Kyllähän koulutus on sellainen kohde, josta ei saisi napsaista euroakaan. Suomi nousi aikanaan taloudellisesti vakaaksi ja menestyväksi maaksi sillä, että 60-luvulta lähtien täällä alettiin laaja-alaisesti kouluttamaan ihmisiä sekä korkea- että ammattikouluissa valtion laskuun. Pieni kansa, jonka osaamis- ja tietotaso nousi räjähdysmäisesti ja tällä sitten pystyttiin kilpailemaan maailman jättiläisiä vastaan. Suomessa tosin idänkauppa vaikutti siihen, ettei tästä tullut Ruotsia. Täällä päästiin hieman helpommalla, kun NL osti kaiken valmiin mikä saatiin tehtyä. Ruotsissa jouduttiin aidosti innovoimaan tuotteita, kun markkinat olivat alusta länteen jossa kilpailu oli kovempaa.
Suomessa on ollut viime vuosikymmenet sellainen ylevän tyytyväisyyden fiilis: jauhetaan että meillä on maailman paras peruskoulu (pisa-tulokset), meidän ei tarvitse huolehtia jos sairastuu, koska julkinen terveydenhuolto ja meillä yhteiskunta tukee, jos putoaa pohja alta. Tämän päälle vielä se kuuluisa sisu.
Näin varmasti olikin pitkään, mutta kun tuo muu maailma kehittyy myös ja moni maa on painellut ohi niin koulutuksen, terveydenhuollon kuin varmaan jonkunlaisen tahdonvoimankin saralla.
Sanotaan että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Suomi taisi 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tuudittautua liialliseen hyvänolontunteeseen ja tulevaisuuteen katsominen unohtui. Esim. työmarkkinareformi, jota nyt yritetään saada läpi melkoisen hampaidenkiristyksen saattelemana tehtiin useassa kauppakumppanimaassa jo silloin 90-luvulla. Niillä menee nyt taloudellisesti hyvin.
Sen verran olen varsinkin Euroopassa matkustellut ja tavannut paikallisia, että moni sekä ihastelee että myös kummaksuu meidän käytäntöjämme. Vaihto-opiskeluaikana saksalaiset ja itävaltalaiset eivät voineet ymmärtää, että me saimme korotettua opinto- ja asumistukea ulkomailla opiskellessa ilman ns. opintovastiketta. Hekin saivat parempaa tukea, mutta sen saamiseksi oli velvollisuus tuoda hyviä arvosanoja mukanaan. Jos ei pärjännyt, niin joutui maksamaan takaisin. Pari opiskelijaa lähti kesken vaihdon takaisin kotiin, kun tajusivat etteivät tule menetymään opinnoissa. Me suomalaiset juotiin puoli vuotta edullista olutta, juhlittiin ja kierrettiin Eurooppaa. Ns. tutustuttiin maailmaan. En tiedä onko tämä muuttunut 20 vuodessa, mutta vuosituhannen vaihteessa se oli tuollaista ainakin AMK:ssa.
Balkanin Ruotsista, eli Sloveniasta kotoisin olevat kaverit jaksoivat ihmetellä, että millä järjellä Suomessa valtio maksaa asumistukea ihmiselle joka käy töissä. Heidän mielestään jokainen eläköön sellaisessa kämpässä johon on varaa. Maksaa sitä sitten vuokralla tai asuntolainalla. Jos ei kassa kestä, niin sitten pitää muuttaa halvempaan. Siellä - ja varmasti todella monessa muussakin maassa tämä on tietysi täysin normaalia, mutta täällä on kasvanut ajatus että olisi oikeus asua lähellä duunia hyvässä asunnossa. Slovenia oli vakavassa talouskriisissä 2010-luvun alussa, mutta veti ns. vyön todella kireälle ja selvisi ilman ulkopuolista apua.
Siellä on myös panostettu todella paljon koulutukseen. Kaikki tapaamani sloveenit puhuvat erinomaista englantia. Moni omaa yliopisto- tai korkeakoulututkinnon ja siinä maassa kaikilla on duunia (Slovenian työttömyysaste on n. 4%). Siellä kukaan ei luota valtioon niin paljoa, että tyytyisivät sieltä tuleviin tukiin, vaan jokainen on oman onnensa seppä. Tyypit ovat ostaneet oman asunnon todella nuorina ja sijoittavat eläkerahastoon. Ja kaikki muu törsätään isolla kädellä.
Suomessa ollaan minun mielestäni ylimielisen yltäkylläisiä. Ollaan "maailman onnellisin maa," jota uutiset hehkuttavat neljä päivää ja sitten taas vaihtavat valittamaan kun hallitus suunnittelee "ottavansa lisää" varavaraisilta - vaikka oikeasti valtio vaan antaa vähemmän. Ollaan me vaan kyllä sellainen sosialistinen pullasorsakansa ettei paremmasta väliä.
