"Aarnion tahallisuus
Toisen tappaminen on rangaistava ainoastaan tahallisena tekona. Rikoksentekoaikana ei ole ollut voimassa tahallisuutta koskevaa säännöstä tahallisuuden arvioinnin perustuttua oikeuskäytäntöön ja -kirjallisuuteen. Tahallisuutta koskeva
rikoslain säännös on tullut voimaan 1.1.2004.
Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä.
Rikoslain yleistä osaa uudistaessa tahallisuutta koskeva säännös aiheutti eniten keskustelua. Lakia uudistettaessa ehdotetun säännöksen katsottiin soveltuvan erityisen huonosti talousrikosten olosuhdetahallisuuteen ja voivan nostaa niiden tahallisuuskynnystä. Tahallisuuden alaraja päätettiin määrätä sen mukaan, kuinka todennäköisenä tekijä on pitänyt seurauksen syntymistä. Olosuhdetahallisuutta ei säädetty, vaan päätettiin jättää se tunnusmerkistöerehdystä koskevan säännöksen perusteella oikeuskäytännössä arvioitavaksi (
LaVM 28/2002 vp s. 9-10). Tunnusmerkistöerehdystä koskevan niin ikään 1.1.2004 voimaan tulleen
rikoslain 4 luvun 1 §:n mukaan jos tekijä ei teon hetkellä ole selvillä kaikkien niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, tai jos hän erehtyy sellaisesta seikasta, teko ei ole tahallinen.
Korkeimman oikeuden veropetosta koskeneessa ennakkoratkaisussa
KKO 2006:26 kyse on ollut tahallisuudesta. Ratkaisun perustelujen mukaan
rikoslain 3 luvun 6 §:n säännöksellä ei ole tarkoitettu muuttaa aikaisempaan oikeuskäytäntöön perustuvaa tahallisuuden määrittelyä. Sen vuoksi uusi laki ei voi johtaa lievempään lopputulokseen kuin tekohetkellä voimassa ollut laki (kohta 6), jolla on tarkoitettu tekohetkellä ennen rikosoikeuden yleisten oppien lainsäädäntöuudistusta vallinnutta vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Korkein oikeus on ratkaisussaan arvioinut vastaajan tahallisuutta sillä perusteella, onko tämä pitänyt luovutusvoittojen jäävän verottamatta varsin todennäköisenä seurauksena.
Korkein oikeus on todennut seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttöä, tahallisuutta ja olosuhdetahallisuutta koskevassa ennakkopäätöksessään
KKO 2012:66, että tahallisten ja tuottamuksellisten tekojen erottelu kuuluu rikosoikeuden kulmakiviin: tuottamukselliset teot ovat rikoksia vain, kun niin on erikseen säädetty, ja tuottamuksellisesta teosta rangaistaan yleensä lievemmin kuin tahallisesta teosta. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää, ettei tahallisuuden ja tuottamuksen välinen raja hämärry sen seurauksena, että lasketaan tasoa, jolla tekijän tietoisuutta mitataan. Lainkäytön yhtenäisyyden ja ennalta-arvattavuuden kannalta olisi myös varsin ongelmallista, jos tahallisuuden käsite vaihtelisi eri rikostyyppien kesken ilman vahvoja ja yhdenmukaisia perusteita (kohta 14).
Korkein oikeus on edelleen todennut mainitussa ennakkopäätöksessä, että ilmaisu ”on pitänyt varsin todennäköisenä” on oikeudellinen käsite eikä se useinkaan luontevasti kuvaa sitä, miten ihmiset tarkastelevat vallitsevia olosuhteita.
Rikoslain 4 luvun 1 §:ssä käytetty ilmaisu ”olla selvillä” kuvaa ehkä osuvammin sitä, onko tekijällä ollut oikeanlainen kuva tai käsitys tapahtumassa olevista asioista. Mainittu tunnusmerkistöerehdystä koskeva säännös koskeekin tekijän tietoisuutta tahallisen rikoksen kannalta merkityksellisistä seikoista.
Rikoslain yleisiä oppeja koskevien esitöiden mukaan tunnusmerkistöerehdys on tavallaan tahallisuuden kääntöpuoli (
LaVM 28/2002 vp s. 10). Tunnusmerkistöerehdystä koskeva säännös asettaa siten rajat olosuhdetahallisuuden määrittämiselle (kohta 15).
