Pisatulokset eivät yllättäneet lainkaan. Varmaan jokainen alalla työskentelevä näkee lähes joka oppitunti sen, miten lasten ja nuorten opiskelutaidot, -kyvyt ja -motivaatio luisuivat alamäkeen. Syitä lienee useita, mutta esim. Koronan taakse vetäytyminen on hieman laiska argumentti. Erilaiset diagnoosit eri kirjainyhdistelmineen lienevät tuttuja jokaiselle opettajalle. Lisäksi muut jotain osin määrittelemättömät häiriöt tai ”häiriöt” tuntuvat yleistyvän nopealla tahdilla. Varmasti iso osa on ihan aitoja asioita, mutta mistä joutuu näiden yleisyys? Eikö lapsilta enää vaadita kotona mitään ja koulussa tilanteet kärjistyvät helposti, kun joku toinen koittaa puuttua lapsen elämään ja itsemääräämisoikeuteen? Kasvatetaanko lapsia siten, ettei vastoinkäymisiä juurikaan kohdata raivareiden pelossa?
Jos (ja kun) poliitikot ja Opetushallituksen kenttätyötä tuntemattomat ihmiset päätyvät lisäämään tunteja joihinkin aineisiin, niin se ei mielestäni ratkaise mitään. Oppitunteja ja -sisältöjä on jo aivan riittävästi, ehkä jopa liikaakin. Tunti lisää matikkaa ja/tai äikkään ei poista rauhatonta oppimisympäristöä, saa oppilasta ponnistelemaan yhtään aiempaa enemmän tai tee jo entuudestaan työläästä oppiaineesta tai sisällöstä mielekkäämpää. Lapset eivät lue enää likikään yhtä paljon kuin aiemmin. Kirja ei pärjää tiktokille tai youtubelle mielenkiinnon kohteena. Taidot eivät kehity pelkällä katsomisella, jos lukeminen jää pois lähes kokonaan. Koulu tekee osansa, entä kodit? Kuka kotona kasvattaa; vanhemmat vai älylaitteiden suoltama nopeatempoinen sisältö?
Opiskeleminen ja oppiminen ovat aika usein tylsää, yksitoikkoista ja työlästä puuhaa, se siis vaatii keskitttymiskykyä ja ponnistelua. Tulokset eivät synny hetkessä, mutta sitkeys palkitaan myöhemmin. Lapset tulee siis opettaa työhön. Nykylapset sietävät huonosti pitkäjänteistä työskentelyä. Kaikki pitää tapahtua nyt, heti ja nopeasti. Jos jokin asia menee pieleen, niin siitä usein luovutaan kokonaan. Virheitä siedetään huonosti, eikä virheen korjaaminen ”kiinnosta”. Käytän itse usein sanontaa, että täällä asiat voi tehdä kahdella tavalla; hyvin tai uudestaan. Roskiin nakattu moniste kaivetaan esiin ja tehdään uudelleen vaikka koulun jälkeen, mikäli tunnilla ”ei nappaa”.
Työrauha on asia, joka tulisi palauttaa jokaiseen luokkahuoneeseen jokaiselle tunnille. Yksi merkittävä häiriötä lisäävä on puhelin. Ne tulisi mielestäni kerätä pois oppilailta vaikka lainsäädäntöä muuttamalla, mikäli asia ei muutoin onnistu. On käsittämätöntä, että sellaisiakin tulkintoja on esitetty, ettei jatkuvaa häiriötä aiheuttavaa esinettä voi ottaa haltuun oppitunnin ajaksi, koska se on toisen omaisuutta. Kouluissa kuitenkin ”pakotetaan” jättämään takit ja lakit naulakkoon, mutta puhelin taas voi olla oppilaalla huomiota varastamassa. Ryhmäkoko on työrauhan kannalta oleellinen asia. Lisätuntien sijaan rahat ryhmäkokojen pienentämiseen!
Opettajan auktoriteettiaseman murentumisesta kuulee monesti puhuttavan. Luokassa käyttää aina joku valtaa ja opettajan tehtävä pitää huolta, että hän on se, joka sitä käyttää. Itse en käy oppilaiden kanssa kauppaa siitä mikä tunneilla on sopivaa ja mikä ei. Tunneilla vallitsee diktatuuri demokratian sijaan. Tämä ”diktaattori” toimii kuitenkin koulun sääntöjen mukaan ja on oikeudenmukainen ja tasapuolinen, mutta myös huumorintajuinen ja helposti lähestyttävä turvallinen aikuinen, joka ei huuda lapsille. Mitään räyhäämistä ei edes tarvita, kun ope uskaltaa ottaa roolin, joka hänelle kuuluu. Joskus esiintyy epämääräistä vastarintaa, mutta silloin pyydän oppilasta luokan eteen kertomaan argumenttinsa koko porukalle. Jollei halua tulla, niin vaietkoon.