Silloin kuumotti

[Rod Weary]

Hieno ketju ja hienoja tarinoita. Jännä juttu, miten läheisen kuoleman joskus "tietää" etukäteen. Mulle isän kuolema ei saanut tähän ketjuun sopivaa fiilistä aikaan, mutta jotain kuitenkin. Mulla oli jostain syystä pari päivää todella ahdistunut olo. Ahdistus loppui kuin seinään, kun veljeni soitti minulle. Jotenkin tiesin heti, mistä oli kysymys. Ja sen jälkeen mielen valtasi rauhallisuus, kuumotuksesta ei ollut tietoakaan. Ehkä se johtui siitä, että olin jo valmistautunut reilun vuoden verran tuohon uutiseen.

 

[Jape]

Onhan näitä tarinoita useampia, mutta laitetaan yksi, joka tuli ensimmäisenä mieleen.

Olin muutaman kaverini kanssa joskus 18-vuotiaana paikallisella urheilukentällä heittelemässä keihästä. Meillä oli tapana silloin tällöin käydä siellä ajankuluks eri yleisurheilulajeja harrastamassa.

Sillä kerralla meistä oli osa vuorollaan ns. mittamiehenä ja nakkelemassa keihäitä takaisin heittopaikalle. Satuin olemaan yhdessä vaiheessa siellä kentän puolella hetken aikaa selin heittopaikkaan nähden kun jotakin siinä kaverin kans juteltiin. Samalla hetkellä yksi kavereista heitti keihään lentoradalleen.

Kaverin heittämä keihäs putosi aivan vasemman jalkani viereen siten, että varsi hieman kosketti pohjettani. Naarmuakaan ei jalkaani tullut, mutta lähellä oli. Silloin kyllä kuumotti hetken aikaa ja on tullut sen jälkeen oltua tarkkana urheilukentällä.

 

[Haastattelija]

Pari vuotta sitten Rodoksella sydän jätti pari lyöntiä väliin. Oli kahden viikon reissun viimeinen päivä ja ennen lentokentälle siirtymistä kulutimme aikaa viskomalla pelikortteja hotellimme parvekkeelta (7. kerros), yrittäen osua vastapäisellä uimarannalla paahtuviin turisteihin, tyhmää I know.

Meitä oli ahtautunut pienelle parvekkeelle 7-8 nuorta miestä ja joku oli päättänyt siirtää lasisen, noin kilon painavan tuhkakupin lattialle. Siinä sitten apinoidessamme onnistuin potkaisemaan tuhkakupin parvekkeen kaiteen ja lattian välisestä raosta alas, kohti täpötäyttä terassia.
Noin minuutti tästä huoneemme puhelin soi ja koko seurue käskettiin alas respan luo. Mielessä kävi jo kaikki mahdolliset ja mahdottomat sanktiot kuolemantuottamuksesta. Onni oli tällä kertaa myötä: Tuhkis oli tippunut keskelle terassia, ohittaen jonkun suomalaisen ruokailijan noin metrin päästä, hajoten miljoonaksi sirpaleeksi lattialle. Ei henkilövahinkoja.

Kuunnellessamme respan huutoa, ehdin mielessäni kiittää luojaani ja kaikkia muita korkeampia tahoja onnestani. Kun huuto loppui, kävin pyytämässä anteeksi ja maksoin tämän vanhemman herran laskun. Tapaus oli sillä selvä, mutta ei kyllä koskaan ole niin paljon kuumottanut.

 

[Pavlovin Koira]

Ihan viime viikoilta löytyy tällainen tapaus, että klikkasin vahingossa yhdestä kaverin sähköpostiviestista auki linkin josta alkoi kunnon pornojyystöä ja naisen kovaäänistä voihkintaa. En todellakaan tiennyt että minulla on koneessa äänet niin kovalla että tuo kuului taatusti hyvin viereiseen työhuoneeseen jossa on noin 50+ -vuotias aika tosikon oloinen naisvirkailija. Kesti vielä piinaavan kauan että sain tuon linkin suljettua ja pornoilijan voihkinan lopetettua.

Nolottaa yhä.

 

[Isaskar]

Silloin kuumotti kun menin yleiseen vessaan ja tajusin vasta kopissa ollessani äänistä, että olinkin tullut vahingossa naisten puolelle. En keksinyt mitään kunniakasta ja mukahauskaa tapaa poistua, joten pakko oli odotella lukkojen takana niin pitkään, että reitti oli selvä.

Toisen kerran kuumotti kun luin metsässä karttaa lampun valossa ja siinä lähellä noin 5-10 metrin päässä alkoi puu heilua. Oli ihan tyyntä ja ihmettelin taivasta vasten heiluvaa latvaa. Vähän aikaa oli hiljaista ja sitten hyytävä karhun murahdus ja silloin Isaskaria vietiin. Karkuun ei saisi juosta, mutta eipä ehtinyt ajatella ja otin sellaisen vajaan 10 metrin spurtin ennen kuin lensin naamalleni mättääseen. Karhun liikkeistä murahduksen ja puun nylkyttämisen jälkeen ei ole mitään hajua.

 

[Uleåborgir]

Olin parikymppisenä saumailemassa betonielementtejä rakennustyömailla - -

Raksatyömaat ovat kyllä sellaisia paikkoja, että kuumotussavukkeet on aina hyvä pitää mukana, vaikka ei polttaisikaan.