Korkein oikeus on edelleen lausunut, että rikosoikeudellisten periaatteiden ja tulkintasääntöjen puoltavan vahvasti sitä, että olosuhdetahallisuutta arvioidaan mahdollisimman laajasti noudattaen edellä selostettua yhtenäistä perustetta. On kuitenkin mahdollista, että joissakin rikostyypeissä ja teko-olosuhteissa todennäköisyysarviointi voisi lakivaliokunnan esittämän huolen mukaisesti johtaa tahallisuuskynnyksen nousemiseen. Ongelmallisia voivat olla lähinnä tilanteet, joissa tekijä rikosvastuun torjumiseksi tarkoituksellisesti pyrkii välttämään merkityksellistä tietoa taikka laiminlyö erityisen vastuuasemansa tai teko-olosuhteiden synnyttämän selvitysvelvollisuuden. Korkein oikeus toteaa, että ilmaisu "on pitänyt varsin todennäköisenä" on oikeudellinen käsite, jota voidaan lain soveltamisessa käyttää, vaikkei se kaikissa tapauksissa luontevasti kuvaa sitä, miten ihmiset mielessään käsittelevät vallitsevia olosuhteita ja tapahtumia. Tilanteiden monimuotoisuuden vuoksi ei kuitenkaan voida täysin sulkea pois mahdollisuutta tarkastella muulla tavalla tekijän tahallisuutta. Tällöinkin on otettava huomioon
rikoslain 4 luvun 1 §:n tunnusmerkistöerehdystä ja
rikoslain 3 luvun 7 §:n tuottamusta koskevien säännösten asettamat rajat. Tahallisuuden alarajaa ei myöskään tule asettaa korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vakiintunutta tasoa alemmaksi niin, että se tosiasiassa merkitsisi rangaistavuuden alan laajentamista (kohta 33).
Korkein oikeus on katsonut ennakkopäätöksessä, ettei silloin ratkaistavana olevassa asiassa ollut sellaisia sovellettavaan tunnusmerkistöön tai teko-olosuhteisiin liittyviä seikkoja, joiden johdosta olisi perusteita poiketa Korkeimman oikeuden vakiintuneesta tavasta arvioida tahallisuutta. Tekijän tietoisuutta ja tahallisuutta voidaan siten arvioida sen mukaan, onko hän pitänyt varmana tai varsin todennäköisenä, että väärinkäytön kohde on yrityssalaisuus ja että se on saatu tietoon tai ilmaistu rikoksella (kohta 34).
Käräjäoikeus toteaa, että korkein oikeus on yllä selostetusti rikosoikeuden yleisten oppien uudistamisen jälkeisessä oikeuskäytännössään soveltanut olosuhdetahallisuuteen todennäköisyystahallisuutta käsittelemissään tapauksissa. Oikeuskäytännössä olosuhdetahallisuutta näin ollen nykyään vakiintuneesti arvioidaan todennäköisyystahallisuuden kautta.
Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että kun kysymys on seuraustunnusmerkistä, voidaan erottaa tarkoitustahallisuus (dolus determinatus), varmuustahallisuus (dolus directus) ja todennäköisyystahallisuus (dolus eventualis). Sen sijaan muissa tunnusmerkeissä voidaan soveltaa ainoastaan varmuus- ja todennäköisyystahallisuutta. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että tietyt rikosoikeudellisesti relevantit tosiseikat ovat jo olemassa tai sitten ne eivät ole olemassa. Tähän tekijällä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa omalla toiminnallaan - toisin kuin rikosoikeudellisesti relevanttiin seuraukseen. Sen sijaan tekijä voi olla enemmän tai vähemmän varma tietyn seikan olemassaolosta (Jussi Tapani, Matti Tolvanen: Rikosoikeuden yleinen osa: Vastuuoppi, s. 199-200).
