Suomalaisten edesottamukset Riossa

[Hauntti]

Käsitykseni mukaan on aivan turhaa lähettää ketään 23 vuotta täyttänyttä kisoihin, ellei hänellä ole tilastojen tai aikaisempien tulosten perusteella mahdollisuuttakaan sijoittua kahdeksan parhaan joukkoon.

Jos joka maassa ajateltaisiin näin, olisi aika köyhät urheilujuhlat. Olen aikalailla samoilla linjoilla kuin @TosiFani tuossa yläpuolella.

 

[Vellihousu]

Olympialaiset ovat monella tapaa erilaiset arvokilpailut, monta lajia ja tiukka karsinta. Monissa lajeissa olympialaisiin pääseminen on monen mutkan takana. Esimerkiksi painissa paikat ovat vähissä, urheilija on läpäissyt kovan seulan saadessaan kisapaikan. Toisaalta olympialaiset ovat myös urheilevan maailman tapaamispaikka, joten en näe mitään väärää siinä, että Suomi lähettää sinne kaikki karsintarajan ylittäneet. Yksittäisen urheilijan kisoihin lähettäminen on pieni kustannus.

Niin, ennen kaikkea pitäisi muistaa se, että olympialaiset pidetään kerran neljässä vuodessa ja että ne ovat monen lajin näkyvyydelle äärimmäisen tärkeä tapahtuma, koska suuri massa seuraa silloin sellaisiakin lajeja joita se ei välttämättä muuten seuraisi. Olympialaiset ovat eräänlainen urheilulajien maailmannäyttely joilla on aina oma vaikutuksen myös siihen miten eri lajeja halutaan harrastaa. Jonkun kahdeksan joukkoon pääsemisen tuijotus valinnoissa olisi väkivaltaa koko tapahtumaa ja yleensä urheilua kohtaan.

Jos suomalaisen urheilun tasoa haluaa tarkastella kriittisesti, kannattaisi katse suunnata ennemminkin siihen miten olympialaisten välillä tapahtuu, keitä silloin valitaan arvokisoihin ja millä perusteella ja niin edelleen, koska silloin ne menestymisen edellytykset syntyvät jos ovat syntyäkseen. Olympiakisatkin ovat aina vain yksi kilpailu ja yhdessä kilpailussa menestymisen tiellä voi olla monta muuttujaa.

 

[Dorian Gray]

Ehkä olen pessimisti ja juntti, mutta omaan makuuni yllä oleva teksti henkii pakkopositiivisuutta. Kun ei enää pärjätä muita vastaan, niin pitää ruveta arvioimaan suorituksia suhteessa omaan tasoon. Jossain määrin ok, mutta minusta oman suoritustason mittaaminen onnistuu vaikka Pihtiputaalla, mutta arvokisoissa kyse on kilpailusta, jossa urheilijat mittelevät toisiaan vastaan. Minusta tuntuu, että vaikkapa kahdeksan vuotta sitten ketään ei kiinnostanut, jos Matti Rajakylä ui Suomen ennätyksen tai Niina Kelo otteli kauden parhaansa. Nyt on pakko vastaavan tason suorituksista repiä se ilo irti.

Selväähän se on, että 54 urheilijan joukkueessa on onnistujia, mutta samalla on selvää, että menestyksen kannalta keskeisissä lajeissa on epäonnistuttu. Painijat saavuttivat vuosi sitten MM-kisoissa yhden mitalin ja yhden pistesijan. Nyt saldoksi ei tullut mitään. Uinnissa saavutettiin Kazanin MM-kisoissa kolme välieräpaikkaa, nyt vain kaksi. Yleisurheilussa vuosi sitten Pekingissä saatiin yksi mitali ja kaksi pistesijaa. Lienee selvää, että vastaavaan saldoon ei nyt ylletä. Purjehduksessakin viime vuonna MM-kisoissa Tenkanen oli neljäs, Lindgrenit viidensiä ja Nirkko kymmenes. Nyt kaikki nämä pärjäsivät viime vuotta huonommin. Toki Petäjä-Siren onnistui pärjäämään viime vuotta paremmin.

Minusta ei ole mitenkään kohtuutonta vaatia sitä, että olympialaisissa lajiryhmät yltäisivät samaan kokonaispanokseen kuin MM-kisoissa. Nyt tässä ei onnistuttu edes vähää alusta.

