavaksi PV:n komentaja tai oikeusministeri. Toki presidentillä on yksinomainen päätäntävalta - mm. omaa kansliaansa koskevissa asioissa.
Tärkeä instituutio on presidentin esittely, jossa ministerit esittelevät asioita presidentille. Jos presidentti ei hyväksy ehdotettua, jättää ministeri asiaan eriävän mielipiteen. Tämän jälkeen valtioneuvostolla on keinonsa viedä asia muuta reittiä eteenpäin. Samoin on lain säätämisen kohdalla. Jos presidentti kieltäytyy hyväksymästä jotakin lakia, kierrätetään asia kerran eduskunnan kautta, jolloin presidentin on pakko allekirjoittaa laki.
Mitä tuo edellä sanottu sitten tarkoittaa ja miksi tällainen järjestelmä on olemassa? Suomen valtiosäännössa on vielä haluttu säilyttää presidentillä rooli. Voisi puhua hyvällä syyllä unilukkarista. Presidentillä on mahdollisuus nostaa asioista julkiseen keskusteluun, kysellä ja haastaa. Oppinut valtiomies valtioneuvoston sparraajana on vain hyvä asia.
Se, miksi presidentin valta on liitetty ministereihin ja valtioneuvostoon taas johtuu parlamentarismista ja demokratiasta. Ministeri on lopulta se, joka kantaa poliittista vastuuta myös presidentin päätöksistä. Olisi demokratian kannalta ongelmallista, jos valtion ylimmässä johdossa olisi henkilö, joka olsi poliittisen vastuun ja parlamentarismin (hallitus nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta) ulkopuolella. Parlamentarismi toimi, kun Antti Rinne sai lähteä.
Presidentti-instituution valtaa hämärtää nykyisen presidentin suosio. Vaikka nykyinen istuva presidentti onkin suoriutunut hyvin, täytyy presidentti-intituution valtaa katsoa toisin. Vaikka minusta voisi tulla seuraava presidentti. Edelleen olisi allekirjoitettava ne samat valtaoikeudet kuin mitä Niinistölle on suotu. Toinen näkökulma on se, miten nykyisellään presidentin kansansuosio syntyy. Nykypresidentin ei tarvitse ryvettyä päivänpoliittisissa kysymyksissä. Hän voi esittää epämääräisiä lausuntoja tai olla kokonaan niitä antamatta. On helppo luoda kuvaa onnistumisesta, kun voi valita pelit joita pelaa.
Jos presidentin valtaa päädyttaisiin kasvattamaan, olisi keskusteltava heti vallan kontrollista. Presidentin olisi vähintääkin istuttava (ja seisottava) kyselytunnilla vastaamaassa oppposition kysymyksiin ja eduskunnalla tulisi olla selkeä mekanismi laittaa presidentti vastuuseen tekemisistään. Valtaa pitää demokratiassa aina seurata vastuu. Tätä ei Niinistö tunnu aika itse oivaltavan - tai jättää sen tarkoituksella sanomatta.
Itse ole nyky järjestelmän kannalla. Armahdusoikeuden ottaisin presidentiltä pois, mutta säilyttäisin ehdottomasti ulkopolitiikan roolin. Vaikka viimeksimainittu aiheuttaakin haastetta tehtävänjaosta muun valtioneuvoston kanssa. Presidentti on hyvä sparraaja päivänpoliittisiin kysymyksiin, eikä hänellä siksi pitäisi olla rajoitetta kysellä myös sisäpoliittisista kysymyksistä. Paino sanalla kysellä. Tällainen nyrkki-ehdottelu ei kuulu presidentin rooliin.