Ei keskustelu ongelmista tai mahdollisista ongelmakohdista ongelmien hyssyttelyä huonompi vaihtoehto ole.
Riippuu siitä, millä tavalla keskustelua käydään. Jos sitä käydään tunteilla, keskustelu menettää arvonsa.
Kuuntelin Ylen radio-ohjelman, jossa käsiteltiin
synnytysväkivaltaa. Synnytysväkivaltakohu alkoi maailmalla ja levisi ymmärrettävästi Suomeenkin. Ohjelmassa mukana ollut kätilö koki loukkaavaksi, että hänen työtään nimitetään väkivallaksi.
Väkivallan määritelmään tuntui riittävän se, että nainen synnyttäjänä koki olonsa epämukavaksi, tunsi, ettei hänen tarpeisiinsa vastata, ja joutui kokemaan toimenpiteitä, joista ei varoitettu etukäteen. Jotkut toimenpiteistä vaativat nopeutta.
On varmasti totta, että synnytyskokemusta voidaan parantaa. Mutta kun liikkeelle lähdetään tunneperäisesti ja kerrotaan, että hoitohenkilökunta tekee synnyttäjille väkivaltaa, keskustelu menettää arvonsa.
Sama vaivaa seksuaaliseen häirintään liittyvää keskustelua. Itse asia hukkuu yleistämisen ja tunnepauhaamisen alle. Samaan aikaan todelliset ratkaisut ongelmien vähentämiseksi eivät kelpaa, vaan ratkaisukeskustelu liikkuu ideologisella tasolla. Esimerkiksi poliisi tietää, miten ikäviä kokemuksia voisi estää, mutta poliisilla ei ole nykykulttuurissa oikeutta valistaa.
Äänekkäimmät naisten oikeuksien ajajat ovat myös äänekkäimpiä käytännön ratkaisujen vastustajia*.
Rikollisuus ei lopu kertomalla kansalaisille, että rikosten tekeminen on väärin. Rikollisuus jatkuu silti. Ei auta tiedollistaminen, eivät julkisesti puidut tilastot, eivätkä sydäntä riipivät kokemukselliset kauhukertomukset. Rikollisuus ei lopu valistamalla.
Myöskään seksuaalinen häirintä ja väkivalta eivät lopu tunneperäisesti jauhamalla. Jokin osa kansasta käyttäytyy huonosti riippumatta siitä, mitä tehdään. Keskiluokan identiteettiuskonnollisuus ei asiaan vaikuta.
Asioiden parantamiseksi pitäisi myöntää tilanne ja antaa neuvoja, kuinka ikävät kokemukset voidaan välttää sen sijaan että vaaditaan, ettei ikäviä asioita saa tehdä, koska vaikka kuinka vaadittaisiin, silti väärät teot jatkuvat aivan niin kuin jatkuu muukin rikollisuus. Vankilat eivät tyhjene sosiaalisella kuohunnalla ja paheksunnalla.
*Tämä sama vaiva on pyöräilykulttuurissa. Olen aktiivisena pyöräilijänä yrittänyt kirjoitella pyöräilypalstoilla turvallisemman pyöräilyn puolesta ja saanut runsaasti niskaani vihaa, koska monille pyöräilijöille turvallisuutta tärkeämpää on oikeassa oleminen. He mieluummin osuvat autoon kuin estävät törmäyksen omilla valinnoillaan.
Olenkin alkanut ajatella, että nämä sosiaaliset näytelmät ovat jonkinlaisia sijaistoimintoja. Keskusteltava asia on vain väylä purkaa tunteita, joiden motiivit ovat ties missä.