Minä olen vuorostani edellisen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla. Kukaan ei ole sitä mieltä että nykyinen mitalisaldo olisi hyvä, mutta kysymys kuuluu, mitä kautta sitä lähdetään korjaamaan.

Jos päätellään, että suomalaiset eivät veny, koska mitaleita ei ole tullut, ja vaaditaan tämän vuoksi lisää mentaalivalmennusta, mennään pahasti metsään. Kuten edellä ansiokkaasti listattiin, moni suomalainen on ylittänyt tasonsa tai sivunnut sitä. Jos maailmantilaston 23:s on kisoissa yhdeksäs, hän on venynyt hienosti, mutta ei saa edes pistesijaa.

Jos siis halutaan parempaa menestystä, tarvitaan parempaa valmennusta ja lahjakkaampia tyyppejä, ei 'kovempaa asennetta', 'voittamisen kulttuuria' tai täsmällisiä mitalitavoitteita, joilla pyritään vaikuttamaan mentaalipuoleen. Eivät suomalaiset venyneet sen enempää tai vähempää kuin muutkaan myöskään 70-luvulla, silloin Suomessa oli vain parempia urheilijoita ja pienempi lajikirjo

 

[flintstone]

Ehkä olen pessimisti ja juntti, mutta omaan makuuni yllä oleva teksti henkii pakkopositiivisuutta. Kun ei enää pärjätä muita vastaan, niin pitää ruveta arvioimaan suorituksia suhteessa omaan tasoon. Jossain määrin ok, mutta minusta oman suoritustason mittaaminen onnistuu vaikka Pihtiputaalla, mutta arvokisoissa kyse on kilpailusta, jossa urheilijat mittelevät toisiaan vastaan. Minusta tuntuu, että vaikkapa kahdeksan vuotta sitten ketään ei kiinnostanut, jos Matti Rajakylä ui Suomen ennätyksen tai Niina Kelo otteli kauden parhaansa. Nyt on pakko vastaavan tason suorituksista repiä se ilo irti.

Minusta taas tämä on enemmän höpö höpöä jossa ei haluta ymmärtää lähtökohtia. Urheilijan oma taso ja sen ylittäminen on nimenomaan se ensimmäinen ja tärkein kriteeri kun katsotaan miten kisat meni urheilijalta. Voithan sinä tietenkin halutessasi uskoa että joku suomalainen voittaa Usain Boltin mutta realismia se usko ei ole nähnytkään. Oma ennätys arvokisoissa on aina urheilijalta onnistuminen vaikka se sitten kansainvälisessä vertailussa ei riittäisi vielä kovinkaan pitkälle. Ja ainakin minä seuraan mielelläni suomalaisia urheilijoita vaikkeivat nämä siellä mitalitaistoihin pääsisikään, joku tietenkin haluaisi joukkueeseen vain mitaleista taistelemaan kykeneviä urheilijoita mutta ainakin minä näen että mielummin kisoihin iso kuin pieni joukkue.

Silti loppukaneettina voin sanoa että suomalaisittain omiin odotuksiin ja toiveisiin nähden kisat on menneet Suomelta alakanttiin, yksi pronssi on aika paljon vähemmän kuin toivoin mutta vielä tilanne voi tietenkin jonkin verran kirkastua.

 

[Ekonyymi]

Minä olen vuorostani edellisen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla. Kukaan ei ole sitä mieltä että nykyinen mitalisaldo olisi hyvä, mutta kysymys kuuluu, mitä kautta sitä lähdetään korjaamaan.

Jos päätellään, että suomalaiset eivät veny, koska mitaleita ei ole tullut, ja vaaditaan tämän vuoksi lisää mentaalivalmennusta, mennään pahasti metsään. Kuten edellä ansiokkaasti listattiin, moni suomalainen on ylittänyt tasonsa tai sivunnut sitä. Jos maailmantilaston 23:s on kisoissa yhdeksäs, hän on venynyt hienosti, mutta ei saa edes pistesijaa.

