Suomessa on yksi maailman laitostuneinmmista vanhustenhoidoista. Täällä demarilassa on ikäänkuin totuttu siihen, että mennään tasapäistävään päiväkotiin, tasapäistävään peruskouluun, saadaan työelämässä tasapäistettyä palkkaa ja lopulta tasapäistetään vanhainkotiin. Meillä on kulttuuri jossa perhe ei enää kanna juuri omistaan huolta, vaan ennemmin lykätään vanhimmat yhteiskunnan hoidettaviksi.
Toki ihmisillä on omaa vastuuta läheisistään ja toki nykykulttuurissamme emme sitä vastuuta ihanteellisesti kanna. Mutta toisaalta on myös vastuunamme monilla aloilla melkoisen näännyttävä työ ja siinä ohessa monilla vielä perheen hoitaminen. Monellako perheellä on nyky-Suomessa reaaliset mahdollisuudet hoitaa kotona vaikka dementoituneita isovanhempia? Eli on vähän tekohurskasta toisaalta saarnata tästä omasta vastuusta ja toisaalta vaatia yhä enemmän ja yhä tehokkaampaa ja yhä pidempään jatkuvaa työskentelyä työ-ikäiseltä väestöltä. Laitostuminen on monessa tilanteessa väärä ratkaisu, etenkin jos se merkitsee ylikuormitetun hoitohenkilön laiminlyömäksi joutumista. Tavoite, eikä todellakaan mikään mahdoton tavoite (on valinta tehdä se mahdottomaksi), on että vanhuksille ja sairaille turvataan todellinen mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään ja ihmisarvoiseen hoitoon. On täysi mahdottomuus ajatella että nykytilanteessa tämä voitaisiin hoitaa pelkästään yksityishenkilöiden omien uhrausten kautta, vaikka me kaikki voisimmekin paljon enemmän uhrata läheistemme hyväksi.