Ihmisillä on tosiaan pinnallinen käsitys kansantaloustieteestä ja ovat lähinnä mediaa dominoivien pankkiekonomistien varassa, jotka eivät kansantaloudesta kauheasti ymmärrä. Meillä on harjoitettu tiettyä hybridi-politiikkaa, jossa on vallalla hyvinkin keynesiläis-friedmanilainen löysä keskuspankkipolitiikka ja sitten anti-keynesiläinen suhtautuminen valtiontalouteen edes pahassa laskukaudessa. Ollaan liberalisoitu, vähennetty säännöstelyä ja pääomaliikkeiden vapauttamisen jälkeen ollaan eletty lähinnä kuplasta kuplaan, etenkin yksityis- ja yritystalouden jatkuvasti lisävelkaantuessa.
Suomi eli pitkään jonkinlaisessa puoliavoimessa taloudessa, jossa tietyt vientisektorit (metsäteollisuus, it-clusteri, Neuvostoliiton-vienti) olivat etusijalla. No, on meillä edelleen aika business-vetoinen mentaliteetti, mutta enää ei ole kilpailuetua tai täystyöllisyyttä. Globaalit virtaukset ovat pakottaneet Suomen avautumaan, jolloin myös heikkoudet ovat tulleet esille.
EU-jäsenyys ja EMU löivät raamit Suomen talouspolitiikalle. Johtavana ajatuksena oli, että työmarkkinoiden ja budjetin tulee joustaa finanssipoliittisissa ongelmakohdissa. Jonkin aikaa menikin hyvin, mutta sitten huoltosuhdevaikeudet, palkankorotuspaineet ja vaikeudet sopeutua lisääntyneeseen kilpailuun alkoivat realisoitua. Nyt on jo aika myöhäistä reagoida ongelmiin, jotka ovat olleet tiedossa vaikka kuinka kauan.
Nykyinen hallitus on palannut jossain määrin Lipposen-Niinistön linjalle ja pyrkinyt laittamaan kirstun säppiin. Ongelmat ovat kuitenkin kasaantuneet siinä määrin, että poliittinen liikkumatila on mitätön ja keinovalikoima rajattu. Suomi tarvitsisi nopeita menoleikkauksia (yritys- ja aluetuet) ja lisätuloja (alennetut alv-kannat, kiinteistövero, korkovähennysoikeuksien tilkitseminen yms).
Hallituksen talouspolitiikassa on ollut myös heikkoja kohtia, kuten elvyttävä politiikka noususuhdanteessa ja leikkaukset innovointi- ja kehitystukiin. On myös kyseenalaista, onko Suomella ollut varaa yritys- ja metsälahjavähennyksiin.
Tästä kaikesta ollaan nautittu historiassa aiemminkin ja nyt ollaan elämässä 1930-lukua uudestaan, jos siis 1930-luvulla olisi ollut hyvinvointivaltio. Lähinnä julkisen sektorin ja tulonsiirtojen vahvuus on pitänyt meillä lännessä hulluuden edes jossain minimissä: toki ollaan saatu Trump ja Brexit (kahdessa maassa, jossa finanssipääomalla on ollut suurin sananvalta lännessä), mutta jossain Puolassa ja Unkarissa ollaan jo liukumassa kohti autoritäärisiä hallintomalleja - ja Venäjä on semi-fasistinen. Mutta eipä tässä mitään, jatketaan vain samalla linjalla, "kannustetaan" työttömiä ja sairaita ja helpotetaan pääoman asemaa työn kustannuksella. Toivottavasti hevonen ei vaan kuole juuri kun oppii olemaan syömättä.
Puolassa talouskasvu on ollut huimaa 90-luvun alusta tähän päivään. Ongelmat ovat aivan muualla: oikeusvaltiossa, demokratiaperinteessä, koulutuksessa, hallinnossa, aluepolitiikassa.
Kuvailemasi kehitys on Euroopan laajuista. Ongelmana on se, että ihmiset sietävät heikosti epävarmuutta ja sosiaalisen eriarvoisuuden kokemusta. En tiedä, mikä tähän olisi tyydyttävä ratkaisu.
Jos vertailee Suomea muihin Pohjoismaihin, niin olemme monessa asiassa jälkijunassa. Meillä on Euroopan tasolla yksi heikoimmista väestörakenteista, jämähtäneet työmarkkinat ja hajautunut kuntarakenne. Yhtäkään näistä ei olla oltu valmiita muokkaamaan pitkäjänteisillä ratkaisuilla. Arvopolitiikassa olemme myös lähempänä Itä-Euroopan uskonnollis-konservatiivisia valtioita kuin muut Pohjoismaat, mutta siitä ei sen enempää.
Jotten valuisi liian kaus aiheesta, totean, että maalaamaani tilannekuvaa kuulee harvoin demareilta. Vaikuttaisi siltä, että demarit ovat jämähtäneet tulonsiirtopuolueeksi, joka ei pyri proaktiiviseen uudistuspolitiikkaan vaan tyytyy vastustamaan muita puolueita. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että äänestäjät palkitsevat todennäköisemmin staattisen kuin muutosta ajavan politiikan.