Sosiaalisten tilanteiden pelko - Kärsitkö siitä?

[scholl]

Hieman off topic, koska ei mistään pelosta ole tässä kysymys, vaan ehkä osaltani olisi kuulunut pienet asiat jotka ärsyttää- ketjuun. Mutta hyvä sentään että on kohtalotoveri tässä juoma-asiassa!

Niin ei kai kysymys ollut siitä, onko kyseessä pelko, vaan siitä mikä ero on siinä, pitääkö sosiaalisista tilanteista vai onko hyvät sosiaaliset taidot. Voi olla vaikka kuinka taitava, muttei jaksa olla silti tekemisissä ihmisten kanssa.

 

[Noitarumpu]

Pääpointti koko jutussa oli sosiaalisuuden kannalta se, että sosiaalisuus ei ole sama asia kuin sosiaaliset taidot. Jollain tapaa mullistava ajatus mulle. Sosiaalisuus on halu olla toisten ihmisten kanssa ja sosiaaliset taidot taas kykyä tulla toimeen toisten ihmisten kanssa. Sosiaalinen ihminen ei siis ole välttämättä sosiaalisilta taidoiltaan hyvä ja ei-sosiaalinen ihminen taas ei välttämättä ole sosiaalisilta taidoiltaan huono.

Tuo on kyllä täyttä totta. Itse olen jo työni puolesta oppinut sosiaaliset taidot, muuten tässä hommassa ei pärjää.
Olen myös sosiaalinen, MUTTA mielelläni rajoitan kanssakäymisen tietynlaisen porukan kanssa. On olemassa siis kahdenlaista sosiaalisuutta itselleni: ne, joiden kanssa mennään enemmän pinnallisesti ja ne, joiden kanssa avataan sydämen syvimmätkin sopukat. Sanomattakin on selvää kumpaa porukkaa on enemmän.

Saan paljon enemmän tältä vähemmistöltä, joka on luettavissa yhden käden sormilla, korkeintaan. Olemme samalla aaltopituudella, nauramme samoille asioille, lohdutamme, kohotamme. Se on sitä sosiaalisuutta, joka pitää sielun hengessä, joka ravitsee minut henkisesti ja antaa voimaa kohdata uusi päivä kaikkineen.

Mitä tulee tämän ketjun muihin juttuihin, niin puheidenpito ei ole ongelma. Olen pitänyt elämäni aikani niin paljon puheita,ettei paperilla tarvitse olla kuin muutama lause, jotka saan heti avattua. Nautin esiintymisestä ja siitä, kun joitain juttujani tulee julkisuuteen. Haluan esittää mielipiteitäni, joten siksi kai näillekin palstoille tulee kirjoitettua.

Jos ja kun joudun esittämään kritiikkiä joistain julkaisuista, niin yritän tehdä sen rakentavasti. Pitää aina muistaa, että takana on lihaa ja luuta oleva ihminen, jolla on tunteet. Ehkäpä joku joskus jossain on juuri väärillä sanoilla tms. saanut jonkun tuntemaan itsensä kurjaksi ja osaltaan näin lisännyt yhden sielun siihen joukkoon, jolla on erilaisia pelkotiloja muiden kanssa.

Mitään tehoniksiä ei taida olla mihinkään pelkoon/angstiin, mutta itseäni ainakin joskus muinoin rauhoitti ajatus, että kukaan ei ole toistaan kummempi, vaikka toiset titteleitä rakastaakin. Niin kauan kuin ihmiset käyvät kusella ja paskalla, ne on kaikki samanlaisia. Siitä lähdetään=)

 

[Gleb]

Minun ongelmani ei ole varsiniasesti sosiaalisesten tilanteiden pelko vaan se etten pysty olemaan rennosti ja vapauteneesti sosiaalisissa tilanteissa kuin muutaman pitkään tuntemani henkilön seurassa. Asia aukeni minulle kunnolla kun nainen jonka kanssa tuli jonkin aikaa seurusteltua tämän eron hetkellä kertoi. Minulla on yleensä aina pieni jännitys ja jäykkyys päällä ja sen muut varmasti huomaavat. Itseäkin tämä nykyään häiritsee aika paljon kun sen havaitsee mutta mitään sille ei voi. En erityisesti pyri hakeutumaan sosiaalisiin tilanteisiin mutta en niitä välttelekkään, hyvien tuttujen kanssa vietän mielelläni aikaa mutta uusiin ihmisiin olen todella huono tutustumaan.

Miten voisin olla rennosti ja vapautuneesti muiden ihmisten seurassa ilman että ensin täytyy tutustua muutamaa vuotta?

 

[bisnesman]

Miten voisin olla rennosti ja vapautuneesti muiden ihmisten seurassa ilman että ensin täytyy tutustua muutamaa vuotta?

Itse olen ratkaissut tämän vain yksinkertaisesti "heittäytymällä" luontevaksi eli lopetan jäykistelyn. Fake it until you make it tai jotain sinne päin.

 

[scholl]

Miten voisin olla rennosti ja vapautuneesti muiden ihmisten seurassa ilman että ensin täytyy tutustua muutamaa vuotta?

Siten ettei kiinnosta paskan vertaa mitä ne ajattelee. Sun ei tarvitse kertoa itsestäsi mitään ihmeellistä, joten ei ne pääse lähelle. Yksi liikemies kertoi mulle hiljattain kun istuttiin lentokentän baarissa, että Amerikassa oppi aikanaan kertomaan diibadaabajengille väärän nimenkin, koska se on turvallisempaa. Mutta muuten voi jauhaa mitä vain ihan rennosti. Siis eivät ne muut ihmiset mitään haikaloja ole, jotka haluavat syödä sinut, jos ovat samankaltaisten tilaisuuksissa. On se siis sitten vapaa-aikaa tai duunijuttua. Joten heitä mielipiteitäsi niinkuin tykkäät.

On eriasia silloin, jos haluat ekan kierroksen NHL-varauksen ja menet GM:n haastatteluun. Tottakai se jännittäisi, koska tulevaisuus olisi kiinni siinä menestymisestä. Tuollaiset asiat ovat kyllä sellaisia, jossa iän tuoma kokemus auttaa. Parikymppisenä spennaa ja nelikymppisenä ei.