Jos siis halutaan parempaa menestystä, tarvitaan parempaa valmennusta ja lahjakkaampia tyyppejä, ei 'kovempaa asennetta', 'voittamisen kulttuuria' tai täsmällisiä mitalitavoitteita, joilla pyritään vaikuttamaan mentaalipuoleen. Eivät suomalaiset venyneet sen enempää tai vähempää kuin muutkaan myöskään 70-luvulla, silloin Suomessa oli vain parempia urheilijoita ja pienempi lajikirjo

Täsmälleen samaa mieltä. Suomen urheilusta, jääkiekkoa lukuunottamatta, on puuttunut ns. tappamisen meininki ja jos sitä on esiintynyt, puoskarivalmentajat ovat pilanneet lahjakkuuksia. Lisäksi on lahjakkuuksia, jotka eivät valmennusta mielestään tarvitse, vaan pilaavat ihan itse itsensä. Väitän siis, että vika on siinä, että meillä on huonoja valmentajia, joiden perään lajiliitot eivät riittävästi katso tai osaa katsoa.

Parannuksen teon on alettava valmentajien valinnasta, jatkuvasta koulutuksesta ja 'valtuuttamisesta' valmentamaan. Lisärahalla ei asioita ratkota, osaamisesta on kysymys.

 

[jannet85]

Ehkä olen pessimisti ja juntti, mutta omaan makuuni yllä oleva teksti henkii pakkopositiivisuutta. Kun ei enää pärjätä muita vastaan, niin pitää ruveta arvioimaan suorituksia suhteessa omaan tasoon

Heh, nyt olet ihan hakoteillä. Olen seurannut olympialaisia aktiivisesti Atlantasta alkaen, ja Ateenasta alkaen olen ollut pettyneempi kuin nyt. Syy on siinä, että omaan tasoon nähden mahalaskuja on nähdäkseni huomattavasti vähemmän. Mitaliehdokkaita on vähän, ja ne vähät epäonnistujat ovat nyt juuri siitä sakista.

Minusta tuntuu, että vaikkapa kahdeksan vuotta sitten ketään ei kiinnostanut, jos Matti Rajakylä ui Suomen ennätyksen tai Niina Kelo otteli kauden parhaansa.

Suurta massaa ei kiinnostanut, eikä tunnu kiinnostavan nytkään, kun surkeutta mitataan puhtaasti vaan mitaleissa. Minua kiinnosti ja kiinnostaa tänäkin päivänä. Ei niitä mitaleita silloinkaan tullut kuin neljä, ja jos yksittäiset urheilijat venyy, niin päästään nytkin sitä lähelle. Niinkö se on, että yksittäisten urheilijoiden venymisen avulla nämä yhtäkkiä olisikin menestyksekkäät kisat?

Yleisurheilussa vuosi sitten Pekingissä saatiin yksi mitali ja kaksi pistesijaa. Lienee selvää, että vastaavaan saldoon ei nyt ylletä. Purjehduksessakin viime vuonna MM-kisoissa Tenkanen oli neljäs, Lindgrenit viidensiä ja Nirkko kymmenes. Nyt kaikki nämä pärjäsivät viime vuotta huonommin. Toki Petäjä-Siren onnistui pärjäämään viime vuotta paremmin.

Minusta ei ole mitenkään kohtuutonta vaatia sitä, että olympialaisissa lajiryhmät yltäisivät samaan kokonaispanokseen kuin MM-kisoissa. Nyt tässä ei onnistuttu edes vähää alusta.

Niinkuin yllä totesit, niin lähes samalla tasolla noissa mentiin ja monissa lajeissa paljon paremmin, kuten yllä osoitin. Siinä mielessä hassu kommentti tuo "ei edes vähää alussa".

 

[Tombe76]

Niinkuin yllä totesit, niin lähes samalla tasolla noissa mentiin ja monissa lajeissa paljon paremmin, kuten yllä osoitin. Siinä mielessä hassu kommentti tuo "ei edes vähää alussa".

No missä se alku on jos uimarit, ampujat, purjehtijat, yleisurheilijat, painijat... jäivät huonompaan lopputulokseen lajiryhmänä. Jokaiseen lajiryhmään toki mahtuu onnistujiakin, mutta yksi Laukkanen ja 2 SE:tä ei riitä pelastamasn koko lajiryhmää. Ja täytyy nyt muistaa, että kyseessä oli nainen, joka valittiin viime vuonna Suomen kolmanneksi parhaaksi urheilijaksi kaikki lajit huomioiden. Nuo välieräpaikat olivat siihenkin (ylihypetykseen, oma mielipide) nähden minimitavoite.

No vuoden paras urheilija jäi sitten karsintaan, joten ei sekään ihan putkeen mennyt.

Mutta ehkä se alku löytyi yhdestä nyrkkeilijästä.