Parikymppinen silloin olin minäkin, kun ohjailin nosturin ketjuissa roikkuvaa roskalavaa 6. kerroksen reunalle tehdyn puisen lipan kohdalle. Olin kontallani, pienessä etukenossa, eikä siltä rakennusliikkeeltä kehdannut edes kysyä turvavaljaita, jos asian olisi tajunnut. Yht'äkkiä nosturikuski päätti ohjata lavan pois lipan alta. Lava oli vähän pönkässä lippaa vasten ja tärähdys oli melkoinen. Horjahdin vähän eteenpäin, mutta en ihan niin paljon, että fysiikan laki olisi toimittanut minut maahan. Ilmeisesti nosturikuskille oli ilmaantunut tärkeämpää nostettavaa, ja olikohan vielä päissäänkin. Eikä hän nähnyt minua sen lipan ja lavan takaa. Olin kuumotuksissani lähteä vetämään kuskia turpaan, mutta en sitten käynytkään.

Seuraavana kesänä - saman rakennusyhtiön palveluksessa - kuumotti taas. Sirkkelöin työkaverin kanssa laudoista rimoja Oulun Kaukovainiolla sijaitsevan AMK:n rakennuksen katolla. Rakenteet olivat pressujen peitossa. Pakittelin menemään ja äkkiä totesin, että nyt pudotaan. Rojahdin kaksi metriä alas, perse jysähti betoniin, ja olin vähän pörrössä. Eipä lähtenyt henki, ja ei nyt mahdottomia kipujakaan tullut, oli ensimmäinen ajatus. Eniten oikeastaan hävetti, koska jengiä tuli helvetisti auttamaan, ja ajattelin olevani kömpelö raksa-hanslankari. Katselin ympärilleni ja totesin, että ympärilläni oli pystyssä sojottavia harjateräksiä betonirakenteissa kiinni. Kaksikymmentä senttiä oikealle tai vasemmalle, niin jokin niistä olisi uponnut kyljestä läpi ja erityistä kuumotusta on tuottanut ajatus harjateräksen uppoamisesta haarojen väliin, mikä ei ollut sekään kaukana.

Tapaturmasta selvisin lopulta haavaliimalla - käsivarteen tuli melkoisia rohtumia - ja viikon niskajännityssäryllä. Mestari naureskeli, että "ethän nää puvonnu ku kaks metriä". En pudonnutkaan, mutta sama mestari putosi saman vuoden syksyllä kaverinsa mökkityömaalla puoli metriä ja katkaisi jalkansa. Eikä siinäkään mitään verrattuna siihen mieheen, joka kaatui selvinpäin kolmenkymmenen sentin korkuisen korokkeen reunalta kenttään ja kuoli.

 

[finnjewel]

Nuorena miehenä oli kortteliralli normiviihdettä, myös Kouvolassa. Yleensä toki ajeltiin hitaahkosti, mutta joskus kilpailuvietti pääsi valloilleen. Eräänä lauantai-iltana, kaupungin ollessa tupaten täynnä kansaa, ajoin "hiukan" liian lujaa käännöksen silloiselta Valtakadulta torin laidalle (Mutterin kulma), jolloin autoni nousi kahdelle pyörälle, siinä sitten huojuttiin ikuisuudelta tuntuneet pari sekuntia katolle kääntymisen partaalla, mutta rysähtihän se sitten pyörilleen. Ja heti sen jälkeen näin etuoikealla poliisiauton... Jostain ihmeen syystä eivät kuitenkaan olleet nähneet urpoiluani, eivätkä lähteneet perääni. Häpeä olisi ollut kyllä hirvittävä jos kymmenien ikätoverien nähden olisin joutunut kaatunutta autoani pelastamaan.

*****************

Sananmukaisesti kuumotti myös vuonna 1986, kun Tshernobylissä pössähti. Asuin silloin Moskovassa. Paikallinen tiedotus vaikeni koko jutusta pari päivää, mutta alkoihan tuosta sitten huhuja kierrellä. Selkeää kuvaa tapahtuneesta ei kuitenkaan länsimaisillakaan ollut, mm. amerikkalaiset uutistoimistot olivat puhuneet tuhansista kuolleista Skandinaviassa asti. Nämä tiedot oli puhelimitse saatujen tietojen perusteella kumottu, mutta kuumotti silti kun tuli kutsu suurlähetystön tiedotustilaisuuteen ja kuuntelemaan Suomesta radioteitse lähetetty uutisraportti asiasta. Uutiset ja tiedot olivat helpottavia, mutta matkalla tilaisuuteen kyllä kuumotti. Oli lämmin ja aurinkoinen kevätpäivä...

 

[Noosebleed 68686]

Eikä siinäkään mitään verrattuna siihen mieheen, joka kaatui selvinpäin kolmenkymmenen sentin korkuisen korokkeen reunalta kenttään ja kuoli.

Tuosta tulikin mieleen, että näyttelijänä tunnettu kääpiöneekeri Gary Coleman kuoli pari vuotta sitten kaaduttuaan kynnykseen. Melkoinen saavutus sekin, että saa itsensä telottua niin pahasti, ottaen huomioon ettei tuon kokoinen mies niin hirveän korkealta kaadu. Kai häntäkin hetkellisesti kuumotti.