Mutta tosiaan jos olet naisesi kanssa tai vaikka yksin jossain vapaa-ajan tilaisuudessa niin mitä sitten, jos joku ei pidä susta. Se voi mussuttaa jälkikäteen siitä muijalleen, mutta so what. Ne on kaikista veemäisimpiä ihmisiä loppujen lopuksi, jotka haluavat mielistellä kaikkia. Puukottavat sitten kuitenkin selkään. Turha pr pois ja omana itsenä kovaa, mutta reilusti.

Yksi asia mikä täytyy sanoa on se, että itse en pidä tilaisuuksiin menemisestä liian aikaisin, ts. silloin kun siellä ei ole vielä juuri ketään. Se on tylsää seisoskella ja katsella ympäriinsä. Se on paljon kivempi mennä niin, että suurin osa on jo paikalla. Pukeutua oikein veret seisauttavasti ja herkutella ajatuksissa jo menomatkalla taksissa, mitä tulee käymään.

Olin muuten kerran brittiläisessä networkingtrainingissä. Se oli huvittavaa roskaa, koska se oli totaalisen laskelmoivaa. Kuinka pitää katsoa onko kyseessä pari vai suljettu kolmio eli voiko porukkaan liittyä vai ei. Ja minkälainen juoni tai muistikuvio on siihen keneltä kannattaa pyytää käyntikortti ja keneltä ei ja kuinka asioita pitää sen jälkeen seurata. Siis onhan se varmasti hyödyllistä rakentaa kontaktiverkosto. En kiellä sitä, mutta kyllähän se pitäisi mennä reilusti. Itse en halua laskelmoidusti tutustua kehenkään ja olen kyllä liikenteessä hauskanpito edellä, enkä verkostoitumassa. Jos törmää johonkin mielenkiintoiseen tyyppiin niin sitten tapahtuu niin, mutta en tietoisesti lähde mihinkään peliin, enkä jaksa jutella jokaisen tyypin kanssa.

 

[dohf]

Minulla taitaa olla pahemman luokan sosiaalisten tilanteiden pelko. Ei tietysti diagnostisoituna, koska en luonnollisesti pysty ottamaan mihinkään tahoon yhteyttä asian tiimoilta.

Ja tähänkin yritin kirjoittaa pitkän sepostuksen (jonka sitten pyyhin pois), mitä tämän pelon kanssa eläminen on. Eihän siitä mitään tullut, toisaalta kertoo varmaan jotain, ettei edes anonyymisti voi avautua elämästään...

 

[Muhkea]

Minulla taitaa olla pahemman luokan sosiaalisten tilanteiden pelko. Ei tietysti diagnostisoituna, koska en luonnollisesti pysty ottamaan mihinkään tahoon yhteyttä asian tiimoilta.

Ja tähänkin yritin kirjoittaa pitkän sepostuksen (jonka sitten pyyhin pois), mitä tämän pelon kanssa eläminen on. Eihän siitä mitään tullut, toisaalta kertoo varmaan jotain, ettei edes anonyymisti voi avautua elämästään...

Voimia sinulle! Tietysti tämä saattaa kuulostaa turhalta puhuulelta, mutta sinun kannattaisi kyllä ehdottomasti ottaa yhteyttä lääkäriin. En tietenkään tiedä sinun tapaustasi, mutta todennäköistä on myös, että taustalla on jonkinasteinen masennus.

Onko sinulla jotain läheisiä henkilöitä, ketkä voisivat ottaa yhteyttä lääkäriin, jos et itse pysty? Läheiset kyllä mielellään auttavat sinua, jos vain kehtaat kysyä.

Minä menin sosiaalisten tilanteiden pelon takia lääkäriin pari viikkoa sitten, ja siellä minulle annettiin diagnoosiksi paitsi keskivaikea masennus, myös julkisten tilanteiden pelko. Nyt tilanne on edistynyt jo siihen, että minut on ohjattu suht. lyhyen jonon psykiatrian palveluun. Lääkehoidon lisäksi.

 

[Fordél]

Tuo on kyllä täyttä totta. Itse olen jo työni puolesta oppinut sosiaaliset taidot, muuten tässä hommassa ei pärjää.
Olen myös sosiaalinen, MUTTA mielelläni rajoitan kanssakäymisen tietynlaisen porukan kanssa. On olemassa siis kahdenlaista sosiaalisuutta itselleni: ne, joiden kanssa mennään enemmän pinnallisesti ja ne, joiden kanssa avataan sydämen syvimmätkin sopukat. Sanomattakin on selvää kumpaa porukkaa on enemmän.

Näinhän se on. Tässäkin kohdin tulee esiin se, että sosiaalisuus on tosiaan halua. Lähimpiin ihmisiin muodostuu halu olla heille sosiaalinen. Ja kun taustalla on vielä kyky olla sosiaalinen, pääsee tällaisten läheisten ihmisten kanssa hyvin syvälliseen vuorovaikutukseen. Sen sijaan suht tuntemattomiin ihmisiin ei sitä halua tunnu mulla löytyvän ja siksi en varmasti vaikuta kovinkaan sosiaaliselta vaikka ne sosiaaliset taidot olisi olemassa. Jostain pitäisi ehkä oppia löytämään sitä halua olla edes jollain tavalla sosiaalinen myös muiden kuin läheisten kanssa. Tietysti samalla tasolle ei ole tarvetta, mutta että pystyisi hoitamaan arki- ja työelämän sosiaaliset tilanteet luontevasti.

En todellakaan tiedä mistä tämän halun saisi ammennettua ja mitään suurta motivaattoria ei tunnu löytyvän. Näin ollen sitä valitsee lähes poikkeuksetta sosiaalisen tilanteen välttämisen kuin että menisi siihen. Paska juttu, koska menemällä niihin ehkä se halukin kasvaisi. Toisaalta täytyy muistaa, että joillain se halu on osa persoonaa eikä musta sosiaalista ihmistä saa kirveelläkään, mutta pikkasen voisi sosiaalisuudentasoa nostaa.