 

[Radiopää]

Ovatko Rion kisoja seuraavat aidosti huolissaan suomalaisesta urheilumenestyksestä vai vain harmissaan, ettei saa itse kokea menestyksestä kumpuavaa muka onnellista olotilaa? Jos taekwondo tai naisten keihäänheitto eivät olisi olympialajeja, olisivatko ihmiset huolissaan siitä, kuinka huonosti Suomella lajissa menee? Suomella ei ollut yhtään edustajaa uimahypyissä, eikä miekkailussa, joten eiköhän murehdita myös siitä.

Olympiakisoilla on muutenkin vähän erikoinen vaikutus ihmisten suhtautumiseen urheilijoihin. Esimerkiksi ennen Lontoota ketään ei kiinnostanut, kuka on Tuuli Petäjä, mutta nyt hänen suorituksiaan seurataan jopa vähän liikaakin. Onko purjehduksen kiinnostavuus lisääntynyt, ja jos on, niin miten se näkyy olympialaisten ulkopuolella. Satu Mäkelä-Nummelan kohdalla on sama juttu. Ketään ei tunnu kiinnostavan hänen suorituksena paitsi yhden päivän ajan joka neljäs vuosi. Jos kiinnostavuus on tätä tasoa, onko sillä todella mitään merkitystä, mikä suomalaisurheilijan sijoitus olympialaisissa on. Mitä erityistä iloa tuo yksittäisen urheilijan olympiamitali lajissa, jota ei edes seuraa.

@Vellihousu kirjoitti hyvin mainitessaan olympiakisojen olevan urheilulajien maailmannäyttely. Tietenkin minä seuraan ja olen jollain tasolla kiinnostunut myös suomalaisten pärjäämisestä, mutta tärkeintä on saada nauttia lajeista, joita ei muuten seuraa. Tällaisesta näkökulmasta on melko samantekevää, kuka urheilija tai mikä joukkue voittaa.

 

[Peltinen]

No missä se alku on jos uimarit, ampujat, purjehtijat, yleisurheilijat, painijat... jäivät huonompaan lopputulokseen lajiryhmänä. Jokaiseen lajiryhmään toki mahtuu onnistujiakin, mutta yksi Laukkanen ja 2 SE:tä ei riitä pelastamasn koko lajiryhmää. Ja täytyy nyt muistaa, että kyseessä oli nainen, joka valittiin viime vuonna Suomen kolmanneksi parhaaksi urheilijaksi kaikki lajit huomioiden. Nuo välieräpaikat olivat siihenkin (ylihypetykseen, oma mielipide) nähden minimitavoite.

Hypetys syntyy siitä, että uinnissa on näitä höpöhöpö-mestaruuskisoja joissa menestyminen ei juuri takaa menestystä silloin, kun maailman parhaat ovat paikalla eikä joku lyhyen radan EM-kulta ole juuri olympiakisojen välieräpaikkaa kummempi saavutus.

 

[Tombe76]

Hypetys syntyy siitä, että uinnissa on näitä höpöhöpö-mestaruuskisoja joissa menestyminen ei juuri takaa menestystä silloin, kun maailman parhaat ovat paikalla eikä joku lyhyen radan EM-kulta ole juuri olympiakisojen välieräpaikkaa kummempi saavutus.

Nimenomaan näin. Tästähän keskusteltiin alkuvuodesta, kun jotkut olivat jopa sijoittamassa Laukkasta korkeimmalle pallille. Itse en olisi, edes kolmannelle.

Mutta silti. Jos olet uinnin Euroopan Mestari edes höpöhöpö-kisoista ja kehittyvä nuori urheilija, niin kyllä olympiavälierä pitää olla minimitavoite. Mutta ei noilla tuloksilla kuitenkaan kanneta koko lajiryhmää.

Muuten olen kyllä sitä mieltä, että jos esim. uinnissa pääsee tarkan seulan läpi kisoihin, niin sinne vaan. Turisti sana on vähän huono, koska kaikki epäonnistuvat joskus. En siis kutsuisi ketään Suomen olympiajoukkueesta turistiksi, mutta moni kyllä epäonnistui. Muutama todella pahasti.