 

[BitterX]

Raksatyömaat ovat kyllä sellaisia paikkoja, että kuumotussavukkeet on aina hyvä pitää mukana, vaikka ei polttaisikaan.

Kyllä.

Työmaaonnettomuus on tapahtunut minullekin. Eristin pystysuuntaista ilmastointikanavaa remontoitavan toimistotalon 9. kerroksessa (sisätiloissa) tikapuilla. 8. ja 9. kerroksen välillä oli reikä ilmastointikanavan asentamista ja eristämistä varten. 7. ja 8. kerroksen väliseen vastaavaan reikään oli asennettu palosuojaeristys ja se oli päältä kevyesti betonoitu. Eli se reikä oli jo sulki, muttei erityisen kestävä. Tikkaitteni alla oli tietysti pysyvä välikatto, mutta se petti tikkaideni alta, koska viereisen reiän piikkaus oli heikentänyt valua reunalta.

Putosin siis 7. kerroksen lattialla olevan kevyesti betonoidun palosuojaeristyksen päälle tikkaineen päivineen.

Saatana.

Olin mennessäni kolhinut käsivarsiani ilmastointikanavan saumoihin ja selälteen suoritetussa alastulossa purrut huuleni paskaksi. Ilmat lähti pihalle. Ensireaktio oli raivokas nousu jaloilleen, istuminen alas ja rööki huuleen. Adrenaliinipuuska oli niin raivoisa, ettei sattunut mihinkään ollenkaan.

Pelästyneelle silminnäkijälle kiistin tarvitsevani ambulanssia. Tietenkin silminnäkijä ambulanssin silti soitti.

Vähitellen tapahtuneen alkoi tajuamaan, kipu tuntumaan ja pelästyksestä johtuva hengenahdistus iski.

Sairaalassa avohaavat paikattiin, sisäelimien ja luuston kunto tarkistettiin ja keho turrutettiin särkylääkkeillä. Selvisin yhdellä yöpymisellä - seuraavana iltapäivänä minut kotiutettiin.

Poliisin raportin mukaan putoamismatka oli ollut kaikenkaikkiaan 5,2 metriä. Minut pelasti se, että vaistomaisesti olin hidastanut putoamisvauhtia yrittämällä tarttua käsilläni ilmastointikanaviin (eristeet olin repinyt mukanani). Tuplatuuri kävi myös siinä, että alempien kerroksien väliin oli asennettu palosuojalevy, joka kesti iskun vain siksi, että se oli ohuesti päältä betonoitu. Levy jousti ja pehmitti näin iskua - ei kuitenkaan pettänyt ja siten en pudonnut vielä yhtä / useampaa kerrosta alemmaksi.

Vartalo oli iskusta totaalijumissa, mutta vammat jäivät muutamaan tikattuun haavaan. Selvisin siis tikeillä ja muutaman päivän sairaslomalla ja särkylääkekuurilla. Jälkikäteen olen myös miettinyt, että raivokas jaloilleen nousu olisi saattanut olla se liike, joka vie liikuntakykyni loppuiäksi, mikäli selkä tai niskanikamat olisi olleet vaurioituneet (sitä ei siinä tilanteessa oikein osannut ajatella rationaalisesti).

Käsittämätön tuuri.

 

[kiljander]

Olen kai tämän joskus aiemmin kertonut mutta

nuorempana miehenä Verbierissä offarin (olikohan "Barrys Bowl" muistaakseni) yläpäässä päätin TYHMÄ ottaa sukseni irti jotta pääsen kallion yli muutaman askeleen alemmalle kielekkeelle, josta lähti 3-4 metriä leveä superjyrkkä ja jäinen piiiiitkä kuru, jota ympäröi siis kallio.

Kuinka ollakkaan jalkani lipesi, lensin perseelleni ja lähdin liukumaan miljoonaa alas. Matkani tyssäsi kurun AINOAAN noin jalkapallon kokoiseen kiveen n. 5-10 metriä lähtöpaikastani. Olin ollut kuolemastani n. 0.3s aikaisemmin jo täysin varma.

Telemark-sauvat kymmeneen senttiin ja tökkäys tökkäykseltä kiiveten takaisin huipulle. Irtonaiset skimbatkin olivat jääneet lähtökielekkeelle jotenkin jumiin ja talteen

Tämä on harvoja tapahtumia elämässäni joita vielä 15v jälkeenkin tekee pahaa muistella.

 

[BitterX]

...

Skitouringia harrastavana - tai ehkä paremminkin harrastaneena - voin sanoa vain, että:

Hyi helvetti


Pahaa teki jo pelkkä tilanteen ajatteleminen.