 

[kiljander]

En

Lähes päinvastoin: nautin sosiaalisita tilanteista ja erityisesti keskipisteenä olosta.

Parhaat kicksit olen saanut kun olen pitänyt esitelmiä monisatapäiselle kuulijajoukolle (tottakai jännittää etukäteen, mutta hyvällä valmistautumisella tietty homma menee väistämättä putkeen).

 

[magnum37]

Sosiaalisten pelkotilojen taustalla on varmasti hyvin paljon yhteiskunnalliset asenteet ja ilmiöt. Voittamisen kulttuurin ihannointi on saanut entistä enemmän jalansijaa, pitäisi olla kaikkeen kykenevä ja aina parhaassa tikissä, ja ennenmuuta juuri sosiaalisesti ulospäinsuuntautunut. On mukisematta otettu ihanteeksi se uskomus, että se joka puhuu kovimmalla äänellä on se ketä kuunnellaan. Kaikki eivät kykene tähän ja alkavat reagoida psyykkisesti.

Tämä johtaa helposti omana rentona itsenään olemisen sijaan itsetarkkailuun sosiaalisissa tilanteissa. Mitä herkempi persoona on kyseessä, sitä helpommin siitä alkaa muodostua ongelma, joka voi sitten saada sairaaloisia piirteitä.

Itse näen asian kuitenkin enemmän niin, että tunne-elämältään normaali ihminen reagoi yhteiskunnan koveneviin arvoihin sairastumalla. Mielestäni se on ihan normaali reaktio.

Tuloksia pitäisi saada nopeasti myös ihmissuhteista. Kyllä kai sitä ennenkin on jännitetty sosiaalisia tilanteita, mutta sosiaalisissa suhteissa vaikuttava nykyinen arvoperusta on tehnyt siitä jännittämisestäkin enemmänkin paniikinomaista. Itsetunto on ns. koetuksella, kun ei välttämättä enää riitä että olet sellainen kuin olet.

 

[Fordél]

Tämä johtaa helposti omana rentona itsenään olemisen sijaan itsetarkkailuun sosiaalisissa tilanteissa. Mitä herkempi persoona on kyseessä, sitä helpommin siitä alkaa muodostua ongelma, joka voi sitten saada sairaaloisia piirteitä.

Hyvä pointti tämä itsetarkkailu. Harrastaakohan sosiaaliset ihmiset sitä ollenkaan? Itse tulee koko ajan tarkkailtua itseään sosiaalisissa tilanteissa ja koita siinä sitten olla rento oma itsesi. Jos joku tilanne ei menekään ihan nappiin, sitä on todella kriittinen itselle ja tilannetta käy pitkään läpi mielessään. Sosiaalisilla ihmisillä tuskin on tällaista taipumusta ja niinhän sen pitäisikin olla. Tässäkin kohdin sitä on siis itse itselleen pahin vastustaja eivätkä ne, joiden kanssa on sosiaalisessa tilanteessa. He kun eivät tarkkaile asiaa samalla tavalla eikä heitä yleensä edes sen suuremmin kiinnosta.

 

[magnum37]

Hyvä pointti tämä itsetarkkailu. Harrastaakohan sosiaaliset ihmiset sitä ollenkaan? Itse tulee koko ajan tarkkailtua itseään sosiaalisissa tilanteissa ja koita siinä sitten olla rento oma itsesi. Jos joku tilanne ei menekään ihan nappiin, sitä on todella kriittinen itselle ja tilannetta käy pitkään läpi mielessään. Sosiaalisilla ihmisillä tuskin on tällaista taipumusta ja niinhän sen pitäisikin olla.

Sanoisin että harrastaa. Itse olin vielä lukioikäisenä enemmänkin kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa, enkä esimerkiksi juurikaan jännittänyt omien mielipiteideni esittämisestä. Viimeiset 10-15 vuotta tilanne on ollut ihan toinen, ja tässä yritetään opetella pois näistä kaikenmaailman sosiaalisista fobioista - vaihtelevalla menestyksellä.

Enää en ehkä ole niin ankara itselleni, mutta edelleen on päiviä kun ei vaan jaksaisi kohdata muita ihmisiä kuin etäältä ja anonyymisti. Ahdisti esimerkiksi todella paljon kohdata tuttu ihminen kaupassa tai jäähallilla. Nykyään osaan jo vähän paremmin hallita vuorovaikutustilanteisiin liittyviä kielteisiä fiiliksiä, mutta väsyn edelleen nopeasti ja yhtäkkiä sosiaalisissa tilanteissa IRL. Saattaa hetkessä mennä halu osallistua keskuteluun ja haluan vain omaan rauhaan.

En osaa nimetä yhtä yksittäistä traumaattista muistoa, joka olisi laukaissut sosiaaliset fobiat kohdallani, mutta kokonaisuutena se liittyynee siihen, että jossain vaiheessa sitä vaan huomasi ettei ulkopuolelta saakaan sellaista feedbackiä kuin mitä oma käsitys itsestä ja muista olisi odottanut. Ehkä todellakaan tarkoita, ettäkö olisin koskaan luullut olevani joku kuningas, heh. Oma logiikka tulkitsi sen sitten niin, että minussa täytyy olla jotain vikaa -> jännittämisen ja negatiivisten kokemusten pelon kierre voimistui.

Petyin rankasti elämään, ihmisiin ja itseeni. Silloin on vaikea olla innostunut ja sosiaalinen. Kun koko nuoruus oli pääosin tällaista aikaa, ei siitä voi selvitä ilman syviä naarmuja.

Tässäkin kohdin sitä on siis itse itselleen pahin vastustaja eivätkä ne, joiden kanssa on sosiaalisessa tilanteessa. He kun eivät tarkkaile asiaa samalla tavalla eikä heitä yleensä edes sen suuremmin kiinnosta.

Tämä on tietysti hyvä huomio. Joskus omat fiilikset ja käsitykset ottaa ehdottomina totuuksina itsestään, vaikkeivät toiset asiaa samoin näkisikään. Ei pidä siis liikaa ulkoistaa omia mörköjään ulkomaailman harteille, mutta kuitenkin ne vastapuolilta tulevat reaktiot tai niiden puuttuminen voi olla tosiaan se syy, joka laukaisee sinussa esim. sosiaalisia fobioita.

