Tämä ketju on ollut hiljaa jo kohta 13 vuotta. Ehkä olisi aika kaivaa tämä esiin, kun tämä on kuitenkin ajankohtaisempi nyt kuin tuolloin. Seuraava sota on kuitenkin ajallisesti 13 vuotta lähempänä kuin tuolloin - toki edellyttäen että sellainen joskus tulee.
Itse ajattelen asiasta niin, että tuolloin 2008 sota oli lähinnä teoreettinen mahdollisuus. Nyt se on jo mahdollinen. Todennäköisyys on vielä pieni, mutta seurausten vakavuus on sitä luokkaa, että varautumista on tehtävä - ja onneksi niin tehdäänkin.
Edit: Ja ketju voisi varmaan siirtyä löylyhuoneen puolelle?
En pitänyt Venäjää minkäänlaisena uhkana Suomelle vuonna 2008, vaikka vihasin Putinin hallintoa jo tuolloin. Venäjää ja Venäjän hyökkäystä Suomeen en pelännyt tuolloin ollenkaan.
Mutta en tosin pidä Venäjää minkäänlaisena suorana uhkana Suomelle nytkään. Enkä pelkää Venäjän hyökkäystä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli minullekin valtava shokki, mutta pelkästään ukrainalaisten puolesta. En pelästynyt itseni, perheeni tai oman kotini tai kotimaani puolesta.
Venäjän näkökulmasta entiset IVY-maat - kuten Ukraina, Valko-Venäjä ja Georgia - ovat Suomeen nähden täysin erilaisessa asemassa. Eroa on valovuosi. Nämä maat ovat monelta osin olleet Venäjästä suoraan riippuvaisia, niissä on vaikuttanut erittäin vahvoja venäläismyönteisiä voimia eikä niiden yhteiskunta ole ollut vakaa: Venäjän vaikutusvalta ja vipu niihin ovat aivan eri tasolla, kuin mitä ne ovat Suomeen. Suomi puolestaan on voimakkaasti länteen integroitunut valtio, hallinnollisesti yksi maailman vakaimpia valtioita, jolla on vahva perustuslaki sekä maailman vahvin luottamus valtioon kansalaisten taholta. Suomen EU-jäsenyydestä alkaneen kehityksen myötä Venäjällä ei ole ollut - eikä ole - minkäänlaisia mahdollisuuksia horjuttaa suomalaista yhteiskuntaa sillä tavoin, kun se on pyrkinyt ja osin onnistunutkin tekemään entisissä IVY-maissa. Siksi en ole nähnyt Venäjän hyökkäystä Suomeen realistisena ennen viime vuotta enkä sen jälkeen.
Venäjän sotilaallisen vahvuuden kuitenkin vahvasti yliarvioin. Totuuden tultua ilmi Ukrainassa, on Venäjän hyökkäys länsimaihin entistäkin epätodennäköisempi. Kuten UPI:n Charly Salonius-Pasternak totesi Suursaari-uutisoinnin yhteydessä, että Suomi ei ole ollut itsenäisyytensä aikana koskaan niin turvassa Venäjän hyökkäykseltä, kuin se on nyt.
Nato-jäsenyyttä olen kannattanut vasta 2010-luvulta alkaen. Aiemmin suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen liikkui jonkinasteisen vastustuksen ja neutraaliuden rajamailla. Joskus terrorisminvastaisen sodan aikana 2000-luvun alussa katsoin, että Nato-jäsenyys ei parantaisi Suomen turvallisuusympäristöä, koska tiivis linkittyminen Bushin ja Rumsfeldin politiikkaan sekä Yhdyvaltain tuolloisiin toimiin Lähi-idässä ja Afghanistanissa olisivat enemmän lisänneet Suomeen kohdistuvia turvallisuusriskejä kuin vähentäneet niitä. Lisäksi tuolloin 2000-luvun alkuvuosina katsoin, että Suomen pitää pyrkiä viennin osalta (en kuitenkaan tuonnin, koska vieroksuin tuolloinkin energia- ja raaka-aineriippuvuutta) hyötymään Venäjän läheisyydestä Putinista huolimatta ja ajattelin Nato-jäsenyyden heikentävän Suomen kilpailuetua. Tiedostan tietenkin nyt, että tämä oli laiskaa ja itsekästäkin, tavallaan hyvien aikojen ajattelua. Olen Nato-jäsenyyden sijaan kannattanut eurooppalaisen puolustusyhteistyön voimakasta lisäämistä. Olen vahvan eurooppamielisenä pitänyt EU:ta viiteryhmänämme sekä intresseiltään lähimpinä liittolaisinamme - ja näin näen asian ehdottomasti edelleen.