Rikoslain 3 luvun 6 §:n tahallisuussäännös koskee ainoastaan seuraustahallisuutta. Rikosoikeudelliseen vastuuseen asettaminen edellyttää kuitenkin monissa rikossäännöksissä sitä, että tekijän tahallisuus kattaa tunnusmerkistössä mainitut olosuhteet tai muut rikosoikeudellisen vastuun perustavat seikat. Tahallisuuden kohteena eivät ole objektiiviset tunnusmerkit tai niiden muodostama objektiivinen tunnusmerkistö, vaan ne tosiseikat tai se asiantila, joka toteuttaa kyseisen tunnusmerkistön. Olosuhdetahallisuuden arviointi koskee toisin sanoen niitä rikosoikeudellisesti relevantteja seikkoja, jotka toteuttavat muun kuin seuraustunnusmerkin. Rikosoikeuden yleisiä oppeja uudistettaessa olosuhdetahallisuudesta ei säädetty laissa, vaan se on jäänyt oikeuskäytännössä arvioitavaksi (Jussi Tapani, Matti Tolvanen: Rikosoikeuden yleinen osa: Vastuuoppi, s. 219-220, 222)."
..."
"Rikoksen arviointi kokonaisuutena
T1:n ja T2:n kertomuksella on selvitetty heidän olleen tarkkailemassa henkirikoksen jälkeen lentokentällä Anderssonia ja Leinosta, jotka ovat olleet hakemassa palkkiorahoja Ruotsista tulleelta kuriirilta. Myös Vilhunen on kertonut palkkiosta. Aarnio on siten tiennyt, että henkirikos tehdään palkkiota vastaan. Aarnio on tiennyt, että teko on ollut suunniteltu ottaen huomioon tiedonhankinnalla ja tietolähteeltä saamansa tieto.
Aarnio on tapahtuma-aikaan tiennyt tappoon liittyviä tosiseikkoja, joihin hän on tapahtuma-aikaan suhtautunut hyväksyvästi. Näiden Aarnion tiedossa olevien tosiseikkojen perusteella rikos on katsottu tehdyn vakaasti harkiten ja pidetty kokonaisuutena arvioidenkin törkeänä ja siten murhana.
Aarnion aktiivinen toiminta tiedon hankkimiseksi tekijöistä ja toisaalta uhrin varoittamisen laiminlyönti osoittavat hyvin moitittavaa piittaamattomuutta toisen hengestä, jota oikeusjärjestyksessä pidetään arvokkaimpana suojeltavista oikeushyvistä. Siihen nähden, että Aarniolla on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seuraus ja että hänellä on ollut suojeluvastuu Ünsalin hengestä, velvollisuuden laiminlyönti synnyttää tekijävastuun (
HE 44/2002 vp s. 157). Aarnion laiminlyönnillä on ollut olennainen merkitys seurauksen syntymiselle, eikä laiminlyöntiä voi sen vuoksi pitää avunantona päätekoon. Selvittämättä on jäänyt, mitkä Aarnion tosiasialliset vaikuttimet asiassa ovat olleet. Aarnion omaa menettelyä, joka on sisältänyt aktiivisia toimenpiteitä, on pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä.
Edellä olevilla perusteilla Aarnio on syyllistynyt murhaan syytteessä kuvatulla tavalla.
Seuraamus
Kohta 2
Murhasta on
rikoslain 21 luvun 2 §:n nojalla tuomittava vankeuteen elinkaudeksi.
Aarnion puolustuksen mukaan rangaistus on määrättävä noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa. Aarniota ei voida myöskään tuomita kahta vuotta pidempään vankeusrangaistukseen ottaen huomioon
rikoslain säännökset enimmäisrangaistuksesta ja se, että aikaisempiin tuomioihin johtaneet rikokset ja nyt puheena oleva rikosasia olisi voitu käsitellä yhdessä.
Rikoksen tekoaikana voimassa olleen
rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentin (
613/1974) mukaan, jos rangaistussäännöksessä on säädetty vankeudelle erityinen vähimmäisaika, tuomioistuin saa, ellei yleinen etu muuta vaadi, erityisistä syistä, jotka on mainittava tuomiossa, tuomita vähimmäisaikaa lyhyempään rangaistukseen tai milloin, ankarampaa rangaistusta kuin vankeutta määräajaksi ei ole säädetty, tuomita sakkoon.