 

[erku]

Minusta taas tämä on enemmän höpö höpöä jossa ei haluta ymmärtää lähtökohtia. Urheilijan oma taso ja sen ylittäminen on nimenomaan se ensimmäinen ja tärkein kriteeri kun katsotaan miten kisat meni urheilijalta. Voithan sinä tietenkin halutessasi uskoa että joku suomalainen voittaa Usain Boltin mutta realismia se usko ei ole nähnytkään. Oma ennätys arvokisoissa on aina urheilijalta onnistuminen vaikka se sitten kansainvälisessä vertailussa ei riittäisi vielä kovinkaan pitkälle. Ja ainakin minä seuraan mielelläni suomalaisia urheilijoita vaikkeivat nämä siellä mitalitaistoihin pääsisikään, joku tietenkin haluaisi joukkueeseen vain mitaleista taistelemaan kykeneviä urheilijoita mutta ainakin minä näen että mielummin kisoihin iso kuin pieni joukkue.

Minusta urheilijan omaa tasoa tulee ennemmin verrata suhteessa kansainvälisiin kilpakumppaneihin kuin johonkin omiin tilastoaikoihin. On totta, että Jenna Laukkanen ui kaksi SE:tä. Samaan hengenvetoon on tuotava ilmi, että vuosi sitten MM-kisoissa hän nappasi sijat 14 ja 15. Nyt hän saavutti sijat 14 ja 18. Eli vaikka hän absoluuttisessa katsannossa meni eteenpäin, suhteellisessa katsannossa hän ennemminkin hiipui. Tuo on aika huolestuttavaa, kun puhutaan parikymppisestä urheilijasta, joka apurahajaon perusteella nähdään yhtenä potentiaalisimmista suomalaisista alle 25-vuotiaista urheilijoista.

Samaten Neziri. Joo, kiva että ylsi välieriin. Samaan aikaan voi tuoda esiin tosiasian, että kolme vuotta sitten MM.kisoissa hän oli kuudestoista ja nyt olympialaisissa kahdeksastoista. Ei tässäkään kohtaa tunnu siltä, että oltaisiin ihan oikeasti etenemässä kohti maailman huippua.

 

[Pekkis]

Suomen urheilusta, jääkiekkoa lukuunottamatta, on puuttunut ns. tappamisen meininki ja jos sitä on esiintynyt, puoskarivalmentajat ovat pilanneet lahjakkuuksia.

Minulla on varsin selkeä kuva tästä jääkiekossa vallitsevasta "tappamisen meiningistä", mutta sinä heitit nyt kyllä sen verran kovan väitteen ilmoille, että voisitko vähän perustella?

Oletan, että olet erittäin hyvin perillä siitä millaisella "meiningillä" muiden lajien urheilijat lajejaan harrastavat, ja miten heitä valmennetaan. Ymmärrät varmasti myös sen, että monia lajeja harrastetaan ihan maailmanlaajuisesti.

Jos olen olettamukseni kanssa väärässä, niin älä vastaa tähän viestiin.

 

[Vellihousu]

Minusta urheilijan omaa tasoa tulee ennemmin verrata suhteessa kansainvälisiin kilpakumppaneihin kuin johonkin omiin tilastoaikoihin.

Tämä nyt on aivan naurettava näkökohta ellei puhuta urheilijasta joka aivan tosissaan ja realistisesti kamppailee mitaleista arvokisoissa. Sillä ei ole paskankaan väliä kenellekään onko Laukkanen tai Neziri kuudestoista vai kahdeksastoista, ennätykset ovat kuitenkin ne jotka jäävät aina muistiin vaikka urheilija muuten jäisi kauas mitaleista. Jos nuori urheilija parantaa omaa tai Suomen ennätystä arvokisojen paineessa, hän on mitä suurimmassa määrin ansainnut kisapaikkansa, minkä lisäksi tuollainen onnistuminen voi näkyä itseluottamuksen kasvuna ja menestyksenä joskus tulevaisuudessa. Tämä on juuri sitä että pitäisi palkita myös prosessista eikä vain tuloksista, väite siitä että Laukkanen ja Neziri olisivat taantumassa on oikein suomalaisuutta parhaimmillaan.

 

[sininen]

Samaten Neziri. Joo, kiva että ylsi välieriin. Samaan aikaan voi tuoda esiin tosiasian, että kolme vuotta sitten MM.kisoissa hän oli kuudestoista ja nyt olympialaisissa kahdeksastoista. Ei tässäkään kohtaa tunnu siltä, että oltaisiin ihan oikeasti etenemässä kohti maailman huippua.