 

[Shard]

Olin 10-vuotias ja juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle. Koulu alkoi ja sain uusia kavereita. En tuntenut kotitaajamastani juuri muuta kuin koulureittini. Uusien kavereitten kanssa sitten lähdettiin joku päivä pyörillä koulusta kotiin ja juttua riitti. Aika pian sitten kotiin vievät tiet erosivat, mutta kun puheltavaa vielä oli niin kaverit houkuttelivat menemään kiertotietä. Menin sitten heidän kanssaan jonkun kilometrin pidempään, kunnes tuli risteys josta minun täytyi kääntyä että pääsisin takaisin kotiin vievälle tielle. Kaverit neuvoivat reitin josta pääsisin tutulle tielle ja lähdin ajamaan. Lpoulta tulin alamäen huipulle, joka laskeutui t-risteykseen. Olin innoissani, alamäki oli jyrkkä ja hyvin pitkä. Moista mäkeä en ollut koskaan nähnyt tai ajanut. Poljin sitten kunnon vauhdit ja ajattelin kääntyä tyylikkäästi hiukan jarruttaen 90 asteen kulmassa oikealle. En tajua miten olin niin tyhmä että luulin sen onnistuvan. Halusin nauttia vauhdeista joten aloin jarruttamaan vasta viime hetkellä samalla kääntäen pyörää. Pyörä lähtikin sivuluisuun. Se tuntui uskomattomalta, en hallinnut pyörää yhtään ja olin varma että kaatuisin. Päädyin sivuluisussa tielle ja vastaan tuli rekka, joka tööttäsi ja löi jarrut lukkoon. En edes kaatunut, sain pyörän hallintaani sivuluisusta ja jatkoin sulavasti jalkakäytävälle suoraan liikkeestä. Silloin kuumotti, sydän oli käynyt kurkussa ja tärisin kauttaaltaan. Pyörittelin päätäni koko loppumatkan ja ihmettelin onneani. Siinä kävi kuolema muutaman metrin päässä. Enkä ole koskaan ollut mikään pyörällä temppuilija, ei ole BMX:t tai jotkut rullalautailut kiinnostaneet, päin vastoin olen surkea sellaisessa. Mutta tuo olisi pitänyt saada videolle, varmasti komea näky.

Toinen onnettomuus pyörän kanssa sattui vuotta paria myöhemmin. Olin veljen kanssa tulossa kirjastosta ja ajoimme loivahkoa alamäkeä. Olen äärimmäisen kilpailuhenkinen ja pakko oli polkea pientä kaulaa veljeen tuossakin tilanteessa. Edessä oli sivutien risteys johon näkymän peitti rakennus, mutta tuolta sivutieltä tuli autoja äärimmäisen harvoin, joten suojatie ylitettiin aina täydessä vaudissa. Tällä kertaa sieltä sitten tuli pakettiauto joka ei voinut nähdä minua ja minä näin sen vasta parin metrin päässä suojatiestä. Jarrutin mutta vauhtia oli liikaa ja törmäsin auton kylkeen. Pyörä hieman vääntyi ja kaatui (minä tietenkin mukana), mutta seurauksena oli vain muutama mustelma ja vähän verta. Autoon ei tainnut tulla lommoa. Kuski nousi autostaan, väänsi pyöräni kuntoon ja varmisti ettei sattunut pahemmin. Pelottaa ajatella jos en olisi tajunnut jarruttaa vaan törmännyt täysiä autoon, se olisi vieläpä luultavasti osunut kylkeeni. Törmäykseen jälkeen jarrutin aina pyöräillessäni tuossa kohtaa, ja olin yli päänsä varovaisempi pyörän selässä. Nyt ei ole pyörää niin ei ole mahdollistakaan jälleen yrittää tappaa itseään.

 

[Heimopäällikkö]

Tää on kyllä loistava ketju, taitaa lähes jokaisella olla tähän omat tarinansa kerrottavana.

Nuo läheisen kuolemat on melko pelottavia juttuja, koska todella usein olet itse jollain tavalla tietoinen asiasta ennenkuin mitään tapahtuu. Yliluonnolista, kuka tietää? Entisen muijan kanssa asuin Kuopiossa ja olin pitkän päivän jälkeen tullut kotiin. Nukahdin sohvalle ja eksä katteli siinä telkkaria, kun yhtäkkiä pomppasin ylös ja huusin että nyt se kuoli. Näin unta missä istuin autossa apukuskin paikalla jossain autossa, kuljettajaa en nähnyt tai ainakaan en muista tunnistaneeni, ja ajettiin lyhtypylvääseen. No kuten painajaisesta herättyään vähän kuumottaa muutenkin niin tässä oli joku oma viba, enkä sit saanu enää nukuttua loppuyöstä. Muutama päivä myöhemmin kuulin isäukolta että sinä yönä serkku oli ajanut tieltä ulos ja koivuun, menehtyi seuraavana päivänä sisäiseen verenvuotoon.

Olin isäukon kanssa kattomassa 8 vuotta sitten isoisääni, joka oli melkolailla sekaisin kuin seinäkello. Mulle se aina jutteli ihan järkeviä mutta muille se kertoili aivan omiaan, sairasti alzhaimeria ja oli melko pahasti dementoitunut. Tällä kertaa sit oltiin tekemässä lähtöä hoitokodista ja isäukko meni edeltä, kun isoisä sanoi että ootahan vähän, halasi ja sanoi että pidä sinä meidän nimen kunniaa yllä (oltiin samannimisiä), minun taistelu on täällä ohi (sotaveteraani) ja huomenna olet ainut M**** tässä suvussa. Isäukolle kerroin tästä, niin se naureskeli että on se taas vanhus ollu sekaisin ku tuommosia selittelee, huomenna sillä on taas ihan uudet tarinat. Lopun varmaan arvaattekin, nukkui seuraavana yönä pois ja isäukkoa ei paljoa naurattanu sinä aamuna. Tietääkö vanhukset millon on "se aika" tullut täyteen?