Tuomitsemishetkellä voimassa olevan
rikoslain 6 luvun 8 §:n nojalla rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa muun muassa, jos tekijä tuomitaan avunantajana rikokseen soveltaen, mitä 5 luvun 6 §:ssä säädetään, tai hänen osallisuutensa rikokseen on muutoin muiden osallisuutta selvästi vähäisempi. Säännöksen 2 momentin mukaan määrättäessä rangaistusta edellä lausutun nojalla tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Jos rikoksesta voisi seurata elinkautinen vankeus, enimmäisrangaistus sen sijasta on kaksitoista vuotta vankeutta ja vähimmäisrangaistus kaksi vuotta vankeutta.
Hallituksen esityksen (
HE 44/2002 vp) mukaan joissakin tapauksissa laissa säädetty vähimmäisrangaistuskin voi tuntua tuomittavaan tapaukseen liittyvien poikkeuksellisten syiden vuoksi kohtuuttoman ankaralta. Rangaistusasteikot vahvistetaan pitäen silmällä rikoksen yleisiä ilmenemismuotoja, eikä niitä säädettäessä ole mahdollista ottaa huomioon kaikkia esiin tulevia poikkeustilanteita. Tällaisten yksittäistapauksissa esiintyvien kohtuuttomuuksien välttämiseksi
rikoslakiin otettiin jo vuonna 1966 asteikosta poikkeamista koskeva yleissäännös (
rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentti). Sen mukaan tuomioistuin voi erityisistä syistä, jollei yleinen etu muuta vaadi, tuomita vankeuden sijasta sakkoon tai alittaa rangaistussäännöksessä asetetun vankeuden erityisminimin. Säännös antaa mahdollisuuden rangaistuslajin vaihtoon sekä
rikoslain erityisessä osassa vahvistettujen rikoskohtaisten vähimmäisrangaistusten alittamiseen.
Nyt voimassa olevassa säännöksessä mainitaan viisi asteikon alittamiseen oikeuttavaa tilannetta, joista pääosin on säädetty jo 1.1.2004 voimaan tullutta lakia edeltävästi. Uutena asteikon alittamisperusteena mainitaan avunannon ohella muutoin vähäiseksi katsottava osallistuminen rikokseen (
HE 44/2002 vp s. 201). Lain esitöissä on tältä osin todettu, että avunantajan rangaistusta mitattaessa lähtökohtana on avunantajan toimien merkitys osana kokonaistulosta. Mitä vähäisempi merkitys avunantajan toimilla on ollut, sitä lievempi on myös vastuu. Myös avunantotoimien laadulla sinänsä voi olla merkitystä. Teon aikana tapahtuva pelkkä neuvoin tapahtuva psyykkinen avunanto voi usein tulla lievemmin arvosteltavaksi kuin avunantajan suorittamat ponnekkaat konkreettiset rikoksen edistämistoimet. Mitä lähempänä ollaan tekijävastuuta, sitä ankarampi on avunantajan vastuu. Tekninen rajanveto avunantajan ja tekijän välillä on usein varsin keinotekoinen tapa ryhmittää osalliset kahteen rangaistavuuskategoriaan tilanteessa, jossa moitittavuuserot tosiasiassa vaihtelevat jatkumona. Tämän vu oksi on tarpeen antaa yleisohje tekijävastuun jyvittämisestä myös tilanteessa, jossa molemmat tuomitaan tekijöinä, mutta heidän osallistumisensa rikokseen on tästä huolimatta kovin eriasteinen. Säännökseen antaa lisäaiheen myös avunantovastuun alan kaventuminen oikeuskäytännössä. Kun yhä useampi osallinen tuomitaan tekijänä, tulee myös yhä useammin ottaa pohdittavaksi se, kuinka suurta moitittavuutta kunkin osallisen menettely osoittaa ja miten kunkin rangaistukset tulisi mitata. Erot osallisen toiminnan intensiteetissä on lupa ottaa huomioon paitsi mittaamisessa asteikon puitteissa, myös perusteena, joka oikeuttaa asteikon alittamiseen.