Tästä tulee vähän sellainen kuva, että hakemalla haetaan todistusaineistoa, joka osoittaisi, että eteenpäin ei ole menty. Jos nyt kuitenkin ajatellaan Neziriä, niin hänen ennätyksensä on tuossa kolmen vuoden jaksolla pudonnut pari kymmenystä ja kesän kymmenen parhaan juoksun keskiarvo - josta voi vielä paremmin arvioida juoksijan tason kuin ennätykestä - on varmasti myös pari-kolme kymmenystä parempi. Samaan aikaan absoluuttinen huipputaso maailmalla pyörii samoilla sadasosilla kuin aikaisemminkin tai on jopa vähän taantunut. Kolme vuotta sitten välieräpaikka oli Nezirille maksimi, johon vaadittiin melkoista pullaa ja nyt se tuli suoraan alkueräsijoituksen perusteella ja ajalla 12.88. Kyllä se maailman huippu on tullut lähemmäksi.

 

[Pekkis]

Jos nuori urheilija parantaa omaa tai Suomen ennätystä arvokisojen paineessa, hän on mitä suurimmassa määrin ansainnut kisapaikkansa, minkä lisäksi tuollainen onnistuminen voi näkyä itseluottamuksen kasvuna ja menestyksenä joskus tulevaisuudessa. Tämä on juuri sitä että pitäisi palkita myös prosessista eikä vain tuloksista, väite siitä että Laukkanen ja Neziri olisivat taantumassa on oikein suomalaisuutta parhaimmillaan.

Kunhan nyt kukaan ei vaan nolaa itseään, ja ala näitä ajatuksia kyseenalaistamaan.

Juuri starttasi eräskin nuori lupaus äärimmäisen kovaan suoritukseensa. Töitä on tehty kurinalaisesti ja hyvässä valmennuksessa. Toivottavasti valmistautuminen ja ennen kaikkea kisan aikainen tankkaus olisi onnistunut ja onnistuisi!

 

[Vellihousu]

Tästä tulee vähän sellainen kuva, että hakemalla haetaan todistusaineistoa, joka osoittaisi, että eteenpäin ei ole menty. Jos nyt kuitenkin ajatellaan Neziriä, niin hänen ennätyksensä on tuossa kolmen vuoden jaksolla pudonnut pari kymmenystä ja kesän kymmenen parhaan juoksun keskiarvo - josta voi vielä paremmin arvioida juoksijan tason kuin ennätykestä - on varmasti myös pari-kolme kymmenystä parempi.

Ja vaikka tämän tilastollisen kehityksenkin jättäisi huomiotta, on olympialaisten välieräpaikka kyseisessä lajissa suomalaisittain niin harvinaista herkkua, etten käsitä miten joku voi kuitata koko homman ihan kiva - pohjalta.

 

[M@rko77]

Tästä tulee vähän sellainen kuva, että hakemalla haetaan todistusaineistoa, joka osoittaisi, että eteenpäin ei ole menty. Jos nyt kuitenkin ajatellaan Neziriä, niin hänen ennätyksensä on tuossa kolmen vuoden jaksolla pudonnut pari kymmenystä ja kesän kymmenen parhaan juoksun keskiarvo - josta voi vielä paremmin arvioida juoksijan tason kuin ennätykestä - on varmasti myös pari-kolme kymmenystä parempi. Samaan aikaan absoluuttinen huipputaso maailmalla pyörii samoilla sadasosilla kuin aikaisemminkin tai on jopa vähän taantunut. Kolme vuotta sitten välieräpaikka oli Nezirille maksimi, johon vaadittiin melkoista pullaa ja nyt se tuli suoraan alkueräsijoituksen perusteella ja ajalla 12.88. Kyllä se maailman huippu on tullut lähemmäksi.

No, se ei auta, että maailman huippu tulee lähemmäksi vaan pitäisi olla resursseja myös saavuttaa se. Jääkiekossakin pitää ensin olla niitä maalintekijöitä, jotta voisi jotain voittaa. Ja suuremmilla seuroilla on kapitaalia niitä pelaajia hankkia.