Vielä yks, ja tällä kertaa meinas kuumottaa ihan kunnolla. Ajelin töissä bensakuorma (n.54 tuhatta litraa) päällä kun vähän ennen Jämsää katoin peilistä ja ihmettelin että mistä tuommonen valo loimottaa. Auto seis ja äkkiä ulos, sivukaapista oli menny jotain oikosulkuun ja siellä oli syttynyt tulipalo. Sillon oli nimittäin jalat vetelänä kun tajusin tilanteen vakavuuden ja yritin sammuttaa tulipaloa ja puhua hätänumeroon. Melkein valuu paskaa lahkeesta vieläkin kun ajattelen sitä tilannetta. Hyi saatana.

 

[alwahla]

Muutaman kerran on tullut vastaan tilanne, jossa kuumotus on ollut pääasiallinen tuntemukseni.

Elettiin heinäkuun loppupäiviä vuonna 2004, kun sain tehtävän painella Hankoon vuokratulla Sitikka C3:lla. Takana oli lähes 120 tunnin työrupeama, jonka aikana olin nukkunut vain vähän yli 14 tuntia. Silmät pyörivät päässä ja olin kaikkea muuta kuin ajokunnossa, mutta työt oli hoidettava.

Toivuttuani ensijärkytyksestä Turun väylällä (ensimmäinen kerta ilman autokoulunopettajaa) aloin hiljalleen rentoutua ja luottamaan sekä itseeni että jopa autoon, jolla ajelin. Hirvivaara-merkkejä tuli ja meni, mutta minä se vaan jatkoin nopeuksien mukaan köröttelyä. Tammisaaren kohdalla olin nukahtaa rattiin ainakin viisi kertaa, mutta jotenkin sitä vaan jaksoi painaa eteenpäin.

Noin kymmenen kilometriä ennen Hankoa eli vähän ennen niitä tuulimyllyjä liiallinen tuudittautuminen turvallisuuden tunteeseen sekä osittainen herpaantuminen melkein kostautuivat: tien oikealta puolelta harvasta puustosta laskeutui tielle kovaa vauhtia täysikasvuinen valkohäntäpeura. Kesti pari sekuntia ennen kuin refleksit alkoivat toimia. Lopulta etäisyys peuraan paljastui noin kymmeneksi metriksi, joten kovinkaan lähelle se ei päässyt.

Paluumatka Hangosta aamuyön tunteina todella pahassa hernerokkasumussa venäläisten rekkojen kaukovalojen paistaessa taustapeilistä oli myös varsin sykähdyttävä kokemus. Varsinkin kun nämä kuskit ajelivat ihan puskurissa kiinni.

Ensimmäinen kerta, kun näin hirven luonnossa oli oikeastaan vielä tuota peurakohtaamista kuumottavampi tapaus.
Ajelin tuolloin Opel Tigra Twin Topilla, katto alhaalla, kuten kesään kuuluu. Olin keskellä metsää vähän jälkeen iltakymmenen ja paikkana oli Snappertuna. Metsätiellä ei ollut näkynyt muita autoilijoita liki 20 minuuttiin, kun yhtäkkiä vain 15 metrin päästä auton keulan edestä tien yli ryntäsi ainakin kuskin penkiltä katsottuna valtavan kokoinen hirvi, naaraspuolinen sellainen. Päästyään tien toiselle puolelle ojan penkalle tuo helvetin iso narttu päätti pysähtyä. Itse olin äkkijarrutuksella pysäyttänyt auton välittömästi vain hetkeä aikaisemmin. Varovaisesti käänsin sitten katseeni nuoreen koivikkoon, jonka lehtien lomasta saatoin erottaa hyvin heikosti pällistelevän uroshirven.
Aika tuntui pysähtyvän siinä kesäisellä metsätiellä ja hetken aikaa me kolme vain tuijotimme toisiamme. Lopulta jossain epämääräisessä adrenaliinihöyryssä starttasin auton ja tallasin kaasupolkimen lattiaan. Taustapeilistä näin, kuinka narttua isompi uros asteli ylväästi tielle. Lopun matkaa motarille katselin silmä kovana ympäröivää metsää.

Päästyäni onnellisesti Turun väylälle luulin jo onneni kääntyneen paremmaksi, kun yhtäkkiä siinä Nummelan paikkeilla pilkkopimeästä ja taas kerran sumuisesta metsästä asteli auton valonheittimien eteen nuori hirvisonni. Sydän villisti pomppaillen pysäytin auton, mutta tällä kertaa hirvi päätti jäädä omalle puolelleen.

 

[Iker]

Jos nyt yksi mieleen jäänyt kuumotustilanne otetaan, viitisen vuotta sitten yllätyin kun aamuyöllä puoli viiden aikaan silloiseen duuniin lähtiessäni oli heti siinä oveni edessä joku järjettömän kokoinen nelikymppinen peto naisensa kanssa rivitaloyhtiömme pihassa. Äijällä oli maastohousut ja huppari sekä ihan saatanasti lihasta ja kaljua päätä.

Olivat olleet jossain juhlissa nurkilla eli pienessä jurrissa molemmat, ja nyt piti saada tämä nainen päivän ajaksi nukkumaan ja mikäs sen parempi idea kuin majoittaa tämä jurrinen ventovieras mimmi minun kämppääni kun nyt kerran sopivasti olen töihin lähdössä.