 

[magnum37]

Minulla taitaa olla pahemman luokan sosiaalisten tilanteiden pelko. Ei tietysti diagnostisoituna, koska en luonnollisesti pysty ottamaan mihinkään tahoon yhteyttä asian tiimoilta...

Tämän viestin kirjoittaminen kuitenkin osoittaa, että olet valmis myöntämään itsellesi, että sinulla on ongelmia tämän asian kanssa - hyvä!

Tämä on alku parempaan.

Et tosiaankaan yksin ole tämän asian kanssa. Lääkäriin meno/lääkehoito ei sinua yksistään paranna, mutta se veisi sun elämää eteenpäin ja käynnistäisi prosessin, joka lisäisi sitä hyvinvointiasi. Sulla voi olla edessäsi vuosien itsetutkistelu pelkojesi syistä ja taustoista, mutta saatat nyt olla niin lukossa, että lääkäri on se ensimmäinen askel.

 

[Fordél]

Enää en ehkä ole niin ankara itselleni, mutta edelleen on päiviä kun ei vaan jaksaisi kohdata muita ihmisiä kuin etäältä ja anonyymisti. Ahdisti esimerkiksi todella paljon kohdata tuttu ihminen kaupassa tai jäähallilla. Nykyään osaan jo vähän paremmin hallita vuorovaikutustilanteisiin liittyviä kielteisiä fiiliksiä, mutta väsyn edelleen nopeasti ja yhtäkkiä sosiaalisissa tilanteissa IRL. Saattaa hetkessä mennä halu osallistua keskuteluun ja haluan vain omaan rauhaan.

Kuulostaa kovin tutulta. Tosin itse en ole kokenut tuota, että itse tilanteessa voisi mennä hetkessä halu osallistua siihen. Siis jos puhutaan puhtaasta halusta. Sen sijaan usein käy niin, että jos ei keksi mitään järkevää sanottavaa, menee lukkoon vaikka halua sosiaaliseen kanssakäymiseen olisi vaikka kuinka.

En osaa nimetä yhtä yksittäistä traumaattista muistoa, joka olisi laukaissut sosiaaliset fobiat kohdallani, mutta kokonaisuutena se liittyynee siihen, että jossain vaiheessa sitä vaan huomasi ettei ulkopuolelta saakaan sellaista feedbackiä kuin mitä oma käsitys itsestä ja muista olisi odottanut. Ehkä todellakaan tarkoita, ettäkö olisin koskaan luullut olevani joku kuningas, heh. Oma logiikka tulkitsi sen sitten niin, että minussa täytyy olla jotain vikaa -> jännittämisen ja negatiivisten kokemusten pelon kierre voimistui.

Tämä on mielenkiintoinen seikka, jota en ole edes tullut ajatelleeksi. Näet siis, että sinun kohdalla joku/jotkut tapahtumat ovat laukaisseet sosiaalisten tilanteiden pelot sinulle? Itse olen ajatellut, että ne ovat vain osa minua eivätkä minkään tuote. Ehkä tämä siksi, että en muista koskaan olleeni kovinkaan halukas sosiaaliseen kanssakäymiseen. Toisaalta tässä tullaan taas siihen, että onko tämä haluttomuuteni sosiaaliseen kanssakäymiseen johtanut lopulta siihen, että nyt sosiaaliset tilanteet aiheuttavat joskus pelkoa?

 

[magnum37]

Näet siis, että sinun kohdalla joku/jotkut tapahtumat ovat laukaisseet sosiaalisten tilanteiden pelot sinulle?

Sekä että. Se millainen olen ja se miten muut toimivat seurassani. En toki ole maailman helpoin ihminen - en mikään sellainen easy going -tyyppi, jonka seurassa kaikki pärjäisivät. Eli kyllä tietysti omalla itsellä on iso rooli omassa sosiaalisessa elämässä. Ehkä olen kokenut ettei ihmisillä ole A) eväitä B) mielenkiintoa todella tuntea minua.

Itse olen ajatellut, että ne ovat vain osa minua eivätkä minkään tuote. Ehkä tämä siksi, että en muista koskaan olleeni kovinkaan halukas sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Voihan se olla perusluontainen ominaisuuskin, mutta tuossa tullaan nyt juuri siihen, että mielikuva joka minulla on muutaman menneen vuoden aikana sinusta kirjoitustesi valossa muodostunut, poikkeaa nyt tuosta omasta oletuksestasi että olisit jotenkin antisosiaalinen. Minä olen käsittänyt sinut hyvinkin sosiaaliseksi ihmiseksi, koska olet täällä jääkiekon ohella kirjoittanut paljonkin syvällisistä aiheista, joista on minun mielestäni kyllä heijastunut kiinnostus ihmisiin ja ihmisyyteen. En ole muodostanut kuvaa jäsen F:stä, joka istuu nyhjöttäisi omassa nurkassaan, koska sosiaaliset kuviot ahdistaa tms.

Nyt tässä käy juuri niin, että näkemykseni sinusta ei tue käsitystäsi itsestäsi. Mahtaa masentaa?-)

EDIT: Toisaalta sulla voi olla sama kuin mulla, että kirjoittaminen on se luontevampi viestintäkeino kuin puhuminen. En aina oikein osaa puhua kaikista asioista samalla volyymillä kuin mitä aiheesta saatan kirjoittaa. Tasan eivät aina lahjat mene.

Toisaalta tässä tullaan taas siihen, että onko tämä haluttomuuteni sosiaaliseen kanssakäymiseen johtanut lopulta siihen, että nyt sosiaaliset tilanteet aiheuttavat joskus pelkoa?

Sanoisin että näin voi hyvinkin olla. Ainakin itselleni kävi noin, ja pelko sitten onkin sellainen oravanpyörä, josta on vaikea hypätä pois.

