Toisaalta, jos kehitystä halutaan, pitää tiedostaa myös ongelmat. Varsinkin lajeissa jotka ovat lamassa. Esimerkiksi yleisurheilussa yksi kummallisuus näyttää olevan että harjoittelua arvostetaan enemmän kuin kilpailua. Tämä näkyy mm. siinä että yleisurheilun hallikaudella Suomen huiput kilpailevat joko laiskanlaisesti tai eivät ollenkaan. Hieman kärjistettynä Suomessa siis treenataan yhdeksän kuukautta ja kilpaillaan kolme kun muualla suhde on päinvastainen. Onko järkevää?
Väittäisin, että kysymys on pikemminkin siitä, ettei suomalaiset urheilijat ole treenanneet lähellekkään tarpeeksi pystyäkseen kilpailemaan paljon. Kun kotiläksyt on tekemättä, ei homma käy...
Mentaalipuolen esiintuominen on luusereiden selittelyä. Parasta mentaalista harjoittelua on hankkiutua hyvään "fyysiseen kisakuntoon". Kun kaveri tietää olevansa kunnossa, on pirun paljon helpompi olla itsevarma...
Suurin syy menestyksen puutteeseen on, ettei Suomessa arvosteta urheilua, urheilumenestystä kylläkin. Tästä seuraa vastaavasti, ettei edes valuvika urheilujärjestelmässä ole keskeinen syy menestyksen puutteeseen. Tilanne korjaantuu ainoastaan, jos lupaavien junnujen kannattaa panostaa urheiluun opiskelun sijaan. Niin tai tarkemmin sanoen luodaan puitteet, joissa siviiliura on mahdollista luoda suht kivuttomasti urheilu-uran jälkeen. Niin ja myös kansallisen tason urheilijoita pitäisi arvostaa jossain määrin myös siviilissä.
Jos tämä olisi kunnossa, olisi urheilujärjestelmää vielä rukattava sellaiseksi, että parikymppisellä olisi takanaan vähintään vuosikymmen tehokasta ja tavoitehakuista (siitä loppuosa tiukasti tasoitteellista) treeniä pienenä lapsena hankittujen pohjien päälle.
Lisäksi väittäisin, että harrasteliikunnan ja huippu-urheiluun tähtäävällä toiminnalla on niin vähän yhteistä, ettei niitä kannata edes yrittää naittaa tiukasti toisiinsa.
Kun urheilu-uralle tähdätään, työ, siis raaka ja laadukas työ, olisi aloitettava jo reilusti ennen 10v synttäreitä. Jos aloitus myöhästyy tai on löysäilyä, turha itkeä/yrittää vanhempana.