Miksi sitten aloin kannattamaan Nato-jäsenyyttä, vaikken pitänyt - enkä pidä - Venäjää sotilaallisena uhkana Suomelle? Kyse on Putinin hallinnon pyrkimyksistä horjuttaa läntistä liberaalidemokraattista järjestelmää kokonaisuudessaan, johon Suomi kuuluu 110 prosenttisesti. 2000- ja 2010-lukujen taitteesta alkaen Venäjä on koko ajan kiihtyvämmällä intensiteetillä pyrkinyt vaikuttamaan ilmapiiriin ja hajottamaan yhtenäisyyttä sekä Euroopassa, Yhdyvalloissa että varsinkin niissä maissa, jotka pyrkivät suuntautumaan kohti länttä - Ukraina ja Georgia etunenässä. Venäjän autoritäärinen kleptokratia on siis alkanut haastamaan läntistä liberaalidemokratiaa järjestelmänä, vaikka sillä ei ole lopulta mitään mahdollisuutta pärjätä. Saman aikaisesti läntistä liberaalidemokratiaa on alkanut haastamaan myös toinen ihmisoikeuksia polkeva diktatuuri: Kiina. Ja se onkin selvästi suurempi haaste.
Entistä enenevässä määrin olen siis alkanut ajattelemaan, että Suomen pitää olla mukana kaikissa niissä yhteisöissä, jotka liberaalidemokraattista järjestelmää sekä ajatusmaailmaa puolustavat: taloudellisesti, poliittisesti, sosiaalisesti ja aseellisesti. Näen asian niin, että Suomen pitää olla proaktiivisesti edistämässä läntistä yhtenäisyyttä ja puolustamassa samanmielisiä valtioita sekä myös niitä kansakuntia, jotka toivovat itselleen vapautta autoritarismin ikeestä ja pyrkivät demokratiaan sekä yhteistyöhön ja integraatioon läntisen yhteisön kanssa.
Näkemykseni mukaan Suomen pitää puolustaa henkisiä liittolaisiaan sekä semmoisiksi haluavia vaikka asein eikä Suomi saa olla missään yhteydessä millään "harmaalla alueella" - vaan niissä ympyröissä, missä muutkin samanmieliset valtiot. Siksi siiryin jossakin vaiheessa 2000- ja 2010-luvun taitteen sekä 2010-luvun alkupuolen ilmapiirissä muun läntisen integraation kannattamisen lisäksi myös Nato-jäsenyyden kannalle.
Mitä tulee Suomen turvallisuusilmapiiriin, niin Nato-jäsenyys tietysti tuo siihenkin "viimeisen silauksen". Nato ei edelleenkään "täydellinen" turvallisuusratkaisu tietystikään ole pääasiassa siksi, että yhteisön sotilaallinen kyvykkyys on edelleen liikaa Yhdyvaltain varassa - ja kaikki tiedämme, ettei USA itsessään ole tällä hetkellä poliittisesti aivan täysin vakaa liittolainen sen oman sisäisen polarisaation takia. Mutta tämä vain lisää Suomen tarvetta olla mukana Natossa: meidän on pyrittävä aktiivisesti kontribuoimaan siihen, että Natosta tulee enemmän "eurooppalainen". Ja vastaavasti siihen, että Eurooppa itsessään nostaa omaa sotilaallista profiiliaan merkittävästi. Ajat ovat muuttuneet, kun läntistä / demokraattista dominanssia haastetaan: jos Eurooppa haluaa jatkossa olla merkittävä taloudellinen ja poliittinen toimija, sen pitää olla myös merkittävä sotilaallinen toimija.