Yläasteella liikuntatunnilla kerran tuli salibandypallo silmään ja verkkokalvon repeämä jäi puolen millimetrin päähän tarkan näön keskuksesta. Silmälääkärillä käydessä tämä muistaakseni sanoi viisi kertaa vartin sisään, että näin hyvä tuuri ei käy kahdesti elämässä. Silloin siis selvittiin säikähdyksellä, mutta tuossa muutama vuosi sitten tuli pallo taas silmään, mutta tällä kertaa aikuisten tasolla. Vaikka kipu ei ollut mitenkään mahdottoman suuri, niin silmä tuntui todella kummalliselta. Vaihtopenkillä istuessani peitin toisen silmäni ja kun katsoi maailmaa pelkällä osuman saaneella, niin juuri ja juuri erotti sinisen kentän ja valkoisen seinän. Silloin oli aika kova kuumotus, että näinkö sitä mennään loppuelämä silmäpuolena. Eivätkä ne silmäleikkauksetkaan nyt ihan kaikista houkuttelevimmalta kuulosta. Joko osuma vain tuntui pahemmalta mitä olikaan, tai sitten se hyvä tuuri kävi kuin kävikin vielä toisen kerran, mutta nopeasti tarkka näkö palautui ja jokin aika sitten silmälaseja hankkiessa silmänpohjakuvauksissa yms. ei näkynyt mitään poikkeavaa (oletettavasti lasien hankkimisella ja em. tällillä ei ole yhteyttä keskenään...)
Toinen tapaus sattui - yllätys yllätys - armeijassa. Eräänä maanantaiaamuna oli lähtö leirille, mutta minulla ja yhdellä tupakaverilla samalle päivälle varattu hammaslääkäriaika. Lähdimme leirille vasta tiistaiaamuna, ja kun me kaksi olimme komppaniassamme ainoat paikalla olevat jääkärit, ei muutaman päivystämään jääneiden alikersanttien tarvinnut hirveästi miettiä, ketkä ovat yön apupäivystäjinä. Itse sain ensimmäisen vuoron, eli klo 23-02. Vähän aikaa ihmeteltyäni päätin laskea aseet (niitä oli yllättävän paljon, koska porukkaa oli lomilla ja vissiinkin joissain komennuksilla, mihin ei otettu aseita mukaan). Reilut toistakymmentä laskin, mutta kun olin merkkaamassa tätä päiväkirjaan ylös, huomasin, että niitä olisi pitänyt olla yksi enemmän. Ei muuta kun uudelleen laskemaan, mutta edelleen yksi uupui. Pläräsin läpi kaikki päivystäjän pöydältä löytyneet paperit läpi ja kävin mielessäni kaikki mahdolliset skenaariot, mutta mitään viitteitä puuttuvaan pyssyyn ei löytynyt. Kello oli siis vähän yli puoltayötä. Päätin käydä herättämässä tupakaverini, mutta vastassa olikin tyhjä punkka! Päiväpeite oli kyllä otettu pois ja lakanat olivat rypyssä, mutta ketään ei näkynyt. Ryntäsin puolijuoksua alakertaan, jossa oli mm. tv-luokka, mutta eipä ollut sielläkään ketään. Hädissäni en keksinyt muutakaan, kuin laskea aseet vielä kerran. Yksi puuttui edelleen. Aloin miettiä, että tällä kaverilla oli kyllä toisinaan vähän kummallisia tempauksia ja puheenaiheita, ja juuri siksi häntä oli jonkin verran kiusattu armeija-aikana. Mutta silti, ei hän tekisi mitään sellaista, eikä ainakaan silloin, kun muut olivat leirillä. Vai tekisikö...?
Silloin muuten ihan oikeasti kuumotti, aika paljonkin. Tarinaan saatiin kuitenkin onnellinen, suorastaan antiklimaattinen loppu, kun "kadonnut" rynnäkkökivääri löytyikin kaatuneena yhden muutoin tyhjästä asekaapista (ei meinannut pimeässä näkyä millään) ja tupakaveri, kun ei ollut saanut nukuttua, oli mennyt (syystä tai toisesta) viereiseen tupaan puhumaan kännykällä yövuorossa olleen kaverinsa kanssa.