 

[Fordél]

Sekä että. Se millainen olen ja se miten muut toimivat seurassani. En toki ole maailman helpoin ihminen - en mikään sellainen easy going -tyyppi, jonka seurassa kaikki pärjäisivät. Eli kyllä tietysti omalla itsellä on iso rooli omassa sosiaalisessa elämässä. Ehkä olen kokenut ettei ihmisillä ole A) eväitä B) mielenkiintoa todella tuntea minua.

Kyllä, omalla itsellä on selkeästi keskeisin rooli omassa sosiaalisessa elämässä. Ja muiden eväät tuntea sinut on myös kiinni aika paljo sinusta itsestäsi: kuinka hyvin pystyt antamaan eväitä muille. Tietysti kaikilla ei ole mielenkiintoa todella tuntea sinua, mutta se on aivan luonnollista ja niin on kaikkien kohdalla. Ja loppujen lopuksi varmasti riittää se, että on tukku ihmisiä, jotka tuntee sut todella hyvin ja muut sitten paljon vähemmän.

Voihan se olla perusluontainen ominaisuuskin, mutta tuossa tullaan nyt juuri siihen, että mielikuva joka minulla on muutaman menneen vuoden aikana sinusta kirjoitustesi valossa muodostunut, poikkeaa nyt tuosta omasta oletuksestasi että olisit jotenkin antisosiaalinen. Minä olen käsittänyt sinut hyvinkin sosiaaliseksi ihmiseksi, koska olet täällä jääkiekon ohella kirjoittanut paljonkin syvällisistä aiheista, joista on minun mielestäni kyllä heijastunut kiinnostus ihmisiin ja ihmisyyteen. En ole muodostanut kuvaa jäsen F:stä, joka istuu nyhjöttäisi omassa nurkassaan, koska sosiaaliset kuviot ahdistaa tms.

Nyt tässä käy juuri niin, että näkemykseni sinusta ei tue käsitystäsi itsestäsi. Mahtaa masentaa?-)

EDIT: Toisaalta sulla voi olla sama kuin mulla, että kirjoittaminen on se luontevampi viestintäkeino kuin puhuminen. En aina oikein osaa puhua kaikista asioista samalla volyymillä kuin mitä aiheesta saatan kirjoittaa. Tasan eivät aina lahjat mene.

Juuri näin eli tuolla edit-kohdalla vastaat aika täydellisesti mun puolesta.

Kirjoittaminen on ehdottomasti mun paras viestinnän keino. Suullinen viestintänikin on esim. kaverien kesken hyvää, mutta ei aina ja siinä piilevät ongelmat, jotka aiheuttavat sosiaalisten tilanteiden pelkoa. En pysty ilmaisemaan itseäni tarpeeksi hyvin suullisesti, joka aiheuttaa pelkoa ja epävarmuutta.

Olen kyllä tavallaan hyvin kiinnostunut ihmisyydestä ja ihmisestä, mutta vain yleisellä tasolla, joten ei mulla ole suurta halua sosiaalisuuteen. Siihen kun lisää vielä sosiaalisissa taidoissa piilevän ongelman (liittyen tähän suullisen viestintään) niin kyllä siitä muodostuu jonkin sortin antisosiaalinentapaus. Onneksi näin kirjoittaen kommunikointi sujuu paremmin, joten ihan menetetty tapaus en ole.

Olipas muuten helkkarin avartavaa tajuta tämä viestintäkeinojen epäsuhta ja sen vaikutus sosiaaliseen kanssakäymiseen. Hitto missä sitä olisikaan jos pystyisi myös suullisesti viestimään omia ajatuksia samalla tavalla kuin kirjoittaen? No Alex Stubbit ovatkin ehkä vain poikkeustapauksia.

Sanoisin että näin voi hyvinkin olla. Ainakin itselleni kävi noin, ja pelko sitten onkin sellainen oravanpyörä, josta on vaikea hypätä pois.

Kyllä eli pelko ruokkii itseään eikä siitä oravanpyörästä pääse pois kuin esimerkiksi pakottamalla itseä menemään sosiaalisiin tilanteisiin. Täytyy siis löytää siitä pelosta halu nujertaa pelko.

 

[magnum37]

En pysty ilmaisemaan itseäni tarpeeksi hyvin suullisesti, joka aiheuttaa pelkoa ja epävarmuutta.

Samoin, ja se on varmaan se epävarmuus juuri se joka saa sen suunkin "suppuun". Tarkkailen liikaa itseäni puhuessani face to face. Kirjoittaessa sitä ongelmaa ei ole.

Hitto missä sitä olisikaan jos pystyisi myös suullisesti viestimään omia ajatuksia samalla tavalla kuin kirjoittaen? No Alex Stubbit ovatkin ehkä vain poikkeustapauksia.

Olisit pyrkimässä europarlamenttiin varmasti tai haastaisit itsensä Juhani Tammisen tulenkatkuiseen debattiin Suomen jääkiekon tulevaisuudesta. En välttämättä haluaisi ollakaan yhtä lennokas kuin Stubb, mutta kylläkin tulla varmemmaksi puhujaksi, olla kainostelematta näkemyksieni ilmaisemista ja olla ottamatta liikoja paineita ihmisten kohtaamista.

Helkkaristi on töitä vielä!

Kyllä eli pelko ruokkii itseään eikä siitä oravanpyörästä pääse pois kuin esimerkiksi pakottamalla itseä menemään sosiaalisiin tilanteisiin. Täytyy siis löytää siitä pelosta halu nujertaa pelko.

Turha olla liian ankara itselleen tuossa pakottamisessakaan. Itse annoin pahimmassa vaiheessa tilanteen mennä siihen, etten vapaa-ajalla pyrkinyt kanssakäymiseen hetkeen kenenkään tutun kanssa. Kyllä siinä sitten lopulta tulee sekin vaihe, kun taas oikeesti haluaakin näyttäytyä ja sanoa jotain.

Itsensä voi uuvuttaa ruvelle olettamalla, että pitää tehdä jotenkin koska muutkin (ystävät) tekee. Tärkeintä on sallia itselle oma linja ja jaksamisen taso. Vasta sen jälkeen on taas "ihmissuhdepelien" aika.