 

[El Gordo]

- Kisoihin pitäisi lähettää vain "varmoja" menestyjiä, kisatunnelman haistelijat ja kokemuksien kerääjät pois
- Urheilijan pitää sylkeä verta ja pierrä kyyneleitä tappion jälkeen haastattelussa, ja ruoskia itseään säälimättä. Vaihtoehtoisesti voi vain tokaista, että Saksa on paska maa. Missään tapauksessa ei saa olla tyytyväinen, jos sijoitus 10 huonommalla puolella, vaikka olisi kokenut onnistuneensa suorituksessaan ja tehnyt kenties oman ennätyksenkin.
- Urheilijan, jolla ei ole realistisia mahdollisuuksia tulla koskaan lajinsa parhaaksi, vaan EM-kisojen finaaliesiintyminen/Olympiakisojen välieräesiintyminen on parasta mihin lahjat riittävät. Pitäisi tehdä johtopäätökset, ja lopettaa uransa, vaikka sattuisi olemaan Suomen paras lajissaan.
- Meidän verorahoilla ei saisi harrastella kisoissa ja jäädä karsintaan/hävitä heti ensimmäisissä otteluissa. Tukirahat pois moisilta suorittajilta, vaikka olisi kyse nuorten maailmanmestarista tai muuten lupaavasta nuoresta urheilijasta
- Meidän verorahoja ei saisi tuhlata mihinkään Kojonkoskien vetämiin projekteihin tai huippu-urheilun muutosryhmiin, ei niistä kuitenkaan mitään tulosta tule. Yleensä ottaen verorahoja ei pitäisi tuhlata huippu-urheiluun.

Tällaisiahan ne ihmisten "vahvat, mutta perehtymättömät" mielipiteet tuppaa olemaan. Ja ehkä ihan ymmärrettävästi. Mutta tekemällä yo. toimenpiteet vain varmistetaan, ettei niitä mitaleita tule tulevissakaan kisoissa.

 

[erku]

Ja vaikka tämän tilastollisen kehityksenkin jättäisi huomiotta, on olympialaisten välieräpaikka kyseisessä lajissa suomalaisittain niin harvinaista herkkua, etten käsitä miten joku voi kuitata koko homman ihan kiva - pohjalta.

Ihan samalla logiikalla voisi pöyristyä siitä, että miten Petra Ollin kymmenenteen sijaan voidaan olla pettyneitä, kun se on Suomen naispainihistorian paras saavutus olympiatasolla.

 

[adolf]

Tietynlaisella mentaliteetilla varustetuille ihmisille ei kelpaisi edes mikään voittokaan, koska kohta siellä pään sisällä rupeaisi kuulumaan että tämä oli jotenkin väärin voitettu, ei ollut kaikki parhaat paikalla, välikisat, vastustajat ei olleet parhaimmillaan, tai ihan mitä hyvänsä mistä jotenkin saa vähäteltyä. "Ja oottakaas vaan kun tulee seuraavat kisat niin sitten saadaan niin maan perkeleesti pataan."

Tämä mentaliteetti ilmeni monilla ihmisillä esimerkiksi Jääkiekon U20-kisojen ympärillä tuossa viime talvena ja ilmenee säännöllisesti muutenkin suomalaisessa urheilukeskustelussa, mutta varsinkin jääkiekon ympärillä.

Mentaliteetti on sitä että ollaan jo valmiiksi hävittyjä. Mutta vahingonilo, lannistaminen ja omien haukkuminen sekä heille nauraminen. Se on se joku perverssi kierre, josta jotkut ihmiset ammentavat elämänvoimansa.

 

[M@rko77]

Tietynlaisella mentaliteetilla varustetuille ihmisille ei kelpaisi edes mikään voittokaan, koska kohta siellä pään sisällä rupeaisi kuulumaan että tämä oli jotenkin väärin voitettu, ei ollut kaikki parhaat paikalla, välikisat, vastustajat ei olleet parhaimmillaan, tai ihan mitä hyvänsä mistä jotenkin saa vähäteltyä. "Ja oottakaas vaan kun tulee seuraavat kisat niin sitten saadaan niin maan perkeleesti pataan."

Tämä mentaliteetti ilmeni monilla ihmisillä esimerkiksi Jääkiekon U20-kisojen ympärillä tuossa viime talvena ja ilmenee säännöllisesti muutenkin suomalaisessa urheilukeskustelussa, mutta varsinkin jääkiekon ympärillä.

Mentaliteetti on sitä että ollaan jo valmiiksi hävittyjä. Mutta vahingonilo, lannistaminen ja omien haukkuminen sekä heille nauraminen. Se on se joku perverssi kierre, josta jotkut ihmiset ammentavat elämänvoimansa.

