Ehkä olen pessimisti ja juntti, mutta omaan makuuni yllä oleva teksti henkii pakkopositiivisuutta. Kun ei enää pärjätä muita vastaan, niin pitää ruveta arvioimaan suorituksia suhteessa omaan tasoon. Jossain määrin ok, mutta minusta oman suoritustason mittaaminen onnistuu vaikka Pihtiputaalla, mutta arvokisoissa kyse on kilpailusta, jossa urheilijat mittelevät toisiaan vastaan. Minusta tuntuu, että vaikkapa kahdeksan vuotta sitten ketään ei kiinnostanut, jos Matti Rajakylä ui Suomen ennätyksen tai Niina Kelo otteli kauden parhaansa. Nyt on pakko vastaavan tason suorituksista repiä se ilo irti.
Selväähän se on, että 54 urheilijan joukkueessa on onnistujia, mutta samalla on selvää, että menestyksen kannalta keskeisissä lajeissa on epäonnistuttu. Painijat saavuttivat vuosi sitten MM-kisoissa yhden mitalin ja yhden pistesijan. Nyt saldoksi ei tullut mitään. Uinnissa saavutettiin Kazanin MM-kisoissa kolme välieräpaikkaa, nyt vain kaksi. Yleisurheilussa vuosi sitten Pekingissä saatiin yksi mitali ja kaksi pistesijaa. Lienee selvää, että vastaavaan saldoon ei nyt ylletä. Purjehduksessakin viime vuonna MM-kisoissa Tenkanen oli neljäs, Lindgrenit viidensiä ja Nirkko kymmenes. Nyt kaikki nämä pärjäsivät viime vuotta huonommin. Toki Petäjä-Siren onnistui pärjäämään viime vuotta paremmin.
Minusta ei ole mitenkään kohtuutonta vaatia sitä, että olympialaisissa lajiryhmät yltäisivät samaan kokonaispanokseen kuin MM-kisoissa. Nyt tässä ei onnistuttu edes vähää alusta.