Ah, on se vaan niin mukavaa kun tämä joka keväinen jossittelu alkoi taas! Itse olen pikkuhiljaa hyväksyen kypsynyt ajatukseen, että ei Suomi oikeasti voita tälläisiä isoja matseja. On suorastaan kohtalon ivaa, että aina päästään niin lähelle, mutta silti aina lopulta homma menee perseelleen. Ja sitten alkaa syyttely. Heh, jos ei olisi muuta tekemistä, voisin kaivaa viime vuosien lehtijuttuja aiheesta "miksi taas hävittiin". Kun asiaa ajattelee, ainahan se on ne samat perisynnit. Leijonat jäähyilee liikaa, hukkaa maalipaikkoja, maalivahti pettää ratkaisevassa kohdassa (vaikka muuten pelaisi hyvin) ja valmentaja ei saa herätettyä joukkuetta. Mutta hei, elämä on.
Mitä Suomen tämän vuotiseen maalivahtitilanteeseen tulee, luulin todella että nyt kaikki on toisin. Norrena on ollut hyvä jo vuosikaudet ja odottanut paikkaansa auringossa, Nikke taas loistanut SM-liigassa vaikka maajoukkuepelit ovat olleet enemmän tai vähemmän arvoituksellisia. Kokematon mutta kykenevä kaksikko, ja silti maalivahtiosasto on jälleen kerran arvostelun kohteena.
Ainahan voi jossitella. Mitä jos Norrena olisikin pysynyt terveenä ja jatkanut maalilla USA-ottelussa? Olisiko Norrena torjunut Venäjän rankkarit? Mitä jos oltaisiin pistetty sittenkin Nurminen maaliin viimeisten rangaistuslaukausten ajaksi? Niin no, mietitäänpä uudelleen. Sekä Norrena että Bäckström ovat sen tyylisiä maalivahteja, että ovat parhaimmillaan kun omaavat selkeän ykkösmaalivahdin paikan. Selkeään suunnitelmaan olisi pitänyt tähdätä, mielestäni vuoropeluutus ei palvellut kummankaan maalivahdin etua. Kenties epävarmuus ja sählääminen maalivahtivalinnoissa ovat suurin yksittäinen syy siihen, että lähes aina etukäteen vahviksi arvioidut suomalaiset molarit epäonnistuvat.
Turun Sanomissa kirjoitettiin osuvasti, että esim. Brodeur tietää huonon pelin jälkeen, että huomenna tulee taas uusi mahdollisuus ja kokonaan uusi peli. Suomen maalivahti X:lle taas jokainen pomppu, imaisu tai vääräaikainen seikkailu maalin taakse ovat armottomia virheitä, jotka maksavat paljon. Aina on selän takana vaanimassa toinen huippumaalivahti, odottamassa vuoroaan kun valmennukselta ei löydy tarpeeksi luottoa maalivahti X:lle. Siinähän se itseluottamus kasvaa, kun tietää että pienenkin virheen sattuessa ollaan aina valmiita kokeilemaan sitä toista molaria. Totuus kuitenkin on se, ettei kukaan maalivahti ole täydellinen. Pieniä ja suuriakin virheitä (mieluiten jo alkusarjassa) saa ja pitää tulla, vain näin on mahdollisuus parantaa. Vaan milläs parannat, jos maalilla seuraavaksi ja kenties lopputurnauksen ajan seisoo eri mies, joka hänkin tietää miten käy jos virhe tulee. Syntyy loputon noidankehä ja taas ollaan tilanteessa, jossa Suomella on kaksi epävarmaa maalivahtia.
Yhtään Bäckströmiä puolustamatta, uskon ettei Nurminenkaan olisi niitä rankkareita torjunut. Jos olisi, hyvä juttu. Mutta jossei olisi, siinä olisi ollut vielä enemmän jatkoaikalaisille ja muille suomikannattajille nirisemisen aihetta, kun "kuuma" Bäckström vaihdettiin pois ja tilalle vaihdettiin pitkään pelaamatta ollut varamaalivahti. Kylmä tosiasia on, että jos maalivahtipeli ei ollut koko turnauksessa täysin kohdallaan, sitä ei ollut myöskään Suomen puolustus saatikka hyökkäys. Onhan se helppo miettiä jälkikäteen, mitä jos Bäckström olisi torjunut jonkin Venäjän kudeista, mutta yhtä helppoa on miettiä, että mitä jos O. Jokinen olisi saanut sen rankkarin sisään? Viimeksi kun tarkistin jääkiekko on edelleen maalintekopeli, vaikka toisenlainen vaikutelma tästä pelistä nykyään syntyykin.
Suurin ketutus on jo takana, mutta eiköhän tämä vatvominen jo riitä. Mitä hyötyä siitä tässä vaiheessa enää on? Valinnat on tehty, pelit on pelattu ja kyllä, ne rankkaritkin jäi torjumatta. Minkäs teet. Bäckströmin (ja muiden maalivahtien) hyvyydestä/huonoudesta voidaan aina kiistellä, mutta niinhän se on, että aina on jotain mikä voi mennä vikaan ja Suomen pelistä on aina helppo löytää jotakin huonoa. Helpointa on tietysti syyttää miestä maalilla, vaikka puolustus tai "maalintekijät" olisivat sysipaskoja. Ehkä ongelma piilee siinä, että suomalaiset odottavat liikoja. Mahtaakohan olla maata, jossa joka kevät olisi samanlaiset suuret odotukset ja mediamylläkkä maalivahtien ympärillä? Epäilenpä että ei.
