Nyt kun on kovasti ollut jutun aiheena tällainen "puskista" yllättäen erittäin nopeasti tullut positiivinen kehitys niinkuin nyt todistettavasti Ahonkin kohdalla on käynyt, niin en voi kuin toivoa sydämeni pohjasta että samanlainen tauti tarttuisi viimeisimpään Suomen U20-porukkaan. Se jengi, jos joku, nimittäin tarvitsisi samanlaista boostia kehitykselleen, jos niistä jätkistä kukaan meinaa pelata koskaan otteluakaan NHL:ssä.
Mutta mistä tuollainen yht'äkkinen kehitys sitten oikein tulee? Ei kai pelkästään kaurapuuromerkkiä vaihtamalla? Aikamoisen hyppäyksen se Lainekin tässä parin vuoden aikana on tehnyt ylöspäin.
Olen tosin spekuloinut silläkin, että mikä on valmennuksen ja yleisen joukkuespiritin rooli sen kanssa, kuinka hyvältä kukakin pelaaja näyttää ulospäin. Tarkoitan siis sitä, että pelaaja ei välttämättä ota edes mitään kehitysaskelia mihinkään suuntaan, vaan yksinkertaisesti alkaa tekemään yht'äkkiä pisteitä liukuhihnalta pelkästään sen takia, että saa erilaisen roolin joukkueessa ja muutenkin ympärillä on kannustavampi ja inspiroivampi ilmapiiri. Voiko silloin enää itseasiassa puhua varsinaisesta pelaajan kehittymisestä, koska asia ei ole mitenkään pelaajan itsensä käsissä?
Junnutoiminnan parissa paljon pyörivänä näen jatkuvasti näitä, kun tietyt pelaajat saavat kohtuuttomasti peliaikaa ja isoa roolia vain siksi, että isi on valmentaja tai joukkueen toiminnassa muuten vahvasti mukana esim. kirjanpitäjänä tms. ja sitten niiden vanhempien lapset joiden vanhemmilla ei ole aikaa tai osaamista olla samalla tavalla joukkueen toiminnassa mukana (joka perustuu vapaaehtoistoimintaan ja on joukkueen toiminnan kannalta sinänsä oleellisen panoksen antamista), eivät yllättäen pelaakaan välttämättä taitojensa edellyttämällä tasolla tai roolissa. Joidenkin kohdalla tällainen kohtelu saattaa aiheuttaa kiinnostuksen lopahtamisen kokonaan kiekkoa kohtaan ja sitten lopetetaan harrastus tyystin, tai vaihdetaan seuraa paremman kohtelun toivossa.
Kyllä sitä on Ahonkin kohdalla monesti miettinyt, että mikä on isäpapan rooli ollut aikanaan siinä, että pojasta on tullut NHL-tason pelaaja. Poika on satavarmasti saanut kaikki parhaat edellytykset kehittymiselleen parhaan mahdollisen treenin ja joukkuevalintojen kautta alusta saakka. Ja varmasti on saanut pelata parhaiden mahdollisten pelikavereiden kanssa, parhaissa mahdollisissa ketjuissa. Ja kuinka monesta muusta pojasta voisi tai olisi voinut tulla saman tason pelaaja jos olisi saanut samanlaiset puitteet kehittymiselleen?
Ei voi olla sattumaa, että niin monen ex-ammattipelaajan pojasta, valmentajan pojasta, ammattipelaajan pikkuveljestä, tai "piireissä" tunnetun jääkiekkovaikuttajan (Koivu) lapsesta on tullut huippupelaaja. Voiko silloin edes puhua mistään luontaisesta lahjakkuudesta, vai pitäisikö enemmän puhua siitä, minkälaiset puitteet tämän pelaajan ympärillä on pienestä asti ollut? Minä en ainakaan usko pätkääkään siihen, että se olisi pelkkää sattumaa, että huippulahjakkuus on vaan sattunut iskemään niin monta kertaa saman perheen piiriin.
Onko itseasiassa kovinkaan monta (tai edes yhtä) sellaista ammattipelaajaa, joka olisi tullut ns. huonosta perheestä, jossa ei perheen parista ole kannustusta tai treenivinkkejä tullut vaan että lapsi on ollut aina täysin omillaan harrastuksensa ja kehittymisensä kanssa?