 

[Noitarumpu]

Näinhän se on. Tässäkin kohdin tulee esiin se, että sosiaalisuus on tosiaan halua...

Näin sen itsekin näen. Itse kyllä valikoin.Toisaalta on olemassa myös ihan tutkittuja, geneettisiä "häiriöitä", jotka voivat aiheuttaa myös tuota sosiaalisten tilanteiden ongelmaa. Esim. Asperger, joka on yksi valtavasta autismin kirjosta, aiheuttaa useimmille sitä sairastaville juuri sosiaalisten tilanteiden ongelmia ja siitä johtuvia muita vaikeuksia. En sano tietenkään, että sinulla tällainen olisi, mutta tuokin tekijä voi olla monella mukana, tietämättäänkin. Omassa lähipiirissänikin löytyy AS-tapaus, joka on älyllisesti huippuluokkaa, mutta hänellä on sitten erinäisiä sosiaalisia ongelmia.Hän ei myöskään tunne,eikä kykene osoittamaan empatiaa samalla lailla kuin muut toisia kohtaan.

Liisa Keltikangas-Järvinen on tehnyt jo ajat sitten hyvän kirjan nimeltä: Hyvä itsetunto. Siinä hän sanoo, että hyvä itsetunto helpottaa sosiaalista sopeutumista, vaikkei se silti vielä ole siitä mikään tae. Vaikkei tuntisikaan, että itsetunto olisi kovin heikolla pohjalla, ei tämän kirjan lukeminen kenellekään ole mielestäni turha.

 

[tant gredulin]

Turha olla liian ankara itselleen tuossa pakottamisessakaan. Itse annoin pahimmassa vaiheessa tilanteen mennä siihen, etten vapaa-ajalla pyrkinyt kanssakäymiseen hetkeen kenenkään tutun kanssa. Kyllä siinä sitten lopulta tulee sekin vaihe, kun taas oikeesti haluaakin näyttäytyä ja sanoa jotain.

Itsensä voi uuvuttaa ruvelle olettamalla, että pitää tehdä jotenkin koska muutkin (ystävät) tekee. Tärkeintä on sallia itselle oma linja ja jaksamisen taso. Vasta sen jälkeen on taas "ihmissuhdepelien" aika.

Hyviä huomioita. Uskon, että jopa sosiaalisimmillakin meistä on kausia, jolloin 'täkkiterapia' on tarpeen. Verhot kiinni ja piuhat irti! Saa ladata akkunsa kaikessa rauhassa, eikä tarvitse olla kenenkään kanssa tekemisissä.

Käyn silloin tällöin reissussa itsekseni. Silloin ei ole pakko sanoa kenellekään mitään, korkeintaan hotellin respalle 'huomenta' :) Tämä aika on kuitenkin sellainen, että pitäisi olla 'kaikkien kanssa kaiken aikaa'. Eihän sitä kukaan jaksa! On lupa olla oma itsensä.

 

[dohf]

Voimia sinulle! Tietysti tämä saattaa kuulostaa turhalta puhuulelta, mutta sinun kannattaisi kyllä ehdottomasti ottaa yhteyttä lääkäriin. En tietenkään tiedä sinun tapaustasi, mutta todennäköistä on myös, että taustalla on jonkinasteinen masennus.

Onko sinulla jotain läheisiä henkilöitä, ketkä voisivat ottaa yhteyttä lääkäriin, jos et itse pysty? Läheiset kyllä mielellään auttavat sinua, jos vain kehtaat kysyä.

Minä menin sosiaalisten tilanteiden pelon takia lääkäriin pari viikkoa sitten, ja siellä minulle annettiin diagnoosiksi paitsi keskivaikea masennus, myös julkisten tilanteiden pelko. Nyt tilanne on edistynyt jo siihen, että minut on ohjattu suht. lyhyen jonon psykiatrian palveluun. Lääkehoidon lisäksi.

Kiitos myötätunnosta vain. Kyllä tässä olen pari vuotta tuskaillut asian kanssa ihan tosissaan. Opiskelutkin ovat venyneet, lopputyön sain viime syksynä jopa aloitettua, mutta keskeytyi lopulta siihen, kun yhteydenpito työvalvojaan ja teollisuuden edustajiin kävi mahdottomaksi. Ja kun siitäkään ei voinut sitten sanoa miten vaikeaa sellainen itselle on. Mahdollisuudet olisi jatkaa samaa työtä kandintyön kautta uudelleen diplomityöksi, mutta kammottava tuska ollut pari viikkoa siitä miten ensimmäisen yhteydenoton taas saisikaan tehtyä.

Ja kai osasyynä tilanteen pahenemiseen on, ettei oikeasti ole ketään läheistä, joka asian todella ymmärtäisi. Ettei se ole vain pientä jännitystä, joka tulee tuntemattomien kanssa jutellessa, vaan pahimmillaan tuntikausien pohdintaa siitä, uskaltaako soittaa edes jonnekin asiakaspalveluun. Ja senkin voi itselleen selittää viisi minuuttia palvelun sulkeutumisen jälkeen että "ei tänään ehtinyt". Ennemmin ottaisi luodin polveen, kuin soittaisi minnekään ikinä.

Varmaan jonkinasteinen masennuskin on. Sen verran tiedän, ettei itsetuhoisia aikeita ole, mikä lienee ihan hyvä merkki. Vähän vielä vinolla maailmankatsomuksella ja mustalla huumoriila varustettu, että kärsimyksetkin tuntuvat vain naurattavan. Mutta aloitekyvyttömyys ja lähes täydellinen sosiaalinen eristäytyminen vie voimia läheisiltäkin. Joskus vain tuntuu, ettei oikein jaksa enää muita ajatella, kun omankaan olon kanssa ei ole niin väliksi.

 

[Hemingway]

Ettei se ole vain pientä jännitystä, joka tulee tuntemattomien kanssa jutellessa, vaan pahimmillaan tuntikausien pohdintaa siitä, uskaltaako soittaa edes jonnekin asiakaspalveluun. Ja senkin voi itselleen selittää viisi minuuttia palvelun sulkeutumisen jälkeen että "ei tänään ehtinyt". Ennemmin ottaisi luodin polveen, kuin soittaisi minnekään ikinä.