No itse olen pyrkinyt realismiin. Suomalainen pikakiituri, siis sellainen, joka menestyy myös olympiakisoissa, on harvinaisuus. Mistähän moisen tänne saisi. Geeneille yms. kun ei mitään voi. Toki harjoittelun myötä se finaalipaikka voi joskus tulla olympiatasolla. EM-tasolla tilanne on toinen, koska ei ole niitä ylivertaisia jamaikan tai usa:n tyttöjä tai poikia mukana. Näin se vaan menee.

 

[Byvajet]

No, se ei auta, että maailman huippu tulee lähemmäksi vaan pitäisi olla resursseja myös saavuttaa se.

Minusta Neziriltä tai Möröltä ei voi edes odottaa mitalipaikkaa MM-kisoissa tai olympialaisissa. Välieräpaikka on hyvä suoritus ja siihen on oltava tyytyväinen. Nezirien, Möröjen, Vainioiden, Peiposten ja vastaavien päätavoitteen tulee olla EM-kisoissa. Sen korkeammalla tasolla he eivät pysty nousemaan ehdottomalle huipulle.

Neziri on kehittynyt, mutta väistämättä hänenkin tapauksessaan tulee mieleen, että paljon on tehty oikein, mutta ominaisuudet eivät sittenkään riitä maailman huipulle. Lähtökin näyttää ehdottomiin huippuihin verrattuna lyllerrykseltä, sellaiselta, että kropassa ei kertakaikkiaan ole samaa luontaista räjähtävyyttä kuin parhaimmilla. Joskus tuleekin sellainen olo, että suomalaisurheilijoista saadaan hyvin irti, mutta heidän ominaisuutensa eivät mahdollista ehdottomalle huipulle nousua.

Kisoissa olevista yleisurheilijoista Wilma Murto on ainoa, jolta voi odottaa mitalia MM-kisoissa tai olympialaisissa. Se kuitenkin edellyttää, että kehitys jatkuu ja taso vakiintuu. Lisäksi seiväshyppy on herkkä laji, joten kunnon ajoituksen ja onnistumisten olisi satuttava oikeaan kilpailuun. Olympialaisissakin voi yrittää vain kerran neljässä vuodessa.

 

[El Gordo]

Suomalainen pikakiituri, siis sellainen, joka menestyy myös olympiakisoissa, on harvinaisuus. Mistähän moisen tänne saisi.

Johan meillä Artsi oli? Muistan vielä kuin eilisen päivän... no alkaahan 80-luvusta olla aikaa, mutta nevö forget.

 

[Götze]

Pettymyshän nämä Rion kisat ovat olleet. Jotenkin ainakin itsellä on tullut jo monta tilannetta näissä kisoissa, että menestyshaaveet ovat nousseen hetkellisesti, kunnes ne ovat romuttuneet melkeinpä välittömästi. Olli nappaa voiton ekasta, häviää kuitenkin jo heti seuraavan. Tenkanen purjehtii hienosti ja on jo lähes mitalissa kiinni, mutta sitten tuleekin paskempi lähtö ja haaveet kaatuu. Toisaalta myös Potkosen kohdalla rupeaa odottamaan kirkkaampaakin kun maailman ykkönen kaatuu,mutta sitten tuleekin tappio (Miran pronssi kuitenkin hieno saavutus, kunnia hänelle). Viimeiseksi eilen ajattelin että voisikohan Mikkonen yllättää, kun voitti brassin. No sveduhan sieltä tuli ja voitti.

Seuraavaksi sitten Ronssi heittää 88-metrisen ekalla heitolla, todetakseen vain että Röhler, Yego ja Vesely kiskaisevat ysikymppiset viimeisellä heitollaan.

No, näistä kisoista ei muutenkaan jää kovin ruusuista kuvaa, erityisesti kehitysmaa-isännän junttiyleisön takia. Onneksi sentään koripallossa on ollut hyviä matseja.

 

[Vellihousu]

Ihan samalla logiikalla voisi pöyristyä siitä, että miten Petra Ollin kymmenenteen sijaan voidaan olla pettyneitä, kun se on Suomen naispainihistorian paras saavutus olympiatasolla.

Ollilla oli alla kolme aikuisten arvokisamitalia kolmessa vuodessa joten logiikkasi on suomeksi sanoen koko lailla perseestä.

Lajien välisistä olympiahistoriallisista eroista ei varmaan kannata mainita mitään.