Yllättäen en oikein lämmennyt idealle, ja selitin vaan että ei se nyt käy ja ymmärrätte varmaan ja nyt pitäisikin lähteä jatkamaan kohti duunia. Ei tullut mieleenikään että tämä arviolta 120-kiloinen raskassarjalainen saattaa ottaa kielteisestä kannastani nokkiinsa, ja sieltähän se alkoi käydä samalla hetkellä jo päälle ja minä samaan tahtiin otin muutamia taka-askelia. Nopeasti loppui tontti kesken kun oltiin sopivasti talon seinustalla ja pienen aidanpätkän vieressä eli olin nurkkaan ahdistettuna.

Hieman siinä kuumotti kun ajattelin kesäisenä keskiviikkoaamuna puoli viiden aikaan saavani joko elämäni selkäsaunan tai lopullisen viimeistelyn, ihan vitun hieno fiilis ja ei oikein keksinyt mitä seuraavaksi tekisi. Jotenkin ei halunnut lähteä karkuunkaan juoksemaan, kun ajattelin että siellä on ikkunat potkittu sisään tai kämppä poltettu kun tulen takaisin. Tappeluun ei kannattanut joutua mistään hinnasta. Siinä kun katselin tätä pullisteluasennossa edessäni heiluvaa ja avaimiani kyselevää karjua, naisellansa soi luojan kiitos puhelin. Vastasi siihen että "vitun hyvä, kiitos" ja lähtivät kävelemään jonnekin. Minä lähdin töihin ja näin jälkikäteen ajateltuna toiveeni toteutui kun eivät jatkossa olleet siellä vuodepaikkaa kyselemässä.

Toinen tarina on vastaava kun esim. avausviestissä, eli rynnäkkökivääri tuli intissä leirillä aamuisella sissipaskareissulla unohdettua sinne sumuiseen korpeen. Palasin uni silmässä ja suoli tyhjänä teltalle ja tajusin että nyt on muuten helvetti sentään kädet tyhjät ja rynkky siellä jossain puunoksalla roikkumassa. Ei muuta kun hämärässä maastossa hätäistä juoksujalkaa takaisin ja ihan hyvältä tuntui löytää oikea puu ja saada kapistus takaisin kouraansa. Hetken jo kuumotti, sen verran siellä oli selkärangassa se että asetta ei kannata hukata.

 

[powerplaymaker]

Yksi parhaista, jolle oikeastaan vieläkin naureskelen.

Silloin ei naurattaunut.

Olin tällöin ala-asteella ja kaverini kanssa ulkona koulun jäkeen.. Jostain kumman syystä saimme älynväläyksen heitellä busseja ruusunmarjoilla. Aika lähellä silloista asuntoamme oli juuri tien vieressä, jalkakakäytävän reunassa, ruusunmarjapensas sellaisen n. 1,5m korkean kivimuurin juurella. Asetuimme about 5m päähän risteyksestä (jossa myös muuri kääntyi) ja aloimme viskomaan ohi ajavia busseja ruusunmarjoilla. Jälleen kerran minulla välähti! Ohi ajoi punainen Toyota, joka oli samanlainen kuin isälläni taannoin ja jostain syystä päätin täräyttää marjan täysillä sen ikkunaan.. Marja levähti ilmeisen hyvin ja heti sen jälkeen auto veti jarrut pohjaan ja pysäytti tien varteen...

Reaktioni? Usain Bolt mainen kiihdytys mielivaltaiseen suuntaan, kohti risteystä, luojan kiiton. Juoksin noin viisi metriä suoraan ja käännyin vasemmalle. Jatkoin suunnilleen saman verran eteenpäin, yhä muurin viertä, kun kuulin, auton lähtevän liikkeelle. Tajusin sen lähtevän perääni. Ajattelin ensin juoksevani katua eteenpäin niin kauas ja kovaa kuin vain suinkin jaksan, kun tulin muurissa olevan ajoväylän kohdalle. Otin muurin "pilarin" reunasta kiinni ja lensin komeasti 180 astetta pilarin ympäri muurin toiselle puolelle. Voin vannoa, että juuri sillä hetkellä perässäni ollut auto (joka oli tod. näk. täynnä verenhimoisia natsi-psykopaatti-ihmissyöjiä) kaartoi kulmantakaa samalle tielle! Kyykin muurin takana hiljaa, VITUN kuumottuneena, kun kuulin auton ajavan muurin toisella puolella. Olin kuolla pelosta kun kuulin auton hiljentävän kohdallani. Sydämmeni meinasi räjähtää kun kuulin auton oven käyvän...

Naisen ääni: "Mihin vittuun se penska meni?"

Suunnaton helpotus.

 

[xAnZax]

Aikoinaan yläasteella ollessani odoteltiin englannin luokan edessä oppitunnin alkamista, no jostain syystä kaverini sai päätti ottaa niskalenkillä kiinni minusta. No ei siinä mitään kunnes toinen kaveri päätti ottaa vuorostaan niskalenkillä kiinni tästä ensimmäisestä kaverista, no kuten arvata saattaa tasapainohan siinä meni ja kaaduttiin kaikki kolme päällekkäin lattialle, minä luonnollisesti alimpana ja löin pääni täysillä lattiaan.

