Sekään ei minusta ole oikea mittari, että jääkö perusturva jälkeen ansiotulojen kehityksestä. Tärkeämpää on, että perusturvallakin turvataan nimenomaan henkilöiden PERUSTURVA. Perusturvan tehtäväkään ei ole olla elintasoa kasvattava, vaan nimensä mukaisesti tarjotaan jokaiselle perusturva, jolla saadaan katettua ns. minimitarpeet.
Tuon ylittävät tarpeet jokaisen tulee yrittää hankkia omilla ansioilla.
Minä maksan mielelläni verojani (joita katson maksavani vähintääkin kohtuullisesti), koska haluan olla mukana turvaamassa hyvinvointivaltiota ja sitä kautta yhteiskuntarauhaa.
Kyllähän yhteisön hyvinvointi, jota sinäkin haluat järkevin perustein olla tukemassa, on verrannollinen tulonsiirtojen määrään. Suhteellisen köyhyyden lisääntyminen on merkittävin ongelmavyyhti, joka rappeuttaa tätä meidän hyvinvointivaltiotamme kuin maantiesuola ooppelin pohjaa. Tällä tarkoitetaan niitä ihmisiä, jotka elävät köyhyysrajan (60 % mediaanitulosta, eli Suomessa noin 1000e) alapuolella.
Parhaiten tämä tulee esiin pääkaupungissa, joka on jakautumassa kahtia Joka kymmenes helsinkiläinen elää toimeentulotuella ja heistä 40 % on kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolella, eli eivät ole edes työnhaun piirissä vaan elävät kädestä suuhun saaden maksettua juuri ja juuri asumisen ja ruuan sillä meidän kustantamallamme perusturvalla jonka tasoa sinä pidät riittävänä. Helsinkiläisistä lapsiperheistä 18 % elää köyhyysrajan alapuolella. Luku on kolminkertaistunut 15:ssä vuodessa. Sosioekonomisen aseman periytyessä ja tuloerojen kasvun aiheuttaessa segregaatiota olemme jo pitkään olleet tilanteessa joka ruokkii itse itseään.
Näiden köyhien perheiden lapset, joita Suomessa on yli 150 000, syövät epäterveellisemmin, harrastavat vähemmän, menestyvät huonommin koulussa, ovat useammin tekemisissä lastensuojelun kanssa, sairaampia ja vieläpä vähemmän kilttejä(!) kuin köyhyysrajan yläpuolella elävät. Ylimääräistä rahaa ei juurikaan ole käytettävissä esimerkiksi vaatteisiin, leluihin, matkoihin, kulttuuriin, harrastuksiin, ajokortista tai yliopiston preppauskurssista puhumattakaan. Niin aikuisten kuin lastenkin päivittäinen arkielämä tässä kansanosassa on varsin erilaista kuin mitä meillä suurimmalla osalla Suomalaisista.
Tämä aiheuttaa segregaatiota eli sosiaalisten ryhmien eriytymistä. Sosiaalisten ongelmien kasautumisen seurauksena eri kastit alkavat suunnistaa eroon toisistaan, kun turvattomuuden tunne kasvaa. Tässä kohtaa ilmiö saa entisestään lisävauhtia ongelmista jotka johtuvat maahanmuutosta. Turvattomuuden tunteen syntymiseen ei välttämättä tarvita mitään konkreettista syytä kuten häiriöitä naapurissa tai rikoksen uhriksi joutumista; riittää kun ihmisessä kasvaa tunne, että haluaa viedä perheensä pois. Syntyy asuinalueita joissa 30 % yläasteikäisistä tupakoi ja alueita joissa 2 % yläasteikäisistä tupakoi. Toisesta jatketaan ammattikouluun (tupakointiaste 40 %), toisesta lukioon (tupakointiaste 10 %). Sanomattakin on selvää, että ollaan menossa
kovaa vauhtia kohti samanlaista tilannetta kuin vaikkapa Britanniassa tai USA:ssa, jonka otit äärimmäisenä esimerkkinä esiin.
Mutta ei Suomen kahtiajakautuminen ole pelkkä tuloeroasia, kyse on myös siitä kuuluisasta asenneilmapiiristä. Sen sijaan että yritettäisiin yhdessä ratkaista ongelmaa, kaivaudutaan eduskuntavaalien, kuntauudistusten, karppauksen, sikatuotannon, lätkätappeluiden ja näiden presidentinvaalienkin tiimoilla poteroihin sättimään toista osapuolta. Konservatiiviset pysähtyneisyyttä edustavat uskovaiset maalaisjuntit vs. sotaveteraanien selkänahasta revityn menestyksen etelän huijareille lahjoittavat kaupungin herrat. Aina toisen menestys on toiselta pois, ja eri mieltä pitää olla vaikka sitten ihan periaatteesta tai eri mieltä olemisen ilosta. Ja tähän vielä se, että kun erilaisuus globalisaation myötä lisääntyy koko ajan, niin jos toimeen ei tulla kuin samanmielisten kanssa, se joukko vaan pienenee ajan myötä.
Tähän tarvitaan muutosta, ja se muutos on hyvä aloittaa äänestämällä Pekka Haavisto presidentiksi.