Korkein oikeus on (rikoksen tekoaikana 16.10.2003) ennakkoratkaisussaan
KKO 1988:42 pysyttänyt hovioikeuden tuomion, jolla henkilö on tuomittu rikoskumppanina murhasta, mutta hänen osuutensa tekoon on katsottu olleen toiseen henkilöön nähden vähäinen ja tosiasialliselta luonteeltaan lähenevän avunantajan syyllisyyttä. Tästä syystä ja koska yleinen etu ei ole muuta vaatinut, on henkilö tuomittu säädettyä vähimmäisrangaistus lyhyempään rangaistukseen. Tekohetkellä voimassa ollut laki on siten jo tosiasiallisesti mahdollistanut rangaistusasteikon alittamisen vähäisemmän osallisuuden perusteella, vaikka tätä koskeva nimenomainen kirjaus on otettu lakiin vasta 1.1.2004 uudistuksen yhteydessä.
Tuomitsemishetken laki ei tosiasiassa johda asiassa lievempään lopputulokseen. Sen vuoksi asiassa on sovellettava rikoksentekoaikana voimassa ollutta
rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momenttia harkittaessa edellytyksiä määräaikaisen vankeusrangaistuksen mittaamiseksi.
Aarnion syyksiluettavasta murhasta epävarsinaisena laiminlyöntirikoksena ei ole oikeuskäytäntöä. Aarnion rangaistusvastuu perustuu laiminlyöntiin. Hän olisi vastuuasemansa perusteella ollut velvollinen estämään henkirikoksen. Aarnio ei ole siten osallistunut rikoksen täytäntöönpanotoimeen, eikä aikaisemmin tuomituilla tekijäkumppaneilla Anderssonilla, Leinosella ja Ranisella ole tapahtuma-aikaan ollut tietoisuutta Aarnion toiminnasta tekijöiden liikkeiden seuraamisessa. Aarnio ei ole osallistunut murhan suunnitteluun, henkirikoksen täytäntöönpanotoimeen eikä Aarnio ole saanut rikoksesta palkkiota. Aarnion toiminta ei siten ole verrattavissa tekijäkumppaneihin tai rikoksesta tuomittuun yllyttäjään Gonzalez Carmonaan.
Aarnion toiminta on ollut erityisen moitittavaa. Suojeltavana oikeushyvänä on ollut henki, ja Ünsalilla on ollut oikeus luottaa siihen, että hänen ruumiillista koskemattomuuttaan suojellaan poliisin tietoon tulleen henkirikosepäilyn johdosta. Aarnio on pitänyt tiedon itsellään, laiminlyönyt kaikki mahdolliset tehokkaat henkirikoksen estävät toimet ja laiminlyönnillään päättänyt Ünsalin oikeudesta elämään ja sen päättymiseen. Aarnion järjestämä tiedonhankinta ei toisaalta sellaisenaan ole edistänyt henkirikosta. Aarnion toiminta on kuitenkin osaltaan seurauksen mahdollistanut. Tekijöillä eikä Aarniolla ole ollut keskenään minkäänlaista yhteisymmärrystä keskenään eikä Aarnio ole voinut vaikuttaa niihin olosuhteisiin, jotka ovat johtaneet teon kvalifiointiin. Aarnio on sanotuista olosuhteista tietoisena kuitenkin hyväksynyt ne ja antanut murhan tapahtua. Aarnio olisi voinut estää henkirikoksen, jonka hän on laiminlyönyt. Aarnion menettely osoittaa niin suurta syyllisyyttä, ettei
rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä säännöksen soveltamiselle ole eikä rangaistusta voi mitata lievennetyltä rangaistusasteikolta määräaikaiseen vankeuteen. Sen vuoksi Aarnio on tuomittava elinkaudeksi vankeuteen.
Vangitseminen
Syyttäjä on vaatinut, että Jari Aarnio vangitaan tuomiolla. Aarnio ei ole vastustanut vangitsemisvaatimusta, jos hänet tuomitaan elinkaudeksi vankeuteen.
Tuomioistuin saa syyttäjän vaatimuksesta pakkokeinolain
2 luvun 12 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vangittavaksi, jos tuomittu rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Vangitseminen ei ole kohtuutonta asian laadun, tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi. Aarnio on sen vuoksi pakkokeinolain
2 luvun 12 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla ja
13 §:n nojalla määrättävä vangittavaksi.
Päätös tuomitun vangitsemisesta on voimassa, kunnes rangaistuksen täytäntöönpano alkaa tai muutoksenhakutuomioistuin toisin päättää."