Tätä kai epäiltiin nukenhirttäjistäkin:
Allting är inte som det ser ut. Den danske dårpippin Rasmus Paludan kan vara en kuliss som ryska intressen opererar bakom. Eller också är han bara en knäpp kora
www.aftonbladet.se
Venäjä osaa tämäntyyppisen toiminnan. On tyyppejä, jotka tekevät mitä tahansa sabotoidakseen natojäsenyyden. Ja on niitä, jotka ovat tyytyväisiä niihin, jotka ovat valmiit mihin tahansa. Ja on niitä, jotka vain vastustavat natojäsenyyttä. Ja sitten niitä, jotka ovat nyt heränneet Turkin vaikeaan ihmisoikeustilanteeseen. Tästä joukosta on helppoa löytää vaikuttaja-agentteja.
Ironista sekin, että tietynlaisissa, vailla selkeitä rajoja toimivissa liikkeissä, voi esiintyä sekä rasisteja että antirasisteja tai fasisteja ja antifasisteja. Tietty tilaisuus voi houkuttaa kannanottoon, vaikka vierellä heiluttaisi lippua täysin vastakkaisen ajatusmaailman omaava. Yhteinen vihollinen on tärkeää, mutta sekään ei määritä kaikkea. Joku pelaa liikkeessä kaksilla korteilla, joukossa on tosiaan niitä, joille esimerkiksi Turkin tilanne ei sinänsä merkitse mitään.
Kauaksi on tultu ajoista, jolloin piti kysyä "kenen joukoissa seisot". Nyt mielenosoituksetkin ovat eräänlaisia shoppailutilaisuuksia. Jos vastustan natojäsenyyttä, voin toki tehdä sen joukossa, jossa vastustetaan natojäsenyyttä. Mutta ei ole kovin ekonomista, vastustajia on vähän ja heidän mielipiteensä ei kiinnosta juuri ketään. Ilmaisen mieleni, mutta samalla turhaudun, kun ei kukaan noteeraa sitä. Vanhaan hyvään aikaan asia jäi siihen. Ei tee mieli mennä johonkin toiseen tilaisuuteen, jossa vastustetaan samaa asiaa, mutta erilaisista poliittisista lähtökohdista käsin.
Aktivistin yleinen psykologinen tila lienee turhautuneisuus. On hänen mielestään väärin, että hän on yksin niin suuren päämäärän kanssa, jota melkein kaikki eivät kannata. Hän ottaa kaikki keinot käyttöön. Liittoutuu tilapäisesti poliittisten vastustajiensa kanssa. Huvittavaa ja karmivaa ajatella natsia ja kokovartalohumanistia saman suuren päämäärän kanssa mieltä osoittamassa.
Aktivisti ei narsismissaan halua jättää asiaa tähän. Hän haluaa tehokkuutta. Jos natojäsenyyttä ei voi torpata tavanomaisin keinoin, tarvitaan muita. Somekanavien kautta aktivistiin otetaan yhteyttä. Hänen ajatuksiaan myötäillään, niitä kehutaan. Vähitellen aktivisti taipuu ymmärtämään, että tarkoitus pyhittää keinot. Niinpä hänet rekrytoidaan tavalla, joka hivelee hänen egoaan. Todennäköisesti hän ei koskaan tule tietämään, mikä hänet lopulta rekrytoi. Olennaista on, että hänen liikkeensä ydinjoukko pikku hiljaa kasvaa.
Se isompi joukko, joka tuossa toimii, on epäyhtenäinen. Suurin osa lilluu joukon mukana. Joku huomaa, että tässä mennään liiallisuuksiin, lähtee pois porukasta. Havaitsee itsekin olevansa oudossa seurassa. Joukossa myös tyhmyys tiivistyy. Joku kuitenkin "keksi" polttaa koraanin. Polttaja saattoi olla se, jolla ei itsellään ole mitään islamia vastaan. Mutta hän tiesi tarkalleen, mitä polttamisesta seuraa. Tai mainitussa tapauksessa lienee aika vahva rasisti. Mutta sekään ei ole olennaista, vaan seuraukset.
Jokainen liikkeessä kuitenkin hyväksyy seuraukset, vaikka ei ehkä tekoa, ei metodia. Yhtäkään näistä ei demokratia kiinnosta silloin kun oma tavoite ei voi täyttyä. Pelataan kaksilla korteilla. Voidaan hyvinkin olla iloisesti vasemmistolaisia maailmanparantajia, mutta käytetään leninistisiä menetelmiä päämäärien saavuttamiseksi. Varmaan tällaiselle aatteelliselle toteutuu kaksikin tavoitetta: haitataan natojäsenyyden hyväksymisprosessia ja ilmaistaan kanta Turkin ihmisoikeustilanteesta. Natoonhan ei saa mennä, koska Turkki on paha.
Tällaisessa tilanteessa joudutaan sitten säätämään poliittista omatuntoa, sillä islamofobia ei kuulu vasemmistolaisuuteen. Eikä rasismi. Mutta eihän tietenkään ole minun vikani, jos vieressä on joku natsi, joka vain sattuukin toimimaan SVR:n tavoitteiden mukaan. Vastuuta voi välttää vetoamalla kertaluonteisuuteen. Oli vain tämä hetki, tämä historiallinen tilanne. Seuraavassa mielenosoituksessa olemme taas vastakkaisilla puolilla, eri kulkueissa. Mutta eipä tee mieli mennä kirjoittamaan jonnekin vasemmistolehtiin omasta toiminnasta.
Etnisyys lisää sitten vielä ylimääräisen twistin. Kurdille on täysin rationaalista vastustaa Turkkia ja taistella sitä vastaan kaikin keinoin. Kurdit eivät välttämättä ole kiinnostuneita Suomen tai Ruotsin natojäsenyyden deletoinnista, se ei ole niille ensisijainen tavoite. Jos kuitenkin kannatat natojäsenyyttä ja tunnet sympatiaa kurdeja kohtaan, Erdoganin pilkkaaminen ei ole hyvä idea. Sen sijaan, kurdisympatiatkin voivat olla hyvä peruste aktivismiin, vastustetaan Erdoa aika lapsellisin keinoin. Jos nyt saataisiin se suuttumaan oikein kovasti, olisi kivaa.
Näin poliittiset liikkeet toimivat. Kukaan ei halua liata omaa pesäänsä. Tavoite koetaan niin tärkeäksi, että sen varjolla hyväksytään myös putinkytkökset. Tuskin tuosta joukosta nousee joku, joka haluaa erityisesti kertoa siitä, miten joku liikkeen johtohahmosta toimii. Tällaisessa liikkeessä varmaan viehättää tietty helppous, myös sitoutumiskammoinen voi käydä kerran tekemässä jonkun jutun ja se oli siinä. Ei jäsenkortteja, tai nappeja tai muitakaan tunnuksia. Ja siksi on vaikeaa päästä tällaisen toiminnan jäljille: kyseessä on kertakäyttökulttuurin ilmaus. Tulen ja menen, samantekevää, mitä teostani seuraa - muut saavat siivota sotkut.