Minä olen tuossa suhteessa luovuttanut. En käytännössä käytä enää puhelinta lainkaan. En uskalla edes avata sitä, koska pelkään tekstiviestejä. Ne ovat sosiaalinen uhka.

Muutenkin olen luovuttanut. En enää yritä ratkaista sosiaaliseen arkuuteen ja pelkoon liittyviä ongelmiani. Pakeneminen on kuitenkin sikäli hyvä strategia, että se ehkäisee itsetuhoisuutta. Jos pyrin ratkaisemaan ongelmiani, on hauta lähellä. Stressi käy sietämättömäksi.

 

[Jaws]

Jonkinasteinen sosiaalifobia minullakin on. Jossain käsittämättömän arkisissa tilanteissa saattaa tulla jokin tahtomaton punastuminen tai vaikka joku blackout, etteivät ajatukset kulje ihan kuten pitäisi.

Yleisön edessä puhumistä jännitän tietenkin vietävästi. En tiedä miksi, mutta kaiketi se on ihan normaalia. Arvovaltahenkilön eli yleensä opettajan kanssa keskustellessa riippuu aivan siitä, kuka se opettaja on kelle juttelen. Mieluummin hoidan Wilman kautta asiani, olen parempi kirjoittamaan kuin keskustelemaan.

Puhelimessa puhuminen on ihan perseestä, jos soitan jollekin vähänkin tuntemattomalle tai sellaiselle tutulle, kenen kanssa minulla ei ole tapana jutella hirveästi. En tiedä miksi, mutta jokin siinä on. Jos joku tarkkailee minua, niin en varsinaisesti nauti tilanteesta, muttei se käytännössä liikaa häiritse.
Toisten ihmisten kanssa syödessä riippuu paljon siitä, kuka muu pöydässä syö. Puolituttujen ja tuntemattomien kohdalla koitan vain syödä nopeasti ja häipyä. Juttelemaan en väkisin ala, small-talk ei ole mun juttu.

Toisten joukossa kirjoittaminen tai kokeiden tekeminen ei aiheuta mitään ongelmia. Vastakkaisen sukupuolen kanssa keskusteltaessa riippuu siitä, kenen kanssa juttelen.

Mitään huomiota en halua osakseni, jos porukassa on samaan aikaan yli kaksi ihmistä lisäkseni. Monissa tilanteissa hieman pelkään, että sählään tilanteen jotenkin tai että punastun. Silmiin katsomisessa ei mitään ongelmia.

Jotkin noista tilanteista aiheuttavat kyllä hikoilua ja vapinaa, pahimmissa tapauksissa myös sydämentykytystä. Sitä tosin (yleensä) vain silloin, kun juttelen jonkin vastenmieliseksi kokemani persoonan kanssa. Näihin kuuluvat ne tilanteet, että pelkään esimerkiksi englannin kielen tunnilla että se hirveä akka piikittelee minulle jonkin hankalan kysymyksen ja sössin tilanteen 40 muun ihmisen nähdessä.

En ole mitenkään rohkea tai ulospäin suuntautunut, enkä hirveän sosiaalinen useimmissa tilanteissa. Sitten kun pääsee juttuun kiinni ja oppii tuntemaan jonkun ihmisen kunnolla, niin sitten tilanteeseen tottuu eikä näitä ongelmia ole enää. Tuon kun saisi kalloon iskostettua, että ei noissa tilanteissa mitään pelättävää ole. "Onnistuneen suorituksen" jälkeen on aina tyytyväinen olo, kun on saanut homman hoidettua ilman mitään kummallisuuksia.

Nämä ongelmani estävät minua kuitenkin monissa tapauksissa, ja välttelen monia tilanteita. Tämäkin on minulle kinkkinen asia:

"Olet rohkea ja ulospäin suuntautunut, etkä pelkää ottaa yhteyttä myös joukkueesi pelaajiin tai toimihenkilöihin erilaisten artikkelien ja haastattelujen tiimoilta."

En millään voi kuvitella hakevani mihinkään Jatkiksen SM-liigatoimitukseen tai muuhun, jos tuo on kriteeri.

Pikku ongelma vain on, että haaveissa olisi kirjoittaa joskus ammatikseen urheilusta.

 

[Hiker]

...

Sinähän taidat olla suhteellisen nuori, lukioikäinen muistaakseni. Minäkin kärsin lapsena ja yläasteikäisenä tietynlaisesta ujoudesta, mutta ehkä sitä ei varsinaisesti sosiaalisten tilanteiden peloksi sovi nimittää. Pikkuhiljaa, kuitenkin elämänkokemuksen ja itseluottamuksen karttuessa olen oppinut sosiaalisemmaksi ja ennen kaikkea sosiaalisesti kyvykkäämmäksi. Nykyään, 23-vuotiaana, minusta on jopa mukavaa heittää juttua puolituttujen tai jopa tuntemattomien ihmisten kanssa ja yleensä olen keskustelussa aloitteellinen osapuoli.

Mikä tällaisen kehityksen aiheutti? Teini-iän loppupuolella tapahtui varsin luonnollista itsenäistymistä. Kävin 17-vuotiaana kuukauden Pohjois-Amerikassa opiskelemassa kieltä, vuotta myöhemmin sain ajokortin, kaveripiiri laajentui ja aloin seurustella. Kävin armeijassa, jossa toimin joukkueenjohtajana, muutin pois kotoa ja aloin opiskella. Kaikkea varsin luonnollista suomalaisen nuoren aikuisen elämään kuuluvaa. Välillä joutui poistumaan sieltä mukavuusalueelta, mutta silloinhan se henkinen kasvu on nopeimmillaan. Kannattaa muistaa, että monesti sosiaalisessa kanssakäymisessä se toinen henkilö on kuitenkin "puolellasi". Eivät he sinua syö, eivätkä luultavasti edes huomaa, vaikka sanoisit tai tekisit jotain sinusta uskomattoman typerää. Uskon, että iän ja kokemuksen karttuessa sinunkin sosiaalinen itseluottamuksesi nousee.