No nousin ylös lattialta pää hiukan hellänä ja pian opettaja saapuikin ja oppitunti alkoi. Kyseisellä tunnilla olikin sanakoe ja sitä siinä sitten alettiin tekemään kaikessa rauhassa.

Kaikki menikin ihan hyvin kunnes vähän ajan päästä huomasin että alkaa näkö sumenemaan vähitellen näkökentän reunoilta alkaen. Siinä sitten pikku ahdistus iski päälle että mitäs nyt tapahtuu. Yritin vain keskittyä kokeen tekemiseen, mutta eihän siitä mitään tullut kun lopulta näin kunnolla vain ihan pienellä alueella ja jouduin koko ajan liikuttamaan paperia silmien edessä että sain edes jotain tolkkua mitä siinä luki.

En tiedä oliko sen hetkinen tuntemus kuumotus,mutta kyllä kaikennäköisiä tuntemuksia päässä liikkui noina hetkinä kun olin täysin varma että nyt lähti sitten näkö. Itseasiassa tämä kyseinen kaveri joka aiheutti kaatumisepisodin istui suoraan minun takana kyseisellä tunnilla, jossain vaiheessa käännyin ympäri ja sanoin kaverille tyyliin: Mä en näe mitään,kiitti. En tiedä ymmärsikö hän mitä höpisin.

Onneksi näkö alkoi pikkuhiljaa taas kirkastumaan yhtä nopeasti kun sumenikin ja sain kokeenkin muistaakseni tehtyä jotenkuten. Loppupäivän armotonta päänsärkyä lukuunottamatta ei ole mitään ongelmia esiintynyt, tiedä sitten mikä tuon näön sumenemisen tarkkaan ottaen aiheutti.

 

[H.J.Simpson]

Olin muistaakseni 14 ja pienen lätkäonnettomuuden seurauksena keppien kanssa liikuskelin. Olin samanikäisen kaverin kanssa liikkeellä eräänä keväisenä iltana, kun erään pubin kohdalla näin sellaisen jää- pakastinkaapin kokoisen äijän kaatuvan (todennäköisesti lievähkön alkoholinkäytön seurauksena). No siinä ilman itsesuojeluvaistoa räjähdin nauruun, mutta nauru loppui n. kolmen sekunnin jälkeen kun tajusin ukon tuijottavan minua maasta, nousevan ylös ja tokaisi "Nyt sä penska kuolet!" Siinä sitten äkkiä keppien kanssa lähimpien autojen taakse pikkaisen karkuun kun tämä hiukan humalainen yksilö tulee kohti. Onneksi pubin ovimies tajusi tilanteen ja sai tämän hienon hienon herrasmiehen kaadettua maahan.

Silloin meinasi oikeasti laskea alleen.

 

[Tim Callahan]

...tiedä sitten mikä tuon näön sumenemisen tarkkaan ottaen aiheutti.

Sait aivotärähdyksen.

Vaarallista touhua, jos et käynnyt lääkärissä? Noista voi jossain vaiheessa ilmaantua vaikka pysyvä aivovamma.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Olin suunnilleen 15-vuotias kun eräänä maaliskuisena iltana menin hakemaan jotakin tavaraa ulkorakennuksesta. Asuin maaseudulla ok-talossa. Oli siis sellainen valoisa lopputalven alkuilta kun aurinko ei ollut vielä laskenut. Runsasluminen talvi oli kerryttänyt ulkorakennuksen tiilikatolle massiivisen sanotaanko puolimetrisen lumipeitteen. Tai pakkaslumena sitä olisi varmaan ollut paljon enemmänkin, mutta kevättä kohti kerros oli vettynyt ja tiivistynyt.

Kun olin melkein ojentamassa kättä ovenkahvaan, niin yläilmoista kuului jotakin matalaa ja raskasta jyrinää. Selkäytimestä oivalsin että nyt on tulossa helvetin paljon lunta alas. Totesin silmänräpäyksessä etten ehtisi avaamaan ovea ja syöksymään sisälle pois lumikuorman alta. Päätin jättää oven avaamatta ja sen sijaan painauduin ovea vasten.

Tästä silmänräpäys ja taakseni jymähti monen monta tonnia lumimassaa. Otin samalla ovenkarmeista kiinni ja hyppäsin hieman ylöspäin etten jäisi lumivallin ja seinän väliin puristuksiin. Tämäkin osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, muuten olisin jäänyt ainakin polviin saakka kiinni.

Koko tilanne oli tietysti muutamassa sekunnissa sekunnissa ohi. Kiipesin rauhassa lumivallin yli pihan puolelle tarkastelemaan tilannetta. Lunta oli varmaankin 150-senttinen keko rakennuksen edessä, koko seinän matkalta. Koko lumilasti oli tullut alas kerralla. Katolle ei jäänyt juuri edes lumipallon tarpeita.

Henki olisi mennyt saletisti jos olisin jäänyt alle. Näin olisi saattanut käydä myös siinä tapauksessa jos olisin yrittänyt jäädä avamaan ovea. Ovessa kun oli sellainen tiukanpuoleinen haka, jota ei välttämättä olisi saanut ihan sukkelasti avattua.