Tein muuten puhelinmyyntiäkin kuukauden. Työ oli paskaa, enkä osannut myydäkään kovin hyvin, mutta työssä oppi ottamaan puhelimitse kontaktia tuntemattomiin ihmisiin, joista suurin osa ei halunnut käydä koko keskustelua. Se madalsi huomattavasti kynnystä olla aloitteellinen erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa tuntemattomien ihmisten kanssa.

E: Opinnoissani monilla kursseilla opintosisältöön kuuluu jonkinlainen ryhmissä toteutettava harjoitustyö, joka pitää sitten esitellä muille seminaaritapaamisessa tai vastaavassa. Otin jo opintojen alusta lähtien asenteen, että olen aina halukas esittämään työn. Ekat kerrat jännittivät, tietysti. Huomasin kuitenkin, että eivät ne muutkaan ole sen innokkaampia tai parempia esiintymään ja esittelemään sitä työtä. Jos sisältö on halussa, pystyn nykyään heittämään esityksen kylmiltään suomeksi tai englanniksi.

 

[Evil]

Niin ei kai kysymys ollut siitä, onko kyseessä pelko, vaan siitä mikä ero on siinä, pitääkö sosiaalisista tilanteista vai onko hyvät sosiaaliset taidot. Voi olla vaikka kuinka taitava, muttei jaksa olla silti tekemisissä ihmisten kanssa.

Vähän näin mulla. Olen ollut aina hyvä ihmisten kanssa enkä ole jännittänyt varmaankaan mitään ikinä. Puhun sujuvasti isoillekin porukoille ja olen halutessani oikein luontevaa seuraa. Nuorempana olin sosiaalinen ihan oikeasti, mutta iän karttuessa olen huomannut "erakoituvani" jotenkin. Toki hoidan asialliset hommat, saanhan palkkaakin ihmisten edessä puhumisesta, mutta en enää vapaa-aikoinani useinkaan hankkiudu tilaisuuksiin joissa pitäisi olla erityisen sosiaalinen. Mökötän isseksein tai ihan vain perhepiirissä. Harvoin kiinnostaa tutustua uusiin ihmisiin, tunnen jo tarpeeksi väkeä.

 

[Havumetsien GM]

Jotenkin tuntuu, että aikaisempina kultaisina täystyöllisyyden vuosina introvertit ja ujotkin meni siinä muiden mukana. Ei tarvinnut olla mikään hölösuu ja tuoda itseään joka paikassa esiin. Nykyään taas kilpailu ihmisten kesken on kiristynyt yksinkertaisesti siitä syystä, ettei koulutus- ja työpaikkoja riitä vähänkään suositummilla aloilla kaikille halukkaille. Samalla maa- ja metsätaloustöiden sijaan ihmiset tekevät hommia lähinnä erilaisissa kaupunkien valkokaulushommissa, joissa täytyy olla sosiaalinen. Näin me introvertit olemme alkaneet tuntea paineita omasta pärjäämisestämme.

Mä yritin joskus aikaisemmin jotenkin "eheytyä" tästä persoonallisuudestani ja tulla sosiaalisemmaksi. Nyttemmin olen täysin luovuttanut sen suhteen. Tietenkin selkeästi elämää haittaaville asioille kuten vaikka omalla kohdallani puhelinkammolle kannattaa yrittää tehdä jotain, mutta persoonallisuus mulla on just sellainen mikä se on. Mulle tehtiin joskus psykologiset testit, ja olihan se testipaperin lopputulos aika rumaa luettavaa. Mutta näin se vain menee, tällaiseksi Jumala on minut luonut.

Mun kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että en ole kiinnostunut toisista ihmisistä ja heidän asioistaan kuin korkeintaan nimellisesti. En ole kiinnostunut siitä, mitä he opiskelevat tai tekevät työkseen, millaisia perhesuhteita tai harrastuksia heillä on, mitä kieliä he puhuvat, mistä he ovat kotoisin, liikkuvatko ne autolla vai fillarilla, millaisesta ruuasta he pitävät. Näin se vaan on, näin se pysyy ja näin on jämpti. Jos olisin kiinnostunut, niin varmasti mulla olis kännykän nimilistassa vähän enemmän numeroita nykyisten muutaman sijaan. Kuitenkin mun on täysin mahdoton kuvitella itseäni sellaiseksi ihmiseksi, joka suuna päänä hölöttäisi ihmisten keskellä. Se on vähän sama kuin kuvittelisi itsensä naiseksi tai homoksi. Ei se ole mun rooli tässä maailmassa.

Haaveilen erakkoelämästä. Haaveilen siitä, että voisin ansaita kaiken rahani netissä eikä mun tarvitsisi puhua toisten ihmisten kanssa kuin korkeintaan kaupoissa, virastoissa ja ehkä kuntosalin pukukopissa. Tiedän, ettei se ole ainakaan vielä mahdollista, ehkä ei koskaan. Siksi täytyy käydä töissä, täytyy esiintyä, täytyy avata se oma suu ja puhua suomea, joskus muitakin kieliä. Ei se kivaa ole, mutta menettelee.

Jordan Zimmermann is a star, whether he likes it or not (Washington Post)

Kannattaa lukea tuo artikkeli, joka kertoo Washington Nationalsin loistavasta aloitussyöttäjästä Jordan Zimmermannista, joka on oikein viimeisen päälle introvertti ja maalaispoika, joka ei viihdy isojen kaupunkien valokeiloissa. Itse pidän ainakin tällaisia tyyppejä paljon kovempina jätkinä kuin sellaisia, jotka koko ajan yrittävät tehdä itsestään numeroa.

"I just like to fly under the radar." Upea sitaatti, lähes allekirjoituskamaa. Ja jälleen hyvä esimerkki hiljaisesta ja vaatimattomasta jätkästä, joka on hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on. Itsekin pyrin olemaan ylpeä itsestäni vaikka olenkin todella hiljainen, varautunut ja introvertti ja ennen kaikkea äärimmäisen vaatimaton ollessani toisten ihmisten seurassa.