 

[Tinke-80]

Itselläni oli ikää 18v ja olin kavereilleni kuskina. No käytiin tutun tuttua tapaamassa. Hän kysyi minua autonsa kyytiin ja päätin mennä jostain syystä. Hän ajoikin ihan reikäpäässä pienen kierroksen lähialueella. Olin kauhusta kankea kun tulin autosta ulos. Tämän kauhukyydin jälkeen ilmeni että ko. kuski oli vielä ala-ikäinen (17v) ja oli kaiken lisäksi kännissä. Silloin kädet tärisivät.

-Tinke-80

 

[Domi28]

Mulle tuli äkkiseltään yksi tapaus mieleen:
Isäukolla on purkufirma ja joskus 90-luvun alkuvuosina oltiin Turun suunnalla purkamassa todella isoa ja vanhaa kivinavettaa.
Tiilikattoa purettaessa (siis heiteltäessä tiiliä alas) katto petti altani ja tietty olin aivan harjan korkeudella. Siitä siis putosin katon läpi n. 5 metriä välikatolle, jossa oli vielä onneksi ohuelti ikivanhoja heiniä pehmentämässä pudotusta.
Tässä ei sinänsä ollut vielä kovin erikoista, näitä sattui vähänväliä, mutta tällä kerralla oli heinäluukku noin puolen metrin päässä vasemmalla.
Jos olisin pudonnut siitä läpi, niin olisin laskeutunut n. 10 metrin pudotuksen jälkeen joko betonilattialle tai todennäköisemmin vanhan karsinan aidan päälle.
Tuloksena jäi melko paha korkean paikan kammo, joka on vasta nyt alkanut helpottaa.
Tätä kirjoittaessa tuli mieleen toinenkin juttu, mutta nyt täytyy hakea lisää olutta ja ehkä kontata vaimosta yli....
Palataan siis joko hyvin pian tai pian...

 

[Domi28]

Elämäni valo oli eri mieltä tuosta yli konttaamisesta, vaan halusi mennä nukkumaan. Siispä hain uuden oluen ja jatketaan.
Toinen tapaus:
Filippiineillä paluumatka Samal-saarelta Davao Cityyn.
Iltapäivällä alkoi myrsky nousemaan, mutta koska alkuasukkaat olivat rauhallisia ja minä kännissä, kukaan ei ollut huolestunut vielä bancaan (http://www.youtube.com/watch?v=FNIfDCerISI) noustessa.
Vaikka matkaa rantaan oli vain reilu kilometri, niin matkalla alkoi hirvittää ,kun sivuaallot löivät melkein laidan yli ja samaan aikaan huomasin, että sivuvakaimen tukipuu alkoi katketa. Pikkuhiljaa se jousti enemmän ja enemmän ja alkoi olla jo kokonaan sälöillä. Kerroin tästä matruusille, joka siirtyi loppumatkan ajaksi vastakkaisen puolen sivuvakaimen päälle vastapainoksi. Se oli ehkä rohkein jätkä, minkä olen tavannut. Jotenkin jäi semmoinen tunne, että sille matruusille tarjoamani ruoka ja muutama San Miguel ei riittänyt henkeni pelastamisesta.

 

[RDivis]

Mulla tulee mieleen uusivuosi 2002-2004, en ole aivan varma vuodesta. Anyway, tarinaan liittyvät yllätysyllätys ilotulitteet. Isällä oli tapana ampua raketteja rennolla fiiliksellä ja kohtuullisen hyvässä juhlakuunnossa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että joku ihan hyvä alusta rakettien ampumiseen oli, mutta aivan liian läheltä niitä tää meidän seurue katseli.

Tuona vuonna oli joku helvetin tiiliskiviviritys alustana ja vuoroon tuli joku 24-täräyksen pata... 3 paukkua se varmaan ehti ampua, kunnes se kellahti kyljelleen ja ampui loput sisältönsä meitä kohti. Aika jotenkin hidastui siinä kohtaa ja jossain vaiheessa paukkeen keskeltä kuulen pikksiskon sydäntä raastavaa ulinaa. Tyttö onneki älysi sukeltaa lumeen kierimään osuman jälkeen. Siinä, kun huutavaa siskoa kiikutetaan sisälle, tulee kuumotus, kun mietti, että "eikai vittu silmiin?!" Rintaan se oli tärähtänyt ja polttanut vaatteista läpi.

Ei oo Isä sen jälkeen ampunu raketteja. En kyllä minäkään pysty.

 

[Turder]

Tuona vuonna oli joku helvetin tiiliskiviviritys alustana ja vuoroon tuli joku 24-täräyksen pata... 3 paukkua se varmaan ehti ampua, kunnes se kellahti kyljelleen ja ampui loput sisältönsä meitä kohti.

Meillä kävi samanlainen episodi lapsuudessa, tosin ilman osumia. Isä ja setäni laittoivat juhlakunnossa sen kalleimman ja isoimman padan väärinpäin maahan. Ensimmäiset pommit nostivat padan kyljelleen ja putket suoraan meitä kohti. Sieltä tuli täyslaidallinen meidän asemiin ja koko suku veti maihin. Itsekin muistan kuinka hyppäsin tien vieressä olleen katajapuskan taakse. Meistä lapsista tuo oli lähinnä siistiä kun pääsi sotaa leikkimään, mutta aikuisille hieman kuumottava tilanne.